Piippu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee tupakointivälinettä. Piippu voi tarkoittaa myös esimerkiksi rakennuksen savupiippua tai ampuma-aseen piippua.
Piippu, jonka pesä on valmistettu briaaripuusta eli puukanervasta.

Piippu on tupakan polttamiseen käytettävä väline, jossa on pyöreähkö pesä ja ontto varsi.[1]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piipun osat. 1. Koppa 2. Pesä 3. Kopan savukanava 4. Kopan perä 5. Istukka 6. Varren kara 7. Varsi 8. Suukappale 9. Imupää 10. Varren reikä tai savukanava.[2][3]

Yhteisiä piirteitä piipuissa ovat pesä eli tila, jossa tupakka tai muu vastaava aines palaa ja tuottaa savua, sekä varsi, jonka tarkoituksena on viilentää savua.[4]

Piipun varsi valmistetaan nykyisin tavallisesti akryylimuovista tai eboniitista (jota joskus kutsutaan vulkaniitiksi).[3] Erimallisissa piipuissa on eripituisia varsia. Savu on sitä viileämpää, mitä pitempi varsi on. Lyhytvartista piippua poltetaan usein hitaasti, jotta savut eivät tulisi suuhun liian kuumina.[4]

Joidenkin piippujen varressa on suodatin, johon myrkyllisten aineiden on tarkoitus imeytyä, ja joka tasaa savujen lämpöä ja kosteutta. Suodatin täytyy kuitenkin pitää puhtaana.[4]

Pesä ja varsi ovat yleensä toisistaan irrotettavia, mikä mahdollistaa piipun helpomman puhdistuksen ja myös suodattimien asettamisen ja vaihdon.

Imupää levenee usein loppuaan kohti kalanpyrstön muotoisesti.[4]

Savureikä voi olla wedgetyyppinen, joka aukeaa suorakaiteen muotoisena reikänä. Orificmallinen savureikä on pieni ja pyöreä. Steckmallissa savureikä aukeaa imupäästä ylöspäin.[4]

Pesän materiaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Briaaripiippu.

Nykyisin yleisin piippujen pesien valmistusmateriaali on briaari. Sillä tarkoitetaan pensasmaisen puukellokanervan suurta juurenniskaa, juuriston keskellä olevaa suurta möykkyä. Briaari on kovaa ja kestää hyvin tulta, joten se soveltuu piippumateriaaliksi paremmin kuin muut puulajit. Briaaripiippuja alettiin valmistaa Ranskassa viimeistään 1850-luvulla, ja nykyisin se on syrjäyttänyt muut materiaalit.[5] Briaaripuu kasvaa Välimeren rannikkomaiden karussa ja kivikkoisessa maaperässä. Puu selviää hengissä juurimöykkynsä poistamisesta ja kasvattaa tilalle uuden.[6]

Savipiippu.

Savi oli eurooppalaisten piippujen yleisin materiaali vuosisatojen ajan aina 1800-luvun lopulle asti. Savipiippuja eli liitupiippuja on helppo tehdä, ja ne ovatkin halpoja. Savi ei anna savuihin sivumakua, mutta savipiipun savuja kuvataan koviksi. Savipiippujen haittapuoli on se, että ne rikkoutuvat helposti.[5]

Merenvahapiippu.

Merenvahasta alettiin tehdä piippuja 1700-luvulla, kun itävaltalainen kreivi toi sitä Turkista. Merenvaha on maaperässä esiintyvä huokoinen ja kevyt mineraali, jota löydetään melkein yksinomaan Turkista, missä melkein kaikki merenvahapiiput nykyisin valmistetaankin. Merenvaha on helposti kaiverrettavaa, ja aikoinaan merenvahasta tehtiinkin hyvin koristeellisia ja yksityiskohtaisia piippuja. Merenvahapiippu myös värjäytyy käytössä kauniisti ja antaa lauhkeat savut. Se on kuitenkin herkkä rikkoutumaan.[5]

Maissipiippu.

Maissipiiput koverretaan maissintähkästä. Ne ovat hyvin huokeita mutta lyhytikäisiä. Maissipiipun savussa voi tuntua maissin maku.[5]

Kalebassipiippu.

