Eero Koivistoinen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eero Koivistoinen

Eero Uolevi Koivistoinen (s. 13. tammikuuta 1946 Helsinki)[1] on suomalainen jazzmuusikko ja säveltäjä. Hänen instrumenttinsa on saksofoni. Häntä pidetään yhtenä suomalaisen jazzin suurimmista nimistä.[2][3]

Henkilöhistoria ja musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koivistoisen ensimmäinen soitin noin 11-vuotiaana oli viulu, jolla hän soitti barokki- ja kamarimusiikkia.[2] 16-vuotiaana hän vaihtoi alttosaksofoniin,[4] koska hän oli tykästynyt jazzmusiikkiin, jota hänen veljensä oli tuonut meriltä, ja viululla sitä oli hankala soittaa.[2] Myöhemmin hän vaihtoi alttosaksofonista tenori- ja sopraanosaksofoneihin.[4] 1960-luvun puolivälissä Koivistoinen aloitti opiskelut Sibelius-Akatemiassa:[3] Siellä hänelle saksofonin soittoa opetti Eero Linnala ja säveltämistä Aulis Sallinen.[4]

Koivistoisen ensimmäinen yhtye oli kokeilevaa avantgarde- ja fuusiojazzia soittava trio, jossa rumpalina toimi Edward Vesala ja basistina Pekka Sarmanto.[4] Vuonna 1967 Koivistoinen liittyi Blues Sectioniin, jota on pidetty Suomen ensimmäisenä proge-yhtyeenä. Yhtyeen levy Blues Section oli Koivistoisen ensimmäinen. Yhtye kuitenkin hajosi jo kesällä 1968, kun Koivistoinen jätti sen.[5] Hän siirtyi The Boysiin, jossa soitti noin vuoden.[6]

Vuonna 1967 vastaperustettu Suomen Jazzliitto myönsi ensimmäisen Yrjö-palkinnon Koivistoiselle.[4] Vuonna 1968 ilmestyi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Valtakunta. Levyn kappaleiden sanat ovat suomalaisten runoilijoiden runoja, ja laulajina toimivat Eero Raittinen, Seija Simola, Vesa-Matti Loiri sekä Koivistoinen itse. LP:n julkaisi Otava. Levystä on julkaistu vuonna 1995 myös CD-versio, jolle oli lisätty kappaleita Maarit Hurmerinnalta, Sakari Kuosmaselta ja Pepe Ahlqvistilta.[7] Seuraavana vuonna Koivistoisen kvartetti voitti yhtyekilpailun Montreux’n jazzfestivaaleilla Sveitsissä. Voittoa on pidetty ensimmäisenä suomalaiselle jazzille osoitettuna kansainvälisenä tunnustuksena, ja sen ansiosta yhtye pääsi esiintymään Newportin jazz-festivaaleille Yhdysvaltoihin.[4]

1970-luvun alussa Koivistoinen muutti Yhdysvaltoihin opiskelemaan Berklee College of Musiciin, Bostoniin. Siellä hän opiskeli kolme lukukautta opettajinaan muun muassa Joe Viola ja Herb Pomeroy.[4] 1970-luvulta lähtien Koivistoinen on myös opettanut Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa.[3] Vuonna 1975 Koivistoinen oli mukana perustamassa Uuden Musiikin Orkesteria[4] ja soitti yhtyeen riveissä aina vuoteen 1990.lähde? Myöhemmin vuosina 1996–1998 hän toimi yhtyeen taiteellisena johtajana. Kaudellaan hän muun muassa tuotti UMOn ensimmäisen albumin ulkomaiselle levy-yhtiölle sekä toimi kapellimestarina ja sovittajana kriitikoiden kiittämällä levyllä Electrifying Miles.[4]

Vuonna 1973 Eero Koivistoinen Music Society julkaisi fuusiojazz-albumin Wahoo! On väitetty, että LP:itä olisi alun perin painettu vain 600 kappaletta, ja että niistä saisi nykyään maksaa yli 500 dollaria.[8] Tämä kulttilevyksi mainittu albumi, kuten monet muutkin Koivistoisen levyt, on kuitenkin julkaistu vuosituhannen vaihteessa uudelleen CD-muodossa.[9]

Vuonna 1981 Koivistoinen voitti Euroopan yleisradiounionin sovituspalkinnon Nording-kilpailussa Jerseyssä teoksellaan "Ultima Thule",[4] ja vuonna 1983 hänen 1980-luvun alussa perustamansalähde? levy-yhtiö Pro Records julkaisi samannimisen albumin.[10] Vuonna 1987 hän voitti Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiön sävellyskilpailun big bandille teoksellaan "Kukonpesä".[4]

Koivistoisen 1990-luvun projekteihin kuuluvat muun muassa Trio X, jossa Koivistoisen lisäksi soittivat pianisti Seppo Kantonen ja vibrafonisti Severi Pyysalo,[3] sekä kvintetti Zone.[4]

