Hippiliike

Wikipedia
Ohjattu sivulta Hippi
Loikkaa: valikkoon, hakuun
”Flower Power” -pakettiautot olivat hippiliikkeen ulkoisia tunnuksia.

Hippiliike (englannin sanasta hippies) on 1960-luvulla voimakkaasti vaikuttanut nuorisokulttuuri ja protestiliike, joka vastusti sotaa ja kapinoi keskiluokkaisia ja konservatiivisia arvoja vastaan. Hippiliikkeen ihanteita olivat rauhanaate, suvaitsevaisuus ja ”vapaa rakkaus” eli kapinointi vallinnutta tiukkaa seksuaalinormistoa vastaan. Liikkeen jäsenten keskeisiä ulkoisia tunnusmerkkejä olivat värikkäät vaatteet ja miehillä tuolloin epätavalliset pitkät hiukset. Hippiliike oli osa laajempaa 1960-luvun kulttuurista ja poliittista kuohuntaa. 1970-luvun aikana alkuperäinen hippiliike hiipui, mutta sen perintö on jäänyt vaikuttamaan eräissä myöhemmissä nuorisokulttuureissa ja protestiliikkeissä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippiliikkeen esimuotoja on tunnistettu eräissä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuriliikkeissä. Varsinainen hippiliike syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa beatnik-liikkeen ja folkmusiikkipiirien pohjalta. Eräs hippikulttuurin syntymän kannalta tärkeä tekijä oli Jack Kerouacin vuonna 1957 julkaistu kirja Matkalla, jossa tekijä kertoi omakohtaisista yhteiskunnan ulkopuolelta kerätyistä kokemuksistaan ja tämän elämän mukanaan tuomasta vapaudesta sekä päihdekokeiluista.[1] Kirja tarjosi nuorisolle houkuttelevan kuvauksen vaihtoehtoisesta maailmasta, ja siitä tuli suosittu.[2]

Timothy Leary John Lennonin ja tämän vaimon Yoko Onon kanssa ”Give Peace a Chance” -kappaleen levytystilaisuudessa.

Psykedeelisen kulttuurin keskeisimpiä henkilöitä Yhdysvalloissa oli Harvardin yliopiston psykologian professorina toiminut Timothy Leary, joka kokeili persoonallisuuden muutosten tutkimuksissaan henkilökohtaisesti sekä LSD:n että psilosybiinin käyttöä. LSD:n tuoma kokemus lähenteli Learyn mielestä uudelleensyntymistä.[3] Vuonna 1963 professori Leary erotettiin virastaan kielteisen julkisuuden takia. Hän perusti ”Sisäisen vapauden kansainvälisen liiton” ja vakuuttui yhä enemmän psykedeelien myönteisestä vaikutuksesta ihmisten henkisessä kehityksessä. Learyllä oli vahva kytkös seuraavien vuosien yhdyvaltalaisiin hippeihin.[1][4]

Hippiliikkeen synty ja kukoistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippiliikkeen katsotaan kiteytyneen ja saaneen nimensä San Franciscossa sijaitsevassa Haight-Ashburyn kaupunginosassa noin vuosina 1965–66. Myös Kalifornian toiseen suurkaupunkiin, Los Angelesiin, muodostui hippiyhteisö. Haight-Ashburyn löysivät 1960-luvun alkupuolella beatnikit, jotka olivat paenneet pois läheiseltä North Beachilta vuokrien nousun ja lisääntyvän turismin jaloista.[5] Paikka veti puoleensa myös yliopistokaupunki Berkeleyn radikaaleja, muusikoita ja eri alojen taiteilijoita, ja siitä kehittyi vapaamielinen ja monirotuisten ihmisten täyttämä vastakulttuurin keskus. Tämä yhteisö houkutteli joukkoonsa myös kotinsa monista eri syistä jättäneitä nuoria.[6][7] 1800-luvulla rakennetut hatarat ja ränsistymään päässeet vuokratalot kelpasivat edullisuutensa takia asunnoiksi hipeille ja beatnikeille. Vuoden 1966 aikana hipeistä tuli Haight-Ashburyn suurin väestöryhmä.[5]

