Lähiö

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee käsitettä lähiö. Lähiöistä Suomessa on oma artikkeli.

Lähiö on suomen kielessä nimitys asuinalueelle, joka sijaitsee esikaupunkialueella ja jonka rakennuskanta koostuu tyypillisesti elementtikerrostaloista. Lähiö-sanalla on useita eri merkityksiä: toisaalta sillä voidaan viitata tyypillisiin, sodan jälkeen Suomeen rakennettuihin kerrostaloasuinalueisiin, toisaalta se on myöhemmin saanut symbolisen merkityksen kaupunkihierarkian alimmaisena asuinalueena.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähiö on suomenkielinen termi, jonka Otto-Iivari Meurman lainasi maantieteestä omaa lähiöperiaatettaan varten 1940-luvulla. Meurman viittasi asumalähiöllä kaupunkirakenteelliseen yksikköön, johon sopi 6000 asukasta.[1][2] Termiä käytettiin uusien, sodan jälkeen rakennettujen asuinalueiden suunnittelussa, toteutuksessa ja markkinoinnissa.[3] Pian lähiöihin alettiin liittää negatiivisia piirteitä, ja niiden käsittely mediassa oli 1960-luvun lopulta lähtien pääasiassa ongelmakeskeistä.[4] Eri vuosikymmenten aikana termi on saanut erilaisia kerroksia ja symbolisia merkityksiä.[5]

Kaupunkihierarkian alimmainen asuinalue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä lähiö-sanasta on myös tullut kaupunkihierarkian alimmaista asuinaluetta kuvaava sana, vaikka alun perin sanaa käytettiin myönteisemmässä merkityksessä.[5] Muiden maiden sanoja, joilla viitataan kaupunkihierarkian alimmaiseen asuinalueeseen, ovat muun muun muassa amerikkalainen getto, ranskalainen banlieue, italialainen quarteri degradati, brasilialainen favela ja argentiinalainen villa miseria.[5] Yhteistä keskustelulle slummeista, lähiöistä ja getoista on, että niitä syrjitään symbolisesti ja sosiaalisekonomisesti. Mervi Ilmosen mukaan ne ovat alueita, "joille on ominaista isolaatio ja sosiaalinen alemmuus, jonne kaupungin köyhin väestönosa sijoittuu ja jotka kärsivät sosiaalisen stigmatisaation kierteestä".[6]

Yhdysvaltalainen slummi tai ghetto poikkeaa eurooppalaisesta lähiöstä rakenteeltaan, kehitykseltään ja sosiaaliselta dynamiikaltaan. Yhdysvalloissa keskiluokka muutti pois kaupungin keskustoista esikaupunkialueiden omakotitaloihin, Euroopassa työväenluokka asuu kaupungin ulkokehillä lähiöissä.[7] Entisten sosialististen maiden lähiöt ovat muiden Euroopan maiden lähiöihin verrattaessa yksitoikkoisempia, mittakaavaltaan isompia ja väestöltään heterogeenisempiä. Asunnoissa korostuvat yksiöt ja kaksiot. Mervi Ilmosen mukaan jälkisosialistisissa maissa ”lähiöihin kohdistuvassa syrjinnässä on voimakas symbolinen lataus: ne ovat epäsuositun sosialismin ajan näkyvin ja konkreettisin aikaansaannos ja merkki kaupunkikuvassa.”[8]

Kaikkien lähiöiden rakentamiselle yhteistä on kuitenkin ollut tavoite asuntopulan voittamisesta. Esimerkiksi Ruotsissa asuntopolitiikan keinoksi otettiin miljoonaohjelma, jonka puitteissa oli tarkoitus rakentaa miljoona asuntoa kymmenen vuoden aikana.[7] Suomessa lähiöitä rakennettiin erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Suomalaiset lähiöt ovat kehittyneet ulkomaisiin lähiöihin verrattuna sosioekonomisesti kestävämmin.[9][8]

Lähiökeskustelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ongelmalähiön käsite on osin median itsensä synnyttämä ja ylläpitämä. Ranskalaista lähiökeskustelua tutkineen Loïc Wacquantin mukaan tiedontuottajat nostavat jonkun alueen ominaispiirteen esiin ja leimaavat sen epänormaaliksi, millä perustellaan aiheen käsittely mediassa. Ranskassa onkin kehittynyt lähiöuutisoinnin kulttuuri, jonka piirteitä ovat niin kutsutut lähiötoimittajat ja yliuutisointi. Linda Haapajärven ja Lotta Junnilaisen mukaan myös Suomessa lähiöuutisointi ja lähiöiden todellisuus ovat etääntymässä toisistaan: median tuottama kuva ongelmalähiöistä ei vastaa lähiöiden asukkaiden omaa kokemusta asuinalueestaan. Lähiön leimaamisella on myös kielteisiä seurauksia, sillä asukkaat voivat liittää kielteiset piirteet omaan minäkuvaansa. Leima voi heikentää alueen sosiaalista elämää ja tehdä yhteenkuuluvuudesta mahdotonta, jolloin kielteinen käsitys lähiöstä muuttuukin todeksi ja lisää eriarvoisuutta.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Otatieto Oy, Gaudeamus, 1994. ISBN 951-672-187-7.
  • Hurme, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Tammisaari: Suomen Tiedeseura, 1991. ISBN 951-653-228-4.
  • Ilmonen, Mervi: ”Puutarhakaupungista ongelmalähiöön”. Julkaisussa Harni, Tuukka (toim.): Ihmisten kaupunki? Urbaani muutos ja suunnittelun haasteet. Stakes 1994. s. 18−35
  • Ilmonen, Mervi: "Tulevat lähiöt: segregaatiota vai gentrifikaatiota?" Teoksessa Norvasuo, Markku (toim.): Lähiö ja kaupunki − asuinalueen rajat muutoksessa. Aalto-yliopisto, 2016. s. 101−117 Artikkelin verkkoversio (pdf)
  • Roivainen, Irene: Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 1998. ISBN 951-718-201-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hurme, s. 8
  2. Hurme, s. 80
  3. Hankonen, s. 19
  4. Roivainen, s. 130
  5. a b c Ilmonen 2016, s. 105
  6. Ilmonen 1994, s. 30
  7. a b Ilmonen 1994, s. 28
  8. a b Ilmonen 1994, s. 29
  9. Kemppainen, Teemu & Saarsalmi, Perttu: Perceived social disorder in suburban housing estates in the Helsinki region: a contextual analysis. Research on Finnish Society, 2015, nro Vol. 8, s. 47-60. Artikkelin verkkoversio (pdf).
  10. Haapajärvi, Linda & Junnilainen, Lotta: Media synnyttää ”ongelmalähiöitä” blogi.thl.fi. 8.11.2013. Viitattu 12.7.2016.