Lähiö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee käsitettä lähiö. Lähiöistä Suomessa on oma artikkeli.
Tampereen Hervanta on eräs Suomen suurimmista lähiöistä.

Lähiö (alk. asumalähiö) on asuinalue, joka sijaitsee esikaupunkialueella ja jonka rakennuskanta on tyypillisesti kerrostalovaltaista. Yleensä lähiöt ovat ensisijaisesti varsinaisesta kaupungista riippuvaisia asuinalueita, eikä niissä peruspalveluita lukuun ottamatta juuri ole työpaikkoja. Siksi lähiöille on tyypillistä voimakas työmatkaliikenne eli pendelöinti.

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käytännössä lähiö tarkoittaa kiinteästä kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua asuntoaluetta, joka on riippuvainen varsinaisesta kaupungista ja sen työpaikoista, palveluista ja joukkoliikenteestä.[1] Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”lähiö on taajaman osa, jolla on oma liikekeskuksensa tärkeimpine palveluineen”.[2]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähiö on suomenkielinen termi, jonka Otto-Iivari Meurman loi 1940-luvulla sen nykymerkityksessä omaa lähiöperiaatettaan varten. Meurman täsmensi maantieteen käsitettä lähiö etuliitteellä asuma- ja käytti muodostunutta nimitystä asumalähiö noin 6 000 asukkaan kaupunkirakenteellisesta yksiköstä.[3][4] Lähiöperiaatteessa korostui yksikön sijainti erillään vanhasta kaupunkirakenteesta.

Eri vuosikymmenten aikana termi on saanut erilaisia kerroksia ja symbolisia merkityksiä.[5] Toisaalta lähiö-sanalla voidaan viitata sodan jälkeen erilleen kantakaupungista rakennettuihin tyypillisiin kerrostaloasuinalueisiin, toisaalta se on myöhemmin saanut symbolisen merkityksen kaupunkihierarkian alimpana asuinalueena. Suuria ja palvelutarjonnaltaan itsenäisiä lähiöitä voidaan nimittää satelliittikaupungeiksi. Suomen kielessä käytettyjä lähiön nimityksiä ovat myös rakennustiheyttä kuvaavat metsälähiö ja kompaktikaupunki. Nukkumalähiö viittaa alueen työpaikkaomavaraisuuden vähäisyyteen, ja Kielitoimiston mukaan se on "virikkeetön lähiö"[6]

Lähiöiden historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ebenezer Howardin Puutarhakaupungin kaavio vuoden 1902 painoksesta kirjasta Garden Cities of Tomorrow.

Lähiöiden perusajatus pohjautuu Ebenezer Howardin vuonna 1893 esittelemään puutarhakaupunkiperiaatteeseen, jossa itsenäisten asuinalueiden väliin jätettiin suuria puistoalueita. Tällaisia alueita toteutettiin vuosisadan alussa Englannissa ja myöhemmin muuallakin.[7] Vuonna 1929 Yhdysvalloissa esiteltiin Clarence Perryn lähiöperiaatteessaan kehittämä ns. naapurustoyksikkö eli neighborhood unit. Siinä oli tarkoitus jäsentää kaupunki toimiviksi yksiköiksi, joissa oli työpaikkoja vain asukkaiden peruspalveluita varten. Naapurustoyksikkö rakentui aluekeskuksen ympärille ja rajautui ympärillä oleviin liikenneväyliin yhtenäisenä osana kaupunkirakennetta. Suositeltu asukasluku oli 5 000 – 6 000.[8]

1940-luvun englantilaisessa kaupunkisuunnittelussa lähiö yhdistettiin hajakeskitykseen. Lontoon ylikaupungistumista pyrittiin purkamaan jäsentämällä kaupunki yhdyskunniksi, joihin muodostettaviin lähiöihin väestöä siirrettäisiin ruuhkautuneimmilta alueilta. Lähiön tarkoituksena oli parantaa olemassaolevaa kaupunkirakennetta ja toimia mallina uusille alueille.[7]