Ensimmäinen San Franciscon hippiyhteisön suuri tapahtuma oli Human Be-In -niminen katujuhla tammikuussa 1967. Tilaisuutta mainostettiin suurin julistein ”Heimojen kokoontumisena”. Tarkoituksena oli yhdistää hipit, kansalaisoikeustaistelijat ja erilaiset radikaalit ryhmittymät toisiinsa. Näin yhdistyneellä vaihtoehtokulttuurilla uskottiin olevan paljon paremmat mahdollisuudet vaikuttaa tulevaisuuteen.[8] Golden Gate Parkin nurmikoille levittäytyneet 30 000 ihmistä seurasivat tapahtumaa kuunnellen paikallisten yhtyeiden happorockia ja nauttien tarjolla olevaa ilmaista marihuanaa. Tilaisuus ei yleisömenestyksestä huolimatta pystynyt yhdistämään vastakulttuurin eri ääripäitä toisiinsa.[9]

Kukkaistietoisuuden voimaa alettiin tietoisesti hyödyntää Human Be-inin saaman myönteisen vastaanoton jälkeen. Alun perin maanalaiset pienet lehdet kuten San Francisco Oracle ja Los Angelesista tuleva Free Press levisivät hippikulttuurin mukana maanlaajuisiksi. Ne antoivat täyden tukensa suunnitteilla olevalle Montereyn popfestivaaleille.[10] Monterey Pop suunniteltiin epäkaupalliseksi tapahtumaksi, jota varten perustettiin tilapäinen organisaatio hoitamaan asioita musiikkipromoottorien sijasta. Monterey Popin johtokunnassa istuivat muun muassa Paul McCartney, Brian Jones, Mick Jagger, Brian Wilson ja Donovan.[11] Yksi konsertin esiintyjistä oli kitaristi Jimi Hendrix, joka suoritti samalla läpimurtonsa Yhdysvalloissa. Tapahtuma järjestettiin 16.-18. kesäkuuta, ja se houkutteli yli 200 000 kuuntelijaa paikalle.[12]

Hippikulttuuri synnytti myös aikakauslehtiä. Yksi niistä oli Oz-lehti, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Lontoossa vuonna 1967.[13]

Kaupallistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samainen kesä nimettiin ”rakkauden kesäksi”, jonka myötä San Franciscon hipit nousivat kansainväliseen maineeseen ja julkisuuteen. Tuhansia nuoria kulkeutui kyseisen kesän aikana hippikommuunien keskuspaikaksi muotoutuneen Haight-Ashburyn liepeille tarkoituksenaan päästä nauttimaan vapaasta elämäntavasta. Heidän unelmansa jäivät vaille täyttymystä. Paikallinen yli 15 000 hipin muodostama ydinjoukko ei halunnut jakaa aluetta, ja ”nokkimisjärjestys” karkotti suurimman osan uusista tulokkaista kaduille. Väestön määrä paisui 75 000:een.[14] Huumeiden välittäjät ja sutenöörit hyötyivät syntyneestä tilanteesta houkutellen asunnottomia nuoria mukaan omiin käyttötarkoituksiinsa.[15]

Kaupallisuus tunkeutui saman kesän aikana Haight-Ashburyyn. Turistibussit ilmestyivät katukuvaan. Uteliaat matkailijat halusivat nähdä kirjaviin vaatteisiin pukeutuneita hippejä ja tehdä ympäristöön tutustumiskäyntejä. Voimakas kaupallistuminen iski kyntensä myös psykedeeliseen musiikkiin ja niiden esittäjiin. Alkuperäiseen ajatukseen kuulunut ”tähteyden vierastaminen” alkoi vaihtua yhä useamman muusikon kohdalla maineen, rahan ja suurten yleisömäärien tavoitteluksi. Markkinavoimat puristivat psykedeeliasta yhä viihteellisempää kulutushyödykettä.[16]

All across the nation
Such a strange vibration
People in motion
There's whole generation
with a new explanation'
People in motion

– Scott McKenzien tulkitseman ”San Franciscon” kertosäe, joka yhdisti kymmenet eri kansakunnat ympäri maailmaa viettämään rakkauden kesää.[17]

