Rantarata

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rantarata
Rantarata-fi.svg
Perustiedot
Reitti  Helsinki asema – Turku satama
Rakennettu  useissa osissa 18961903
Omistaja  Suomen valtio
Ylläpitäjä  Liikennevirasto
Liikenne
Operaattori(t)  VR-Yhtymä
Tekniset tiedot
Pituus  195,8 km
Raiteiden lkm  4 (Helsinki–Leppävaara)
2 (Leppävaara–Kirkkonummi)
1 (Kirkkonummi–Turku)
Raideleveys  1 524 mm
Sähköistys  25 kV 50 Hz
Sallittu nopeus 
 • henkilöliikenteessä  Helsinki–Kirkkonummi 120 km/h,
Kirkkonummi–Karjaa 180 km/h,
Karjaa–Paimio 200 km/h,
Paimio–Turku 160 km/h,
Turku–Turku satama 40 km/h
 • tavaraliikenteessä  120 km/h
Liikenteenohjaus
Kauko-ohjaus  Helsinki–Turku
Ohjauskeskus  Helsinki
Miehitetyt asemat  Turku
Suojastus  kyllä
Kulunvalvonta  JKV

Rantarata on Suomen rataverkkoon kuuluva rataosuus, joka kulkee Helsingistä Turkuun ja edelleen Turun satamaan. Rantaradan itäisin osa Helsingistä Leppävaaraan saakka on rakennettu neliraiteiseksi kaupunkiradaksi. Suurimmalta osaltaan rantarata on kuitenkin yksiraiteinen ja kohtauspaikkoja on harvakseltaan, mikä osaltaan vaikuttaa varsinkin tavara- ja paikallisliikenteen määriin.

Nykyään rantarata on ensisijaisesti henkilöliikennerata.[1] Kaukojunia kulkee Helsingin ja Turun välillä ruuhka-aikaan tunnin, muina aikoina kahden tunnin vuorovälillä. Paikallisliikennettä on Helsingistä Siuntioon asti, mutta Kirkkonummelle asti se on tiheämpää ja säännöllisempää. Radalla on vähäistä tavaraliikennettä välillä Turku–Salo. Yöaikaan säännöllistä liikennettä on Kirkkonummen ja Helsingin välillä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rantaradan ensimmäinen osuus kulki Turusta Karjaalle. Se määrättiin 18. tammikuuta 1895 rakennettavaksi Salon kauppalan kautta Hanko–Hyvinkää-radalla sijaitsevalle Karjaan asemalle. Selvitysten jälkeen rakennustyöt aloitettiin maaliskuussa 1896. Rata kulki Karjaan asemalta Salon kauppalaan ja sieltä Littoisten verkatehtaan ohitse Turun kaupunkiin. Pohjankuruun rakennettiin Suomen ensimmäinen rautatietunneli vuosina 1896–1897. Tunnelin pituus oli 156 metriä. Rataosa Turku–Karjaa avattiin väliaikaiselle liikenteelle 1. huhtikuuta 1899 ja luovutettiin yleiselle liikenteelle 1. marraskuuta 1899.

Helsingin ja Turun välisen rannikkoradan jäljellä olevan osan Helsinki–Karjaa rakentamisesta päätettiin vuoden 1897 valtiopäivillä. Rata määrättiin erkanevaksi Pasilan asemalla ja yhtymään Hangon rataan kolmen kilometrin päässä Karjaan asemalta. Rataosa Helsinki–Karjaa avattiin väliaikaiselle liikenteelle 1. marraskuuta 1902 ja luovutettiin 1. syyskuuta 1903 yleiselle liikenteelle. Rantarata rakennettiin paikallisliikenteen tarpeisiin ja mahdollisimman halvalla, joten ratalinjasta tuli hyvin mutkainen, kun pienimmätkin mäet ja kalliot jouduttiin kiertämään. Pahimpia kaarteita oikaistiin 1910-luvulta alkaen aina 1990-luvulle saakka.