Vuosituhannen vaihteessa Koivistoinen kiinnostui etnisestä musiikista: toisaalta vuonna 1998 hän julkaisi senegalilaisten muusikoiden kanssa albumin Eero Koivistoinen and Senegalese Drums,[4] ja toisaalta vuonna 2002 albumin Utu, joka koostui hänen jazzkvartetille sovittamistaan suomalaisista kansanlauluista[11] sekä vuonna 2003 Johanna Iivanaisen kanssa albumin Suomalainen, jolla Iivanainen lauloi Koivistoisen sovittamaa suomalaista populaarimusiikkia sekä tämän omia sävellyksiä.[12] Vuonna 2007 Iivanainen ja Koivistoisen yhtye ilmoittivat julkaisevansa toisen yhteisen albumin Lennosta kii! Myös tällä albumilla yhdistellään suomalaista populaarimusiikkiin Koivistoisen jazzsävellyksiin.[13]

Koivistoinen on kuitenkin jatkanut myös fuusion parissa vuonna 2001 julkaistulla albumillaan Helium[14] sekä uudistuneen Eero Koivistoinen Music Societyn albumilla X-Ray vuodelta 2006.[9] Vuonna 2005 hän myös sävelsi kappaleita The Five Corners Quintetille ja soitti yhtyeen esikoislevyllä Chasin' the Jazz Gone By,[15] joka ylsi parhaimmillaan Suomen albumilistan sijalle 21.[16]

Koivistoinen on jazzin lisäksi säveltänyt muun muassa Helsingin kaupunginteatterille baletin "Äiti Maa" vuonna 1979, tehnyt Yleisradiolle radiokoosteen "Suomi – maailman majakka" vuonna 1996,[2] Charles Baudelairen runoelman innoittamana sarjan "Pahan kukkia", sekä Radion sinfoniaorkesterille sarjan "Round about Monk".[4]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[17][10][18]

Mukana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blues Section: Blues Section  (1967, Love Records) (CD: 1995, Otava)
  • UMO: UMO Plays the Music of Koivistoinen and Linkola  (1985, Finnlevy)
  • UMO: Electrifying Miles  (1997, A-Records)
  • UMO: UMO Jazz Orchestra  (1997, Naxos Jazz)
  • Zone: First Definition  (1999, Soul Note)
  • Mozambique Relief  (2000, Naxos World)
  • Venancio Mbande Orchestra: Timbila Ta Venancio  (2001, Naxos World)
  • Eduardo Durão Timbila Ensemble: Timbila  (2002, Naxos World)
  • Galaxy: L'insécurité  (2003, Global Music Centre)
  • The Five Corners Quintet: Chasin' the Jazz Gone By  (2005, Columbia Records) [17][10]
  • Jeavestone: 1+1=OK (2010, Presence Records)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuka kukin on 2007, Otava 2006
  2. a b c d Maarit Kytöharju: Eero Koivistoinen – Karjalan kunnailta Afrikan kuumuuteen. Selvis, 2002, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
  3. a b c d Petri Silas: Eero Koivistoinen 2005. Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus. Viitattu 3. toukokuuta 2007. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m n Eero Koivistoinen Eerokoivistoinen.com. Viitattu 10. heinäkuuta 2007.
  5. Heikki Kippola: Blues Section palasokeri.com. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  6. Raimo Öystilä: The Boys historiaa – The Boys sukupuu 1964– 16. maaliskuuta 2005. Raimo Öystilä. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  7. Eero Koivistoinen: Valtakunta phinnweb.org. Viitattu 3. toukokuuta 2007. (englanniksi)
  8. Matthew Wuethrich: Wahoo! 14. kesäkuuta 2002. All About Jazz. Viitattu 3 toukokuuta 2007. (englanniksi)
  9. a b Henrik Lassi: Eero Koivistoinen Music Society: X-Ray 6. heinäkuuta 2006. Suomijazz.com. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  10. a b c Suomalaisten jazzlevyjen luettelo 2007. Suomijazz.com. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  11. Pentti Ronkanen: Eero Koivistoinen Quartet: Utu 23. syyskuuta 2006. Suomijazz.com. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  12. Jukka Piiroinen: Johanna Iivanainen ja Eero Koivistoisen yhtye: Suomalainen 8. syyskuuta 2003. Suomijazz.com. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  13. Iivanainen ja Koivistoinen ottivat Lennosta kii 26. kesäkuuta 2007. Kaleva Kustannus Oy. Viitattu 27. kesäkuuta 2007.
  14. Markka Partanen: Eero Koivistoinen: Helium 2001. Rytmi. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  15. The Five Corners Quintet: Chasin' the jazz gone by 2005. Suomijazz.com. Viitattu 3. toukokuuta 2007.
  16. The Five Corners Quintet: Chasin' The Jazz Gone By Musiikkituottajat ry.
  17. a b Selected discography Eero Koivistoisen verkkosivuilla
  18. Lehtonen, Esko: Suomalaisen Rockin tietosanakirja, s. 262. Tampere: Fanzine oy, 1983. suomi

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]