The Mamas & The Papas -yhtyeen johtohahmo John Phillips teki kukkaiskansan aatteen ja ulkoisen olemuksen innoittamana laulun, jonka nimeksi tuli ”San Francisco”. Laulun sai esitettäväkseen jokseenkin tuntematon Scott McKenzie. Hippiaatteen ja pasifismin tunnuslauluksi noussut ”San Francisco” kuljetti rauhansanomaa ympäri maailmaa, ja siitä tuli yksi vuoden 1967 suurimmista hiteistä. Sitä myytiin yli 7 miljoonaa kappaletta.[17] Samasta aiheesta ideansa ammentanut The Flowerpot Men sai maistaa hetkellistä menestystä laulullaan ”Let's Go to San Francisco”. Hippikesän huumaa hyödynsi myös Eric Burdon and The Animals kappaleella ”San Franciscan Nights”, joka oli omistettu Friscon öille ja siellä liikkuville poliiseille, Helvetin enkeleille ja kukkaislapsille.[18]

Vietnamin sotaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kukkaisvoimaa mielenosoituksen keskellä.

Vietnamin sodan vastustaminen oli hippiliikkeen keskeisimpiä yhteisiä poliittisia tavoitteita. Yhdysvaltain rahoittaessa vuoden 1967 sotatoimiaan 24 miljardin dollarin budjetilla laajeni myös sotaa vastustava rauhanliike. Nuoret miehet polttivat sotilaspassejaan eri puolilla Yhdysvaltoja, ja jotkut pakenivat kutsuntoja Kanadaan.[19]

Historiallisesti merkittävämmäksi sodanvastaiseksi protestiksi nousi lokakuussa 1967 Pentagonin ympärillä tapahtunut mielenosoitus, johon on uskottu osallistuneen arviolta 100 000 ihmistä.[20] Eri puolilta Yhdysvaltoja tulleisiin suuriin hippijoukkoihin oli liittynyt sotaveteraaneja, mustia nationalisteja, opiskelijoita, radikaaliryhmiä, useita eri naisjärjestöjä sekä kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista. He vaativat Yhdysvaltoja vetämään joukkonsa pois Vietnamista. Mielenosoittajien määrä ja heidän pilkallinen iskulauseensa ”Hei LBJ, kuinka monta nuorukaista tapatat tänään!” murensi presidentti Lyndon B. Johnsonin arvovaltaa ja järkytti koko kansakuntaa.[19] Uutistoimistot ja lehdistö levittivät kuvia vastakulttuurin protestimarsseista ja mielenosoittajien ”Rakasta, älä sodi” -kilvistä, joista tuli hippikulttuurin tunnuslause. Mielenosoitukset muuttivat Yhdysvaltain politiikan suuntaa Vietnamissa.[21]

Muualla maailmassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippiliike levisi kesällä 1967 myös Eurooppaan. Eurooppalaisen hippikulttuurin keskuksia olivat muun muassa Lontoo ja muut Britannian kaupungit, joissa pitkiä hiuksia ja boheemeja tapoja suosinut rock- ja blueskulttuuri oli valmistellut hipeille tietä jo muutaman vuoden ajan. Sen lisäksi merkittäväksi hippikeskukseksi nousi Amsterdam. Jugoslavia sen sijaan julisti sodan hippejä vastaan, ja Kreikka kielsi epäsiististi pukeutuneilta turisteilta pääsyn maahan. Ranskassa kukkaiskulttuuri jäi yksittäisten boheemien ilmiöksi.[22]

Liikkeen hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet San Franciscon hippiyhteisön jäsenet katsoivat jo vuoden 1967 syksyllä liikkeensä alkuperäisen idean vesittyneen niin paljon, että he järjestivät hippiliikkeen vertauskuvalliset hautajaiset Haight-Ashburyssä saman vuoden lokakuussa.[15]

Woodstock

Liike ei kuitenkaan kuollut, vaan saavutti suurimman laajuutensa kotimaassaan vuonna 1968, jolloin tehdyn tutkimuksen mukaan 0,2 prosenttia amerikkalaisista ilmoitti olevansa hippejä. Saman vuoden alkupuolella osa hipeistä organisoitui heihin liittyneiden vasemmiston opiskelijaradikaalien, vapautusliikkeiden aktivistien ja taiteilijoiden kanssa perustaen kansainvälisen nuorisopuolueen YIP:n (Youth International Party), joka oli valmiimpi poliittiseen toimintaan. Heitä johdatti käsitys, että kunkin yksilön tajunnanlaajennus johtaisi lopulta yhteiskunnalliseen muutokseen. YIP:n protesti ei ollut kovin yhteiskunnallista, vaan sen on sanottu perustuneen lähinnä vandalismin ja erilaisten ruokottomuuksien varaan.[23]

Sisäänkäynti Kristianian vapaakaupunkiin.