Rantarata avattiin liikenteelle seuraavasti:

Väli Väliaikainen liikenne Vakituinen liikenne
Pasila–Karjaa 1. marraskuuta 1902 1. syyskuuta 1903
Karjaa–Salo 1. helmikuuta 1899 1. marraskuuta 1899
Salo–Turku 1. marraskuuta 1899

Rantarata sodissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan myötä pikajunien kulku rantaradalla päättyi, ja kaikki junat alkoivat pysähdellä Helsingin ja Kirkkonummen välillä kaikilla seisakkeilla. Henkilöliikenne rantaradalla keskeytettiin lopulta kokonaan 1917, jolloin kulkuun jäi vain yksi tavarajuna. Rantarata arvioitiin mahdollisen saksalaisten hyökkäyksen etenemissuunnaksi, ja radan varrelle rakennettiin runsaasti linnoitusrakenteita Helmikuun vallankumoukseen 1917 asti. Linnoitustyömaille kuljetettiin työläisiä erityisillä linnoitustyöläisjunilla.

Kauklahden rautatieasema 1920-luvulla.

Suomen sisällissota aiheutti rantaradalle suuria tuhoja. Punakaarti miehitti rantaradan asemat helmikuussa 1918. Saksan Itämeren-divisioona valtasi asemat punaisilta edetessään rantarataa pitkin kohti Helsinkiä. Saksalaiset myös räjäyttivät Kosken rautatiesillan estääkseen punaisten etenemisen rantaradalla. Punaiset puolestaan räjäyttivät vetäytyessään Salon ja Halikon rautatiesillat. Läpikulkeva henkilöliikenne rantaradalle palautettiin kesällä 1918. Pikajunat alkoivat liikennöidä jälleen 1923.

Talvisodan aikana rantarataa pommitettiin tiheästi, mutta vauriot jäivät suhteellisen pieniksi. Kauklahden asemaseutua pommitettiin erityisen runsaasti siellä olleen sotilastarviketeollisuuden takia. Pahiten pommituksista kärsi Koski, jossa tammikuussa 1940 rautatiesilta vaurioitui pahasti ja asemarakennus tuhoutui kokonaan. Pommituksen lisäksi talvisodan aikana suuri ongelma oli radan routiminen, joka johtui sodan aikana vallinneista poikkeuksellisista sääoloista.

Jatkosodan aikana rantarata ei kärsinyt juurikaan vaurioita. Sota-ajaksi asemien nimikyltit peitettiin kokonaan, jotta neuvostoliittolaiset lentäjät eivät pystyisi tunnistamaan sijaintiaan niistä. Jatkosodan aikana rantaradalla pyrittiin ajamaan yksi pikajunapari päivässä, kunnes vuonna 1944 läpikulkeva liikenne radalta loppui muutamaksi vuodeksi kokonaan osan rantaradasta jäätyä Porkkalan vuokra-alueelle.

Porkkalan vuokra-aika 1944–1956[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1944 osa rantaradasta jäi pois käytöstä, koska se kulki Porkkalan vuokra-alueen kautta. Viimeinen juna Kirkkonummelta lähti 28. syyskuuta 1944, minkä jälkeen Helsingin ja Turun väliset junat jouduttiin siirtämään Toijalan ja Lohjan kautta kulkeville reiteille. Vuokra-alueen ulkopuolelle jääneillä rantaradan osuuksilla oli vain paikallisliikennettä. Helsingistä käsin liikennettä oli Luoman seisakkeelle ja Karjaalta käsin Tyriksen seisakkeelle.

Vaikka Porkkalan vuokra-alue leikkasi rantaradan kahdesta kohtaa, rataa ei kuitenkaan katkaistu, vaan Luomaan ja Tyrikseen pystytettiin rajapuomit. Neuvostoliitto ajoi Porkkalaan omilla vetureillaan huoltojunia Helsingistä. Rahtina oli pääasiassa sotatarvikkeita. Tavaraliikenne Karjaan suunnasta oli vähäisempää. Porkkalan tukikohdan hallinnollinen keskuspaikka oli Kirkkonummi, jonne neuvostoliittolaiset alkoivat ajaa omia henkilöjuniaan Leningradista. Neuvostoliittolaiset rakensivat sinne myös oman veturitallin. Leningrad–Kirkkonummi-matkustajajunat ajoivat vilkkaina aikoina päivittäin Porkkalan alueen palauttamiseen 1956 saakka. Porkkalan alueella oli myös alueen sisäistä henkilöliikennettä. Neuvostoliittolaiset rakensivat omiin tarpeisiinsa 1940-luvulla myös Båtvikin satamaradan.