Lähiörakentaminen tuli ajankohtaiseksi toisen maailmansodan jälkeen, kun tarvittiin nopeasti nykyaikaisia asuntoja kasvavalle kaupunkiväestölle. Termiä lähiö käytettiin uusien, sodan jälkeen rakennettujen asuinalueiden suunnittelussa, toteutuksessa ja markkinoinnissa.[9] Pian lähiöihin alettiin liittää negatiivisia piirteitä, ja niiden käsittely mediassa oli 1960-luvun lopulta lähtien pääasiassa ongelmakeskeistä.[10]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lähiöt Suomessa

Lähiöperiaate omaksuttiin Suomeen 1940-luvun lopulla Englannista, sekä suoraan että Ruotsin kautta. Merkittävässä roolissa oli Suomen ensimmäinen asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman. Hän otti lähiöajatustaan tukevan Asemakaavaoppi-teoksensa (1947) suunnittelutyönsä ja lehtikirjoitustensa ohjaavaksi periaatteeksi.[11] Meurman viittasi luomallaan asumalähiö-termillä kaupunkirakenteelliseen yksikköön, johon sopi 6 000 asukasta.[12] Ensimmäiset varsinaiset lähiöt Suomeen rakennettiin 1950-luvulla, ja valtaosa lähiörakentamisesta tapahtui 1960- ja 1970-lukujen aikana.

Asema kaupunkihierarkiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fauconnièren lähiö Pohjois-Pariisissa.

Yleensä lähiöt sijaitsevat kaupunkirakenteen vähempiarvoisilla alueilla, jolloin niiden väestöpohjassa painottuvat alemmat yhteiskuntaluokat. Myös Suomen kielessä lähiö-sanasta on osin tullut kaupunkihierarkian alimmaista asuinaluetta kuvaava sana, vaikka alun perin sanaa käytettiin myönteisemmässä merkityksessä[5]. Muunkielisiä sanoja, joilla viitataan kaupunkihierarkian alimmaiseen asuinalueeseen, ovat muun muun muassa amerikkalainen getto, ranskalainen banlieue, italialainen quarteri degradati, brasilialainen favela ja argentiinalainen villa miseria.[5] Yhteistä keskustelulle slummeista, lähiöistä ja getoista on, että niitä syrjitään symbolisesti ja sosiaalisekonomisesti. Mervi Ilmosen mukaan ne ovat alueita, ”joille on ominaista isolaatio ja sosiaalinen alemmuus, jonne kaupungin köyhin väestönosa sijoittuu ja jotka kärsivät sosiaalisen stigmatisaation kierteestä”.[13]

Yhdysvaltalainen slummi tai ghetto poikkeaa eurooppalaisesta lähiöstä rakenteeltaan, kehitykseltään ja sosiaaliselta dynamiikaltaan. Yhdysvalloissa keskiluokka muutti pois kaupungin keskustoista esikaupunkialueiden omakotitaloihin, Euroopassa työväenluokka asuu kaupungin ulkokehillä lähiöissä.[14] Entisten sosialististen maiden lähiöt ovat muiden Euroopan maiden lähiöihin verrattaessa yksitoikkoisempia, mittakaavaltaan isompia ja väestöltään heterogeenisempiä. Asunnoissa korostuvat yksiöt ja kaksiot. Mervi Ilmosen mukaan jälkisosialistisissa maissa ”lähiöihin kohdistuvassa syrjinnässä on voimakas symbolinen lataus: ne ovat epäsuositun sosialismin ajan näkyvin ja konkreettisin aikaansaannos ja merkki kaupunkikuvassa.”[15]

Kaikkien lähiöiden rakentamiselle yhteistä on kuitenkin ollut tavoite asuntopulan voittamisesta. Esimerkiksi Ruotsissa asuntopolitiikan keinoksi otettiin miljoonaohjelma, jonka puitteissa oli tarkoitus rakentaa miljoona asuntoa kymmenen vuoden aikana.[14] Suomessa lähiöitä rakennettiin miltei samoihin aikoihin, erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Suomalaiset lähiöt ovat kehittyneet ulkomaisiin lähiöihin verrattuna sosioekonomisesti kestävämmin.[16][15]

Lähiökeskustelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pupuhuhta on 1970-luvulla rakennettu lähiö Jyväskylässä.