Woodstockissa (1969) ja Englannin Wightsaarella (1970) järjestetyt valtavat rockfestivaalit edustivat suurimmalle osalle ihmisistä eräänlaista hippiliikkeen loppuhuipentumaa. Liike itsessään ei kuitenkaan kuollut, vaan jatkoi toimintaansa ympäri maailmaa pienemmässä mittakaavassa. 1971 perustettu Kristianian vapaakaupunki Kööpenhaminan lähettyvillä on tullut tunnetuksi vaihtoehtoisen asumistyylin tarjoajana ja hippihenkisten nuorten kokoontumispaikkana.[24]

Hippiliikkeen eri puolia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnollinen puoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maharishi Mahesh Yogi tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi hippikulttuurin myötä.

Osa hipeistä kiinnostui itämaisista uskonnoista. Niistä näkyvin oli totuuden syvintä olemusta etsivä Hare Krishna, joka kehittyi nykyiseen muotoonsa juuri Amerikan hippiyhteisön keskuudessa. The Beatles -kitaristi George Harrison innostui vuoden 1967 aikana intialaisesta mystiikasta niin perinpohjaisesti, että veti mukanaan koko yhtyeen Intiaan tapaamaan uskonnollista gurua Maharishi Mahesh Yogia. Pyhä mies uskoi opettavansa maailman meditoimaan kolmessa vuodessa ja hävittävänsä ihmiskuntien väliset sodat uudelleensyntymän välityksellä.[25] Itämainen mystiikka kohosi hetkellisesti muoti-ilmiöksi monen julkisuuden henkilön seuratessa Beatlesin esimerkkiä. Vaikka Maharishin uskonnollisen julkisivun takaa paljastuneet maalliset tarkoitusperät söivät myöhemmin hänen suosiotaan, Hare Krisna -tietoisuus levisi Yhdysvalloissa hippihenkisen väestön keskuudessa, ja uusia temppeleitä avattiin.[26] Osa hippiyhteisön jäsenistä oli kiinnostunut okkultismista ja magiasta, mikä valmisteli tilaa New Age -ilmiön nousulle. Kun ilmiö teki läpimurtonsa 1980-luvun lopulla, siinä oli hippikulttuurista tarttunutta elämänkatsomusta ja itämaista henkisyyttä.[27]

Huumausaineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huumausaineet olivat yksi hippien kulttuuriin liitetyistä piirteistä. Yleisimmät hippeihin yhdistetyt huumeet olivat marihuana sekä psykedeeliset huumeet kuten LSD.

Tutkimuslaitosten laboratorioista ensin Hollywoodin näyttelijöiden pirskeisiin ja 1960-luvun alkuvuosina Los Angelesin ja San Franciscon kaduille siirtyneestä LSD:stä tuli nopeasti hippiväestön suosikki. Sen ”tajuntaa laajentava” vaikutus innosti ainetta ottaneita uudistamaan matkansa oman mielensä syövereihin. Virkavalta ja nuorten vanhemmat olivat järkyttyneitä uudesta muoti-ilmiöstä, ja Kalifornian osavaltio puuttuikin asiaan kieltäen LSD:n käytön lokakuussa 1966. Toimenpide osoittautui kuitenkin hyödyttömäksi, sillä ainetta alettiin valmistaa laittomasti. Suuria määriä ”maanalaisten” tuotantopisteiden tuotteita virtasi popkonsertteihin ja vastaaviin tapahtumiin.lähde?

One pill makes you larger
One pill makes you small.
And the ones that mother gives you
Don't do anything at all.
Go ask Alice
When she's ten feet tall.
- Yhdysvaltalainen Jefferson Airplane yhdisti kappaleessaan ”White Rabbit” huumeidenkäytön ja Lewis Carrollin luoman lasten fantasiaseikkailun Liisa Ihmemaassa.[28]