Hv1-vetoinen pikajuna Turusta Helsinkiin vuonna 1958.

Vuonna 1947 sovittiin, että suomalaiset matkustajajunat saivat kulkea alueen poikki neuvostoliittolaisen veturin vetäminä, mutta tällöin vaunujen ikkunat oli peitettävä teräsluukuilla. Sopimus oikeutti viiteen suomalaiseen junapariin vuorokaudessa, mutta näistä korkeintaan kolme sai olla matkustajajunia. Helsingin ja Turun välillä alkoi marraskuussa 1947 kulkea kaksi junaa päivässä kumpaankin suuntaan. Junien matka-aika oli runsaat viisi tuntia. Raja-asemina toimivat Kauklahti ja Tähtelä, joissa vaunujen ikkunaluukut suljettiin ja junan eteen vaihdettiin neuvostoliittolainen veturi. Lisäksi vaunujen eteisiin tuli neuvostoliittolaiset vartiomiehet. Porkkalan läpi kulkenutta rataa sanottiin ikkunaluukkujen takia ”maailman pisimmäksi rautatietunneliksi”. Vaikka tavaraliikenne alueen läpi olisi ollut mahdollista, tätä mahdollisuutta ei hyödynnetty, sillä tavarajunista olisi peritty maksua junan akselimäärän perusteella jolloin kustannukset olisivat nousseet liian kalliiksi.

Junaliikenne Porkkalan läpi sujui ilman suurempia ongelmia, eikä pahoja onnettomuuksia sattunut. Yhteensä Porkkalan läpi kulki arviolta 15 000 suomalaista matkustajajunaa. Keskimäärin matkustajia oli junassa alle 100, vähimmillään 35–70. Tällainen liikenne olisi ajan mittaan muodostunut kustannuksiltaan ja hitaudeltaan kestämättömäksi. Neuvostoliitto kuitenkin ilmoitti yllättäen elokuussa 1955 palauttavansa Porkkalan vuokra-alueen takaisin. VR alkoi heti suunnitella rantaradan liikenteen kehittämistä. Neuvostoliitto aloitti tukikohdan tyhjennyskuljetukset syyskuussa 1955. Rantaradan virallinen vastaanotto oli tammikuussa 1956, jolloin myös rajamerkit poistettiin Luomasta ja Tyriksestä. Liikennepaikat siirtyivät Valtionrautateiden hallintaan 26. tammikuuta 1956 kello 13. Palautuksen jälkeen Porkkalan läpi sai ajaa vapaasti, mutta alueella liikkumiseen vaadittiin erityislupa.

Kaksoisraiteen rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1911 Pasilasta Espooseen alettiin rakentaa kaksoisraidetta. Sota hidasti töitä merkittävästi, ja työt valmistuivatkin vasta 1920. Tämän jälkeen tehtiin pengerrystöitä kaksoisraiteen jatkamiseksi Espoosta Kirkkonummelle, mutta linja-autoliikenteen suosion kasvun takia työt keskeytettiin eikä paikallisliikenteen kehittämistä Espoon länsipuolella katsottu tarpeelliseksi.

Kaksoisraide Huopalahden ja Espoon väliltä purettiin sotakorvauksena vuonna 1945. Pasila–Huopalahti-väli jäi näin rantaradan ainoaksi kaksiraiteiseksi osuudeksi aina vuoteen 1958 saakka, jolloin kaksoisraide palautettiin Huopalahdesta Pitäjänmäkeen. Vuonna 1960 kaksoisraide valmistui Pitäjänmäki–Leppävaara-välille, vuonna 1961 Kauniainen–Espoo-välille ja vuonna 1962 Masala–Jorvas-välille. Vuonna 1963 kaksoisraide rakennettiin osuuksille Leppävaara–Kauniainen ja Jorvas–Kirkkonummi ja vuonna 1966 osuudelle Espoo–Masala.

Sähköistys ja perusparannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinki–Kirkkonummi-välin sähköistämistä alettiin vakavasti harkita 1950-luvun lopussa. Hanketta ajoi voimakkaasti eteenpäin Valtionrautateiden silloinen pääjohtaja Erkki Aalto. Eläintarhan kallioille tai vaihtoehtoisesti Ilmalan suoalueelle kaavailtiin Valtionrautateiden omaa ydinvoimalaa, joka olisi tuottanut sähkön Helsingistä niin Kirkkonummelle kuin Riihimäellekin. Tämä hanke kuitenkin hautautui. Sähköistysrakenteita testattiin Båtvikin satamaradalla puolen kilometrin pituisella koeradalla. Ensimmäiset koeasennukset tehtiin heinäkuussa 1963.