Kalebassipiiput valmistetaan pullokurpitsasta, joka saadaan kasvamaan käyrään muotoon kiristimien avulla. Kalebassipiippu on kookas mutta kevyt, ja sen savut ovat lauhkeat.[5]

Piipunpesien valmistusmateriaaleja ovat lisäksi kivi, antrasiitti, posliini ja lasi. Briaaria huonommin kuumaa kestäviä puulajeja, kuten koivua, mäntyä, leppää ja vaahteraa, ei nykyään juurikaan käytetä piipunpesien valmistamisessa, koska hehkuva tupakka polttaa itsensä lopulta pesän reunan läpi. Myös metallit soveltuvat huonosti tupakkapiippujen valmistamiseen liiallisen kuumenemisen vuoksi.

Malleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piippuja on monen mallisia. Niiden ulkonäkö vaihtelee pesän, varren ja suuosan koon sekä muotoilun mukaan. Eräitä yleisiä malleja:[7]

Piipputupakka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piipputupakkaa on kolmenlaista: leikattua, prässättyä ja kehrättyä. Leikattu tupakka vain leikataan valmistusvaiheessa. Prässätty tupakka puristetaan hydraulisessa puristimessa liuskoiksi. Kehrätty tupakka valmistetaan kuin köysi ja leikataan pieniksi pyörylöiksi. Piipputupakka palaa sitä nopeammin, mitä hienompaa se on.[8]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juho Mäkelän omakuva vuodelta 1917.

Kun uutta piippua polttaa ensimmäistä kertaa, eli "polttaa sen sisään", pesän sisäpintaan muodostuu suojaava ja eristävä hiilikerros eli karstakerros. Jotkut voitelevat pesän sisäpinnan ennen ensimmäistä käyttöä. Sisäänpoltto tehdään yleensä vajailla pesällisillä.[9]

Tupakoinnin aluksi piipun pesä täytetään tupakalla tasaisesti sekä kevyesti painellen. Tupakka sytytetään tasaisesti yhdellä tai kahdella tulitikulla tai kaasusytyttimellä, jonka liekki suuntautuu suoraan alaspäin.[10]

Piippua poltellaan hitaasti ja nautiskellen. Savua ei imetä kovinkaan voimakkaasti. Tuhkia karistellaan välillä pois pesästä. Piipun voi välillä sammuttaa ja sytyttää myöhemmin uudelleen. Jokainen piipullinen poltetaan kuitenkin loppuun asti, tai muuten pesän pohjalle muodostuu kostea lammikko. Käytön jälkeen piippu tyhjennetään tuhkasta kääntämällä se ylösalaisin ja tarvittaessa kopauttamalla sitä. Palamaton tupakka poistetaan pesästä. Piipun voi puhdistaa käytön jälkeen rassilla.[11]

Terveysvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piipunpolton terveysvaikutukset eivät poikkea merkittävästi muiden tupakointitapojen vaikutuksista. Vaikka piipunsavua ei yleensä vedetäkään henkeen, on keuhkosyöpään sairastumisen riski kuitenkin suuri. Piipunpoltto on myös huulisyövän yksi aiheuttaja.[12]tarvitaan parempi lähde

Nikotiinia on piipputupakassa keskimäärin enemmän kuin savukkeissa. Piipunsavussa on savukkeiden savua suurempia määriä haitallisia kemikaaliyhdisteitä, esimerkiksi fenolia. Piipusta tuleva savu on haitallista myös muille ihmisille polttajan itsensä lisäksi.[12]tarvitaan parempi lähde

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Massasoit ja kuvernööri John Carver polttamassa rauhanpiippua Plymouthissa vuonna 1621. Intiaanipäälliköitä esittävissä 1800-luvun valokuvissa heillä on usein pyhä piippu kädessään.

Vanhimmat tunnettut piiput on löydetty Luoteis-Kaliforniasta noin vuodelta 800 jaa. olevista kaivausalueilta. Tällä alueella tupakkaa oletetaan kasvatetun noin 860 jaa. Piiput ovat putken mallisia, ja niistä on pystytty kaasukromatografilla löytämään nikotiinia.[13]

Pohjois-Amerikan intiaanit valmistivat piippujaan monenlaisista materiaaleista, kuten savesta, stealiitista, luusta ja puusta. Heillä oli erilaisia piippuja eri tarkoituksiin. Esimerkiksi rauhanpiippua poltettiin ystävyyden, vieraanvaraisuuden ja rauhan merkiksi. Tomahawkpiippua puolestaan poltettiin sotapiippuna. Pohjoisten intiaanien toteemipiipussa oli kuvattuna heimon oma toteemieläin.[14]