Ongelmalähiön käsite on osin median synnyttämä ja ylläpitämä. Ranskalaista lähiökeskustelua tutkineen Loïc Wacquantin mukaan tiedontuottajat nostavat jonkun alueen ominaispiirteen esiin ja leimaavat sen epänormaaliksi, millä perustellaan aiheen käsittely mediassa. Ranskassa onkin kehittynyt lähiöuutisoinnin kulttuuri, jonka piirteitä ovat niin kutsutut lähiötoimittajat ja yliuutisointi. Linda Haapajärven ja Lotta Junnilaisen mukaan myös Suomessa lähiöuutisointi ja lähiöiden todellisuus ovat etääntymässä toisistaan: median tuottama kuva ongelmalähiöistä ei vastaa lähiöiden asukkaiden omaa kokemusta asuinalueestaan. Lähiön leimaamisella on myös kielteisiä seurauksia, sillä asukkaat voivat liittää kielteiset piirteet omaan minäkuvaansa. Leima voi heikentää alueen sosiaalista elämää ja tehdä yhteenkuuluvuudesta mahdotonta, jolloin kielteinen käsitys lähiöstä muuttuukin todeksi ja lisää eriarvoisuutta.[17]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Otatieto Oy, Gaudeamus, 1994. ISBN 951-672-187-7.
  • Hurme, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Tammisaari: Suomen Tiedeseura, 1991. ISBN 951-653-228-4.
  • Ilmonen, Mervi: ”Puutarhakaupungista ongelmalähiöön”. Julkaisussa Harni, Tuukka (toim.): Ihmisten kaupunki? Urbaani muutos ja suunnittelun haasteet. Stakes 1994. s. 18−35
  • Ilmonen, Mervi: "Tulevat lähiöt: segregaatiota vai gentrifikaatiota?" Teoksessa Norvasuo, Markku (toim.): Lähiö ja kaupunki − asuinalueen rajat muutoksessa. Aalto-yliopisto, 2016. s. 101−117 Artikkelin verkkoversio (pdf)
  • Roivainen, Irene: Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 1998. ISBN 951-718-201-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hurme 1991, s. 177
  2. Kielitoimiston sanakirja (lähiö) Kielitoimiston sanakirja. 2019. Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy. Viitattu 12.11.2019.
  3. Hurme, s. 8
  4. Hurme, s. 80
  5. a b c Ilmonen 2016, s. 105
  6. Lähiö Kielitoimistonsanakirja.fi. 2019. Viitattu 12.11.2019.
  7. a b Hurme 1991, s. 8
  8. Hurme 1991, s. 32–35
  9. Hankonen, s. 19
  10. Roivainen, s. 130
  11. Hurme 1991, s. 174
  12. Hurme, s. 80
  13. Ilmonen 1994, s. 30
  14. a b Ilmonen 1994, s. 28
  15. a b Ilmonen 1994, s. 29
  16. Kemppainen, Teemu & Saarsalmi, Perttu: Perceived social disorder in suburban housing estates in the Helsinki region: a contextual analysis. Research on Finnish Society, 2015, nro Vol. 8, s. 47-60. Artikkelin verkkoversio (pdf).
  17. Haapajärvi, Linda & Junnilainen, Lotta: Media synnyttää ”ongelmalähiöitä” blogi.thl.fi. 8.11.2013. Viitattu 12.7.2016.