Kesäkuussa 1965 valtioneuvosto teki päätöksen rataosien Helsinki–Kirkkonummi, Helsinki–Tampere ja Riihimäki–Kouvola sähköistämisestä. Suomen ensimmäinen rataosan sähköistystyö päätettiin aloittaa Rantaradasta, joka oli selvästi hiljaisempi eivätkä työt näin ollen häirinneet pahasti muuta liikennettä. Sähköistyksen rakensi Imatran Voiman ja Suomen Kaapelitehtaan perustama Sähköradat Ay. Työ oli suurelta osin vielä harjoittelua, ja Kirkkonummen rataa kutsuttiinkin sähköistämisen koeradaksi. Sähköistysjärjestelmäksi valittiin moderni 25 kV 50 Hz -vaihtovirta, joka sittemmin on valittu ensisijaiseksi Euroopan rautateiden sähköistysjärjestelmäksi. Ensimmäinen sähkönsyöttöasema rakennettiin Kiloon.

Ensimmäisen kerran jännite kytkettiin Mäkkylän ja Kauniaisten välille mittauksia varten 13. maaliskuuta 1968. Koeajot alkoivat saman vuoden kesällä. Jännite välille Leppävaara–Kauniainen kytkettiin 10. kesäkuuta, välille Kauniainen–Masala 14. kesäkuuta ja välille Masala–Kirkkonummi 6. syyskuuta. Sähköistystyöt saatiin päätökseen vuoden 1969 alussa, ja Helsingin ja Leppävaaran välille jännite kytkettiin 2. tammikuuta. Vihkiäisjuna ajettiin 24. tammikuuta, ja seuraavana päivänä ajettiin Helsingin ja Kauniaisten välillä yleisölle avoimia esittelyjunia. Aikataulunmukainen liikenne alkoi 26. tammikuuta 1969.

Rantaradan perusparannus aloitettiin 1980-luvulla aluksi nopeudelle 140 km/h. Vähän myöhemmin rataosan mitoitusnopeudeksi päätettiin veturijunille 160 km/h ja vielä kertaalleen Pendolinoja ajatellen 200 km/h. Rantaradalla tehtiin lukuisia rataoikaisuja vuosina 1980–1990. Perusparannus valmistui 1995, mutta se ei poistanut kaikkia radan ongelmakohtia. Suurimpia ongelmia ovat radan yksiraiteisuuden ohella penkereiden huono kestävyys kaarteissa ja Turun päässä savipitoisen maan painuminen radan alla. Näiden syiden takia radalla on paljon nopeusrajoituksia. 1970-luvulla suunniteltiin radan oikaisemiseksi Elsa-rataa ja suunnitelma on otettu taas 2000-luvulla esille uuden perusparannuksen tullessa ajankohtaiseksi.

Sähköistystyöt Kirkkonummelta Karjaan suuntaan aloitettiin 1990. Kirkkonummi–Jeppas-välin jännite kytkettiin jo lokakuussa 1991, ja vuoden 1992 alusta se kuului virallisesti sähköistettyihin rataosiin. Karjaalle asti sähköistys valmistui tammikuussa 1993. Karjaan ja Salon välille sähköistys valmistui lokakuussa 1994, Salon ja Turun sataman välille kuukautta myöhemmin. Vuoden 1995 alusta kaikki matkustajaliikenne rantaradalla muutettiin sähkövetoiseksi.

Helsingin ja Leppävaaran välinen rataosa levennettiin neliraiteiseksi kaupunkiradaksi vuonna 2001. Samassa yhteydessä asemat kyseisellä välillä kunnostettiin perusteellisesti. Suunnitelmissa on lisäraiteiden jatkaminen Espoon keskukseen saakka.

Asemarakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauniaisten puinen asema­rakennus vaurioitui tulipalossa 30. elokuuta 2008.