Euroopan satamissa tupakkaa poltettiin piipussa jo 1500-luvun alkupuolella. Tavan toivat Eurooppaan espanjalaiset ja portugalilaiset merimiehet. Aluksi piipunpoltto kuului vain alakulttuuriin. Hovikelpoiseksi se tuli vasta myöhemmin: Englannissa varsin pian, mutta esimerkiksi Ranskassa vasta 1600-luvun alkupuoliskolla.[15]

Piipunpolton rinnalle tuli Euroopassa muitakin tupakoinnin muotoja 1700-luvulta alkaen, kuten nuuska, sikarit ja savukkeet. Englannissa savukkeet syrjäyttivät piipun suosituimpana tupakointimuotona 1910-luvulla. 1970-luvulla enää muutama prosentti koko maailman tupakantuotannosta valmistettiin piipputupakaksi.[16]

Valmistajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeisiä piippumaita ja niiden suurimpia ja merkittävimpiä valmistajia:[17]

  • Iso-Britannia: Dunhill, Ashton, Northern Briars, Rattray’s, Ferndown, James Upshall
  • Irlanti: Peterson
  • Italia: Savinelli, Brebbia, Castello, Radice, Ardor, Mastro de Paja, Ser Jacopo, Il Ceppo, Spanu, Becker, Baldi
  • Tanska: Stanwell, Chonowitsch, Ivarsson, Bjarne, Nørding, Anne Julie, S. Bang, Eltang
  • Saksa: Vauen, Design Berlin, Garbe, Joura, Thomsen, Shaabi
  • Ranska: Butz-Choquin, Chacom
  • Turkki: Bauer, Altinok
  • Japani: Tsuge, Tokutomi, Gotoh
  • Yhdysvallat: Dr. Grabow, Kaywoodie, Boswell, Tinsky, Davis, Wiley, Talbert

Muita piippuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chillum eli silumi on perinteisesti savesta tai toisinaan myös puusta tehty piippu, jolla on pitkät perinteet Intian alueella. Yleensä chillumilla poltetaan charas-nimistä hasista, jonka sekaan yleensä laitetaan tupakkaa.
  • Hooka(h), toiselta nimeltään nargile, syntyi Intiassa noin 1400-luvulla. Se on lasinen säiliö, jonka kierteillä kiinnitetystä kannesta lähtee yksi tai useampi letkullinen varsi, ja savua imetään niiden kautta. Sitä on myös kutsuttu suomalaisittain vesipiipuksi, koska säiliössä on kylmää vettä savua viilentämään.
  • Rauhanpiippu eli calumet oli käytössä Yhdysvaltojen alkuperäiskansoilla. Calumet koostui putkesta, ja sen päässä sijaitsevasta pesästä, jossa yrttejä ja tupakan lehtiä poltettiin. Piiput olivat usein veistetty eläimen muotoon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Turunen 1978, s. 11.
  3. a b Vartiainen 2014, s. 41–42.
  4. a b c d e Turunen 1978, s. 127–130.
  5. a b c d e Vartiainen 2014, s. 19–30.
  6. Vartiainen 2014, s. 44–47.
  7. Turunen 1978, s. 126–127.
  8. Turunen 1978, s. 99–107.
  9. Turunen 1978, s. 137–139.
  10. Turunen 1978, s. 140–143.
  11. Turunen 1978, s. 143–149.
  12. a b Sikarin- ja piipunpolton terveysriskit 26.2.2007. Tupakkaverkko. Viitattu 27.4.2009.
  13. Davis, UC: Researchers uncover earliest tobacco use in the Pacific Northwest PHYS.ORG. 1.3.2013. Viitattu 13.02.2018.
  14. Turunen 1978, s. 33–35.
  15. Turunen 1978, s. 37–39.
  16. Turunen 1978, s. 46–49.
  17. Vartiainen 2014, s. 64–82.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Repo, Marko: Vanhoja suomalaisia piippuja Turun museokeskuksen ja keräilijöiden kokoelmissa. Turku: Turun museokeskus, 2018. ISBN 978-951-595-200-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Piippu.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Piippu.