Paasikiven–Kekkosen linja

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Paasikiven–Kekkosen linja tarkoittaa Suomen toisen maailmansodan jälkeistä ulkopolitiikan puolueettomuuslinjaa. Nimensä se sai sodanjälkeisistä presidenteistä Paasikivestä ja Kekkosesta.

Termi oli Kekkosen tukijoiden lanseeraama. Sillä pyrittiin ensin tukemaan Kekkosen presidenttikampanjaa ja myöhemminkin siirtämään tälle Paasikiven nauttimaa arvostusta. Jopa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johto kuitenkin piti Kekkosen linjaa Neuvostoliiton tavoitteita palvelevana, aivan toisenlaisena kuin Paasikiven linjaa.lähde?

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termin ottivat käyttöön Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo ja poliittinen taustavaikuttaja, akateemikko Kustaa Vilkuna Neuvostoliiton ilmoitettua Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta Suomelle vuonna 1955. Termi esiintyi lehdistössä ensimmäisen kerran Maalaisliiton pää-äänenkannattajan Maakansan varustettua 18. syyskuuta 1955 ilmestyneessä numerossaan Porkkalan palauttamisesta kertovan uutisen otsikolla "Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan voitto".[1]

Ministeri Max Jakobsonin mukaan termi oli kehitetty Moskovassa ja Ahti Karjalainen oli koulutettu "linjan" jatkajaksi. [2]

Maaseudun Nuorten Liitossa 1950-luvulla toiminut Kyntäjä-lehden entinen toimitussihteeri Johannes Huumo on sanonut luoneensa termin ”Paasikiven–Kekkosen linja”. Hän kirjoitti uutissähkeen, jossa hän käytti termiä heti, kun tieto Porkkalan palautuksesta saapui Suomeen. Max Jakobson hyväksyi Huumon kannan, että tämä oli ensimmäinen suomalainen, joka keksi käsitteen, koska Suomessa kukaan ei tiennyt, että sanamuoto ”Paasikiven–Kekkosen poliittinen kurssi” oli aiemmin mainittu eräässä neuvostoliittolaisessa muistiossa.[3]

Kekkosen linja ja Paasikiven linja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) johtohahmo Otto Ville Kuusinen selitti vuonna 1963 Suomen kommunistisen puolueen (SKP) johdolle NKP:n tukevan Kekkosta jopa SKP:n kustannuksella siksi, että Paasikiven linja oli "vain välttämättömyyden pakkoon perustuvia rauhanomaisia suhteita" mutta Kekkosen linja toi "arvokkaan lisän vallankumoukselliseen teoriaan, koska ensimmäisen kerran kapitalistisen maan talonpoikaispuolue yhteistoiminnassa sosialismin leirin kanssa oli kuljettanut kehitystä eteenpäin tavalla, johon muutoin olisi tarvittu voimakas työväenliike ja joukkoliikehtiminen". "Neuvostoliitto tekisi äärimmäiset johtopäätökset jokaisesta ratkaisusta, joka merkitsisi paluuta Kekkosen linjalta Paasikiven linjalle." Kuusinen ei siksi itsekään käyttänyt ystävien kesken PR-termiä Paasikiven–Kekkosen linja.[2]

Paasikiven linja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paasikivi kuvaa omaa näkemystään ulkopolitiikasta päiväkirjassaan 2. elokuuta 1944 seuraavasti:

»Sanoin Svenssonille[4] mm. minun ulkopoliittisen ohjelmani olevan:

  • a) Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia.
  • b) Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään.
  • c) Konflikteja vältettävä.
  • d) Suomen on kartettava Venäjän-vastaista ja Venäjälle vihamielistä politiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä.
  • e) Tähän on pyrittävä, huolimatta pettymyksistä, joita olemme saaneet ja saamme kokea.[5]»

Paasikivelle olennaista oli Suomen itsenäisyyden turvaaminen, ja sodanjälkeisissä oloissa hän katsoi sen vaativan tiettyjä myönnytyksiä Neuvostoliitolle, mutta hän suhtautui myönnytyksiin vastentahtoisesti ja pyrki pitämään ne minimaalisina. Toisinaan hän kävi kysymässä presidentti K. J. Ståhlbergin neuvoja, ja tämä kannusti häntä pitämään myönnytykset vähäisinä.lähde?

Mauno Koiviston aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Kekkosen seuraajaksi tasavallan presidenttinä valittiin vuonna 1982 Mauno Koivisto. Virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa Koivisto määritteli tärkeimmäksi tehtäväkseen huolehtia siitä, että Paasikiven ja Kekkosen rakentamaa ja viitoittamaa linjaa noudatetaan tinkimättä. Ennen presidentinvaalia varsinkin Keskustapuolueen K-linja ja vähemmistökommunistit eli taistolaiset olivat arvostelleet Koivistoa huonoista idänsuhteista. Osoittaakseen ulkopolitiikan linjaan kohdistuneet epäilyt aiheettomiksi Koivisto ehdotti jo virkakautensa alussa Neuvostoliitolle YYA-sopimuksen voimassaoloajan pidentämistä. Syynä Koiviston kiirehtimiseen oli toisaalta se, että Suomessa oli esiintynyt aloitteita sopimuksen sotilaallisista velvoitteista luopumiseksi, toisaalta pelko siitä, että uudelleen kiristynyt kansainvälispoliittinen tilanne antaisi Neuvostoliitolle aiheen esittää Suomelle ”konsultaatioita” vuoden 1961 noottikriisin tapaan. Koiviston Moskovaan tekemän virallisen vierailun yhteydessä kesällä 1983 YYA-sopimusta jatkettiinkin jälleen 20 vuodella.[6] Toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo kirjoittivat vuonna 1982, että suurvaltasuhteiden kiristyessä syntyi tarve löytää suurvaltaryhmittymistä erottuva kolmas tie, ja että ”keväällä 1982 oli kaikki mahdollisuudet, että 1990-luvulla olisi olemassa Paasikiven–Kekkosen–Koiviston linja”.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomalainen, Kari & Okker, Jaakko: Muisto Urholle – Kekkos-kuvia 25 vuoden ajalta, värssyjä sieltä ja täältä, s. 33. Helsinki: Otava 1974 ISBN 951-1-01525-7
  2. a b Ministeri Max Jakobson, Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös II. Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X. Sivut 392 ja 479.
  3. Johannes Huumo keksi käsitteen Paasikiven–Kekkosen linja – “Meidän piti pystyä johtamaan vaalitaistelua“ Suomenmaa. 9.6.2019. Viitattu 17.10.2020.
  4. Ruotsalainen lehtimies, Associated Pressin edustaja. Paasikiven päiväkirjat, osa 1, s. 22.
  5. Paasikivi, J. K.: J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944-1956. Ensimmäinen osa, 28.6.1944 – 24.4.1949, s. 22–23. Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-13291-8.
  6. Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 273. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20925-6.
  7. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaaleissa 1982, s. 247. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.