Kaikille alkuperäisen suunnitelman asemille rakennettiin arkkitehti Bruno Granholmin suunnittelemat puiset asemarakennukset. Monet niistä on kuitenkin purettu vuosien varrella. Esimerkiksi Leppävaaran asemarakennus purettiin 1990-luvun lopussa ja Kilon asemarakennus 1980-luvun alussa. Espoon asemalle valmistui uusi asemarakennus vuonna 1981. Vanha asemarakennus on kuitenkin jäljellä monilla asemilla, joista huomattavimpia ovat ehkä Kauniaisten ja Karjaan asemarakennukset. Useimmat säilyneet rakennukset ovat siirtyneet muuhun käyttöön eivätkä enää palvele matkustajia.

Rantarata nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rantaradan pituus Helsingistä Turun satamaan on nykyään 195,8 km.[2] Radalla käytetään 54 ja 60 kg:n painoisia kiskoja, betonipölkkyjä ja tukikerroksessa raidesepeliä.[3] Suurin nopeus Helsingin ja Kirkkonummen välillä on kaikilla junilla 120 km/h radan kaarteisuuden ja lukuisten laitureiden, laituripolkujen ja tasoristeyksien takia. Kirkkonummen ja Turun välillä suurin nopeus on veturijunilla 160 km/h ja moottorijunilla 200 km/h. Monet tunnelit ja pehmeiköt aiheuttavat kuitenkin paikallisia nopeusrajoituksia. Rataosa on suojastettu ja kauko-ohjattu ja se on varustettu JKV-laittein.[3] Suurin nousu radalla on 12,7 mm/m.

Liikennepaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinki–Leppävaara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin rautatieasemalta Leppävaaraan asti rantarata on neliraiteinen. Kaksi itäisintä raidetta ovat kaukojunien ja pidemmän matkan lähijunaliikenteen käytössä. Läntisemmät kaksi raidetta ovat kaupunkirataa ja ainoastaan lähijunien käytössä. Rantarata erkanee länteen välittömästi Pasilan rautatieaseman jälkeen. Pasilan ja Leppävaaran välillä matkustajaliikennepaikkoja ovat nykyään Ilmala, Huopalahti, Valimo, Pitäjänmäki ja Mäkkylä. Näiden lisäksi Ilmalan ja Huopalahden välillä on Kivihaan raiteenvaihtopaikka.

Leppävaara–Kirkkonummi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espoon vanha asemarakennus.

Leppävaaran ja Kirkkonummen välillä rata on kaksiraiteinen. Pysähdyspaikkoja on tiheästi, ja lyhimmät lähiliikenteen pysähdysvälit ovat vain vähän yli kilometrin pituisia.[1] Nykyään Leppävaaran ja Espoon rautatieaseman välillä matkustajaliikenteen liikennepaikkoja ovat Kilo, Kera, Kauniainen, Koivuhovi ja Tuomarila. Näistä Kauniaisissa on viisiraiteinen ratapiha, joista kolme raidetta on sähköistetty. Espoon asemalla on yksi läpiajettava sivuraide ja yksi pistoraide.

Espoon ja Kirkkonummen välillä pysähdyspaikkoja ovat Kauklahti, Masala, Jorvas ja Tolsa. Kauklahden asemalla on yksi läpiajettava sivuraide. Masalan ja Jorvaksen välissä on Vasikkahaka-niminen ja Jorvaksen ja Tolsan välissä Heikkilä-niminen raiteenvaihtopaikka. Kauniaisten ja Jorvaksen liikennepaikat eivät vastaa nykyisiä turvallisuus-, esteettömyys- ja palvelutasovaatimuksia.[1]

Kirkkonummi–Turku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkonummen ja Turun välillä rantarata on yksiraiteinen. Nykyään ainoat käytössä olevat liikennepaikat ovat Kirkkonummen ja Karjaan välillä Siuntio ja Inkoo, joista Siuntio palvelee myös matkustajia.

Karjaa on risteysasema, josta on yhteydet Helsingin ja Turun lisäksi Hyvinkäälle ja Hankoon. Karjaan jälkeen seuraava henkilöliikenteen liikennepaikka on Salo. Karjaan ja Salon väliin jää Pohjankuru, jossa on ainoastaan tavaraliikennettä sekä Ervelä, joka toimii tarvittaessa junien kohtauspaikkana.

