Viinakortti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Alkon henkilötodistuskorttia. Viinakortti on myös Sami Hilvon kirja.

Viinakortti oli vuonna 1944 käyttöön otettu ja vuoden 1970 loppuun asti[1] Suomessa käytössä ollut alkoholiliikkeen antama virallinen henkilötodistus, josta käytettiin alkuun nimitystä myymälätodistus ja myöhemmin henkilötodistus. Kortilla ostajat osoitettiin käyttämään heille nimettyä myymälää tarkoituksena estää alkoholin joutuminen salakauppaan sekä samalla estää alkoholin myynti mahdollisille väärinkäyttäjille.

Viinakortti perustui väkijuomalain toimeenpanoasetuksen muutokseen heinäkuussa 1943. Asiakkaan ostot voitiin rajoittaa yhteen myymälään sekä asiakkaat ja heidän ostonsa rekisteröidä.[1]

Korttien käyttö alkoi Helsingistä ja Haagan kauppalasta 2. tammikuuta 1944 ja levisi saman vuoden aikana Turkuun, Naantaliin ja Tampereelle. Vuoteen 1947 mennessä kortti oli käytössä koko maassa. Kortti oli alkuun edellytys ostosten tekemiseksi Alkossa, mutta vuodesta 1949 oluen ja mietojen viinien ja vuodesta 1952 osin myös väkevien viinien myynti sallittiin myös kortittomille. Eniten myydyt väkevät viinit palautettiin kortille keväällä 1958. Väkevien alkoholijuomien myynti oli koko kortin käytössäoloajan sidoksissa korttiin. Vuonna 1960 viinakortteja oli eniten suhteessa väkilukuun Naantalissa, jossa niitä oli 23,8 prosentilla väestöstä.

Kortista maksettiin vuosittainen leimavero vuosina 1948–1969. Vuonna 1947 oli käytössä 1,2 miljoonaa korttia, mutta kortin tultua verolliseksi, oli kortteja vuonna 1949 käytössä enää 650 000. Vuosina 1948–1949 vero oli 300 markkaa ja tämän jälkeen sata markkaa sekä vuoden 1963 rahanuudistuksen jälkeen yksi markka vuodessa. Perinnässä käytettiin alkuun ALKO-lisäpainettuja leimamerkkejä, mutta vuodesta 1957 alkaen käytössä oli oma vuosiluvulla varustettu merkkimalli.

Käynnit alkoholiliikkeessä leimattiin korttiin vuosina 1944–1955. Myös tehdyt ostot merkittiin korttiin vuodesta 1947 alkaen kokonaisuudessaan, myöhemmin vain väkevien juomien osalta. Vuodesta 1957 ostot merkittiin vain väärinkäytöstä epäiltyjen kortteihin. Tästä eteenpäin kortti tuli esittää vain vaadittaessa. Mikäli ostoja tuli liian usein, henkilökunta saattoi ottaa kortin ”kuivumaan” tai asiakas joutui puhutteluun. Myyntikieltoja oli voimassa enimmillään 50 000 ja puhutteluita pidettiin erityisesti tähän tarkoitukseen varatuissa tiloissa jopa yli 100 000 vuodessa.[1] Poliisi ilmoitti juopumuspidätykset Alkolle, ja tästä saattoi seurata henkilötodistuksen peruuttaminen kokonaan tai määräajaksi.

Kortti poistui käytöstä vuoden 1970 lopussa.

Ruotsissa oli koko maassa käytössä Brattsystemet eli Motbok 1919–1955[2]. Esther Hjelt-Cajanus käsitteli Ruotsin järjestelmää teoksessaan Brattsystemet i Sverige (1931).

Vuoden 2007 syksyllä Alko alkoi tarjota vapaaehtoista sähköistä viinakorttia omien juomatottumusten tarkkailuun.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häikiö, Martti: Alkon historia – valtion alkoholiliike kieltolain kumoamisesta Euroopan unionin kilpailupolitiikkaan 1932–2006. Otava. ISBN 978-951-1-21310-9.
  • Kallenautio, Jorma: ”Kieltolain jälkeen”, Suomen historia 7: Kansankulttuurin murros, nuoren tasavallan taide ja tiede, tasavalta hakee suuntaa, Suomi toisessa maailmansodassa, s. 210-211. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kallenautio 1987, 210
  2. Systembolagets historia

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]