Kotilaboratiot toivat markkinoille uusia psykedeelejä, joihin kuuluivat esimerkiksi LSD 25, synteettinen meskaliini, DMT ja psilosybiini.[29] Aineita jaettiin aluksi ilmaisina näyte-erinä, ja niiden puhtaus ja vaikutus olivat molemmat kyseenalaisella tasolla. Vuoden 1967 aikana myös kovempia huumeita kuten heroiini, amfetamiini ja kokaiini virtasi hippikansan keskuuteen huumekauppiaiden välityksellä[29]. Useimpien hippien suhtautuminen koviin huumeisiin oli aluksi torjuvaa. Moni heistä siirtyi kuitenkin käyttämään niitä myöhemmin. Tämä lisäsi rappiota ja toi väkivaltaa.[15][30]

Hippiliikkeen ja huumekulttuurin voimakkaaseen leviämiseen vaikuttivat monet eri seikat. Matkailun lisääntyminen, entistä tehokkaammaksi muuttunut tiedonvälitys television ja radion välityksellä sekä nuorisokulttuurien maailmanlaajuistuminen olivat kaikki vaikuttamassa huumeiden käytön yleistymiseen ympäri maailmaa.[31]

Hippikulttuuriin liitettyjä väkivaltarikoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttijohtaja Charles Mansonia syytettiin virallisesti yhdeksästä murhasta.

Vuonna 1967 Haight-Ashburyyn kulkeutui myös Charles Manson, joka hakeutui paikalliseen hippikommuuniin ja keräsi ympärilleen ”Perheen”. Voimakastahtoisena ja hypnoottisena puhujana hän nousi nopeasti oman pienen ryhmänsä johtajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin Manson uskollisine opetuslapsineen suoritti Los Angelesin Beverly Hillsissä elokuussa 1969 rituaalimurhien sarjan, jossa yksi surmatuista oli elokuvaohjaaja Roman Polańskin raskaana ollut vaimo Sharon Tate.[32]

Saman vuoden joulukuussa hippikulttuuriin liitettiin uusia kielteisiä ilmiöitä, kun Altamontin rocktapahtumassa sähkögeneraattoria vartioimaan palkatut Helvetin enkelit puukottivat The Rolling Stones -yhtyeen konsertin aikana yhden katsojista kuoliaaksi ja pahoinpitelivät kymmeniä muita.[33]

Alkuvuodesta 1970 taloudelliseen ahdinkoon joutunut hippiopiskelija surmasi kalifornialaisen silmäkirurgin ja hänen perheensä.[34][35] Jo aiempina vuosina useita veritöitä pohjois-Kaliforniassa tehnyt sarjamurhaaja Zodiac yhdistettiin paikallisiin hippeihin. Hänen henkilöllisyytensä ei kuitenkaan koskaan selvinnyt.[34][36] Nämä tapaukset ruokkivat hippikulttuurin vastustajien kasvavia rivejä. San Franciscon reportterit kaivoivat esiin okkultistisia ryhmiä, jotka harrastivat ”saatanallisia” rituaaleja. Valtamedia lietsoi yleistä pelkoa ja näki jokaisessa hipissä potentiaalisen massamurhaajan ainekset.[37] Vaikka suurin osa hippikansasta eli rauhallista elämää, he alkoivat leimautua yhä useampien silmissä ei-toivotuksi väestönryhmäksi.

Hippiliike ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa hippiliike oli hillittyä, eikä siitä koskaan muotoutunut kovin näkyvää nuorisokulttuuria. Sen alkumainingit rantautuivat maahan kuitenkin jo kesällä 1967 lähinnä Beatles-levyjen ja ennen kaikkea singlen ”All You Need Is Love” välityksellä. Kun Jatkoaika-ohjelman juontajat vuonna 1967 etsivät Helsingissä vanhan ylioppilastalon edustalta haastataltavikseen hippejä, he tapasivat Jukka Kuoppamäen, jolla oli selvä kuva hippiaatteesta: ”Ei vihata toisiaan, eikä tehdä pahaa vaan hyvää – rakastetaan!”[38] Laulussaan ”Kukkasen valta” Kuoppamäki pyrki tyynnyttelemään huumeiden aiheuttamaa kohua vertaamalla niitä kahviin ja tupakkaan, jotka myös olivat joskus kuuluneet kiellettyihin nautintoaineisiin.[38] Myöhemmin hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi hipiksi.[39]