Salon ja Turun välillä ainoa henkilöliikenteen liikennepaikka on Kupittaa, joka sijaitsee lähellä Turun keskustaa. Muita liikennepaikkoja välillä ovat Paimio ja Piikkiö, jotka toimivat junien kohtauspaikkoina. Lisäksi Piikkiössä on jonkin verran puunkuormausta. Turku on risteysasema, josta on yhteydet Helsingin lisäksi Toijalaan, Uuteenkaupunkiin ja Turun satamaan.

Turvalaitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helka-näyttö Helsingin liikenteen­ohjaus­keskuksesta välillä Kauniainen–Kirkkonummi.

Automaattinen linjasuojastus valmistui Pasilasta Huopalahteen vuonna 1956 ja Kauniaisiin vuonna 1966. Pasilan ja Kauniaisten välillä otettiin käyttöön uusittu linjasuojastus vuonna 1970, ja samana vuonna suojastus valmistui myös Kirkkonummelle. Suojastus toteutettiin suojastusopastimin. Kirkkonummi–Karjaa-välille suojastus valmistui kesäkuussa 1993, Karjaalta Ervelään syyskuussa 1993, Ervelästä Paimioon lokakuussa 1994 ja Paimiosta Turkuun toukokuussa 1995. Kirkkonummen ja Turun välillä suojastusta ei enää toteutettu suojastusopastimin, vaan linjalla olevilla pääopastimilla esiopastimineen.

Erilaisia mekaanisia kanki- ja kampiasetinlaitteita oli rantaradalla käytössä vuoteen 1993, jolloin viimeinen mekaaninen asetinlaite poistettiin käytöstä Turussa. Paikalliset junasuorittajat poistuivat kauko-ohjauksen tulon myötä. Helsinki–Huopalahti-osuus saatiin kauko-ohjatuksi Helsingistä käsin jo vuonna 1976. Sen jälkeen kauko-ohjaus valmistui Kirkkonummi–Karjaa-välille 1993 ja Turkuun asti 1995. Espoo–Kirkkonummi-väli tuli kauko-ohjatuksi keväällä 1996 ja Espoo–Huopalahti-väli syksyllä 1996, jolloin koko rantarata oli saatu kauko-ohjauksen piiriin. Kauko-ohjausjärjestelmänä on vuonna 1990 valmistunut HELKA (Helsingin kauko-ohjaus), joka kuitenkin korvataan vuonna 2010 käyttöön tulevalla ESKO-järjestelmällä (Etelä-Suomen kauko-ohjaus).[4][5]

Suomen ensimmäinen JKV-junakulunvalvonta valmistui vuonna 1995 Kirkkonummen ja Turun välille. Kirkkonummi–Helsinki-välille kulunvalvonta valmistui loppuvuodesta 1997. Linjaradio valmistui Helsingin ja Kirkkonummen välille 1968 ja Kirkkonummen ja Turun välille 1979. Analoginen radiojärjestelmä on sittemmin korvattu yleiseurooppalaisella GSM-R-radiojärjestelmällä.

Tunnelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen juna kulkemassa Espoon tunnelin läpi 1. maaliskuuta 1966.

Rantaradan ensimmäinen ja samalla koko Suomen ensimmäinen pääradalla sijainnut rautatietunneli rakennettiin Pohjankurun rautatieaseman itäpäähän vuosina 1896–1898. Pohjankurussa otettiin käyttöön toinen tunneli vuonna 1964, jolloin ensimmäinen tunneli jäi vain tehdasradan käyttöön. Toinen tunneli korvattiin kolmannella ja nykyisellä tunnelilla vuonna 1991. Ensimmäinen tunneli on yhä teollisuusradan käytössä.

Toinen tunneli rantaradalle rakennettiin vuosina 1927–1928. Tällöin valmistui Halikkoon 111 metriä pitkä tunneli, joka korvattiin uudella vuonna 1993. Vanhempi tunneli myytiin Halikon kunnalle 1997 ja sinne rakennettiin tie. Kolmas tunneli rakennettiin vuonna 1959 Tottolaan. Neljäntenä valmistui vuonna 1966 rantaradan ainoa kaksiraiteinen tunneli Espoon länsipuolelle.

Uusimman perusparannuksen valmistuttua 1995 rantaradalla on ollut käytössä 16 tunnelia yhteispituudeltaan 5 851 metriä. Useimmat tunnelit on rakennettu perusparannuksen yhteydessä 1990-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan eri aikoina tehtyjä tunneleita on 19.