Hippiaatteen henkeen sopivia vaatteita saattoi löytää intialaisvaatteita myyvistä kaupoista, mutta kovin näkyvää osaa katukuvassa tämä vaatetus ei muodostanut. Lisäksi useimmat kotimaisen hippiliikkeen edustajista olivat ”osapäivähippejä”. Suomalaisnuoret eivät olleet valmiit heittäytymään järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Hippiliikkeen kaupallistumisen mukana tulleet asiat kuten musiikki kiinnostivat nuorisoa enemmän kuin aatteen vaalima vaihtoehtoinen elämäntapa.[39] Vuosina 1968–69 huumeongelmat yleistyivät jonkin verran Suomen kaupungeissa.[40]

Aluksi hippikulttuuriin kuuluneet huumeet liikkuivat suurelta osalta taiteilija- ja muusikkopiireissä. Helsingissä toimivat underground-ryhmät olivat omanneet hippien arvoja ja koostuivat ihmisistä, jotka olivat aiemmin kokoontuneet yhteen muun muassa Eino Leinon patsaalla. Osa oli myös matkustellut Euroopassa, kuten Tanskassa ja Englannissa, ja saanut vaikutteita sikäläisistä nuorisokulttuureista. Vuonna 1967 hippikulttuuri, avantgardetaide ja kulttuuriradikalismi nousivat tärkeimmiksi yhdistäviksi tekijöiksi.[41] Joukko ryhmän edustajia vuokrasi 1968 keväällä KOP:lta Lönnrotinkadulla sijainneen talon. Siellä järjestettiin konsertteja, näytettiin filmejä tai kokoonnuttiin muuten vain yhteen. Osa tapahtumiin osallistuneista asui paikalla vakituisesti muun asunnon puutteessa. Saman syksyn aikana asukkaille tuli erimielisyyksiä, kun he yrittivät etsiä yhtenäistä linjaa toiminnan järjestämiseksi. Huoltopoliisi vaati talon vuokrasopimuksen purettavaksi epämääräisen aineksen lisääntyessä ympäristössä.[42][43] Poliittinen osallistuminen oli vilkkaimmillaan kesällä 1968, jolloin lähinnä Yhdysvaltoja vastaan suunnatut mielenosoitukset olivat lähes jokaviikkoisia.[44] Marraskuussa 1968 radikaalit opiskelijaryhmät valtasivat vanhan ylioppilastalon.[45]

Suoraan hippien vastakulttuurista ammensi ideansa Hair-musikaali, jonka suomalainen kantaesitys oli Tampereella 6. elokuuta 1969. Hair oli peräisin Yhdysvalloista, missä se oli alkanut pyöriä Broadwaylla vuotta aiemmin. Musikaalissa käsiteltiin huumeiden ja aseistakieltäytymisen lisäksi sellaisia aiheita kuten politiikka, uskonto, seksi ja eri rotujen tasa-arvo.[46] Tosin alkuperäisiä teemoja jouduttiin pyöristämään ennen Tampereen Popteatterin ensi-esitystä. Musikaalista tuli suuri menestys, ja sen ronski kielenkäyttö ja alastonkohtaukset herättivät tunteita puolesta ja vastaan. Tieltä väistyvän vuosikymmenen teemoista näyttämötaidetta tehnyttä Hairia esitettiin eri puolilla Suomea vuosina 1969–71 kaikkiaan 250 kertaa.[47]

Suomen kuuminta hippikesää vietettiin vasta vuonna 1970, jolloin järjestettiin ensimmäisen kerran Woodstockista vahvoja vaikutteita imenyt Turun Ruisrock. Psykedeelisen musiikin jälkimaininkeja hyödynnettiin myös radio-ohjelmassa Vesimiehen aika, joka avasi vuosina 1969–71 Jorma Elovaaran juontamana kuuntelijoille salatieteiden oudon maailman.[48]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkki stereotyyppisestä hippiulkonäöstä. Kuva Venäjän Nezhitinossa vuonna 2005 järjestetystä Rainbow Gathering -tapahtumasta.
Vanha hippipariskunta.