Tunnelin nimi Pituus (m) Valmistunut Sijainti
Espoo 99 1966 km 21+145 – 21+244
Lillgård 187 1985 km 46+791 – 46+977
Riddarbacken 286 1985 km 47+769 – 48+043
Bäljens 295 1991 km 88+920 – 89+230
Köpskog 45 1991 km 90+490 – 90+535
Åminne 108 1991 km 92+390 – 92+500
Högbacka 200 1991 km 94+365 – 94+565
Kaivosmäki 97 1990 km 113+962 – 114+060
Haukkamäki 436 1990 km 114+304 – 114+740
Harmaamäki 267 1990 km 115+150 – 115+418
Lemunmäki 775 1992 km 125+815 – 126+590
Märjänmäki 1 240 1992 km 126+940 – 128+180
Lavianmäki 580 1993 km 137+720 – 138+260
Tottola 520 1959 km 139+249 – 139+777
Halikko 186 1993 km 150+207 – 150+396
Pepallonmäki 530 1989 km 152+420 – 152+950

Tasoristeykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen rantaradan perusparannusta 1970-luvulla radalla oli tasoristeyksiä 250 kappaletta. Perusparannuksen valmistuessa 1995 tasoristeyksiä oli enää reilut kymmenen. Nykyään tasoristeyksiä on neljä kappaletta: Kilonkartanon vartioimaton tasoristeys Leppävaaran ja Kilon välillä, Nokantien tasoristeys Luoman seisakkeella, Jeppaksen tasoristeys Kirkkonummella entisen Jeppaksen seisakkeen vieressä sekä Vaalantien tasoristeys Turussa. Lisäksi yleisön käytössä olevia laituripolkuja on Kauniaisissa, Mankissa ja Jorvaksessa. Kaikki tasoristeykset ja laituripolut Kilonkartanoa lukuun ottamatta ovat vartioituja.

Tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ELSA-oikoradan linjausvaihtoehtoja

Vuonna 1995 valmistunut perusparannus ei poistanut kaikkia radan ongelmakohtia. Suurimpia ongelmia ovat penkereiden huono kestävyys kaarteissa ja Turun päässä savipitoisen maan painuminen radan alla. Näiden syiden takia radalla on paljon nopeusrajoituksia. Turvalaitekaapeleiden huono kunto on aiheuttanut ongelmia ja katkoksia liikenteessä etenkin ukkosella. Turvalaitteiden lyhyet suojavälit mahdollistavat junien lähettämisen Kirkkonummi–Turku-välillä peräkkäin viiden minuutin välein. Liikenteen lisääminen on kuitenkin vaikeaa, koska suurin osa radasta on yksiraiteista ja kohtauspaikkoja on liian vähän.

1970-luvulla suunnitellun Espoo–Lohja–Salo-oikoradan eli Elsa-radan suunnitelmat nostettiin uudelleen esiin 2000-luvun alussa. Tekniset vaatimukset olivat kuitenkin muuttuneet kolmen vuosikymmenen aikana niin, että oikorata piti käytännössä suunnitella uudelleen. Alun perin Elsa-rata oli suunniteltu 160 km/h:n nopeudelle, mutta uudessa versiossa radan geometria suunniteltiin nopean liikenteen vaihtoehdossa nopeudelle 200 km/h ja suurnopeusvaihtoehdossa nopeudelle 300 km/h. Vuonna 2006 Liikenne- ja viestintäministeriön rantaradan tulevaisuutta pohtinut työryhmä kuitenkin päätyi ehdottamaan nykyisen rantaradan parantamista ja lisäraiteiden rakentamista sekä hylkäämään Elsa-radan toistaiseksi. Kaavoituksen takia Elsa-radan suunnittelua kuitenkin jatketaan.

Elsa-rataa ajankohtaisempi rakennushanke on kaupunkiradan jatkaminen eli kahden lisäraiteen rakentaminen Leppävaarasta Espooseen. Samalla kaikki välin asemat uusittaisiin. Nykyään Leppävaarasta länteen kulkevat junat käyttävä kaikki samoja raiteita, mikä lisää liikenteen häiriöherkkyyttä.[6] Kaupunkirata vapauttaisi kapasiteettia kaukoliikenteen raiteilta ja mahdollistaisi niitä käyttävien lähijunien nopeuttamisen.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]