Alkuperäisen hippiliikkeen katsotaan hiipuneen pois 1970-luvun alussa. 1960-lukulainen protestiliike ja poliittinen aktivismi heikentyivät, ja nuorisokulttuuriin tulivat toisenlaiset tyylit, muodit ja aatteet. Käsite ”hippi” on kuitenkin säilynyt käytössä. Sitä käytetään yhä melko yleisesti ihmisistä, jotka samaistetaan tai jotka samaistuvat ulkonäkönsä, musiikkimakunsa, aatteidensa tai elämäntapansa puolesta 1960-luvun hippeihin.[49]

Alkuperäisen hippiliikkeen perintöä on nähtävissä monissa myöhemmissä ilmiöissä, kuten esimerkiksi 1980-luvun rauhanliikkeessä sekä nykyajan luonnonsuojeluaatteessa, vihreässä liikkeessä, eläinoikeusliikkeessä ja feminismissä. Osa hippien tavoittelemista uudistuksista on tavallaan toteutunut, esimerkiksi seksuaalinen vapautuminen, avoliittojen hyväksyminen, yhteisöasuminen, yksilönvapauden lisääntyminen esimerkiksi pukeutumisessa ja ympäristönsuojelun nouseminen keskeiseen asemaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Jotkin hippiliikkeeseen yhdistetyt ilmiöt, kuten rockmusiikki, ovat välillä esiintyneet myös sovinnaisen valtakulttuurin osina. Intian osavaltio Goa on eräs nykypäivän ”uushippien” suurimmista keskittymistä.[50]

Rainbow Gathering -leirit ovat 1970-luvulta lähtien pitäneet yllä hippikulttuuria. Euroopassa nämä nykyajan uushippikokoontumiset ovat päihteettömiä. Vuonna 2010 Rainbow Gathering -leiri järjestettiin Leppävirralla Savossa. Pohjois-Savon poliisilaitoksen komisarion mukaan tapahtuma oli hyvin rauhallinen ja poliisin kannalta ongelmaton ja edusti ”ihailtavaa elämäntyyliä”[51]. Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian tutkijan Janne Rantalan mielestä Rainbow Gathering -tapahtumien uushippien ja alkuperäisen hippiliikkeen välinen yhteys on kuitenkin vain ihmisten ulkoinen olemus. Rantalan mukaan on silti luontevaa, että monin tavoin 1960-luvun hippiliikettä muistuttavalle tapahtumalle halutaan antaa tuttu nimitys.[52]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ala-Ketola, Marja: Hippejä, jippejä, beatnikkejä: Amerikan 1960-luvun vastakulttuuriliikkeiden historiaa. Oulu: Pohjoinen, 1985. ISBN 951-749-008-9.
  • Burdon, Eric & Marshall, Jeff: Don't Let Me Be Misunderstood. The Mouth Press, 2002. ISBN 9781560254485
  • Henderson, David: Jimi Hendrix. Love, 1984. ISBN 951-835-081-7
  • Issit, Micah L.: Hippies: a guide to an American subculture. ABC-CLIO, 2009. ISBN 9780313365720
  • Nyman, Jake: Onnenpäivät. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3
  • Lachman, Valentine: Tajunnan alkemistit. Like, 2009. ISBN 978-952-01-0281-4
  • Lindfors, Jukka & Salo, Markku: Ensimmäinen aalto: Helsingin Underground 1967-1970. Odess, 1988. ISBN 951917835X
  • MacFarlane, Scott: The hippie narrative: a literary perspective on the counterculture. McFarlane & Co Inc. ISBN 9780786429158
  • Miles, Barry: Hippie. Sterling Publication Co Inc. 2005. ISBN 9781402728730
  • Untenberger, Richie & Hicks, Sam & Dempsey, Jennifer: Music USA. Penguin Book, 1999. ISBN 1-85828-421-X

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Lachman s. 124.
  2. McFarlane s. 13.
  3. Lachman s. 160-161.
  4. Cassino, Denise: Timothy Leary Viitattu 13.1.2011. (englanniksi)
  5. a b Michael Baers: Hiaght-Ashbury Viitattu 17.1.2011. (englanniksi)
  6. If You're Going to San Francisco Sky.org. Viitattu 21.11.2009.
  7. Huber, Adam & Lemieux, Chris & Hollis, Marlon: Hippie Generation Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  8. Lachman s. 341.
  9. Lachman s. 343.
  10. Henderson s. 66.
  11. Henderson s. 67.
  12. Monterey pop festival Squidoo.com. Viitattu 14.11.2009..
  13. Oz Milesago.com. Viitattu 18.11.2009..
  14. Hippie History Fodors.com. Viitattu 17.1.2011. (englanniksi)
  15. a b c Lachman 302.
  16. Untenberger s. 424.
  17. a b Nyman s. 102.
  18. Burdon s. 97.
  19. a b Nyman s. 101.
  20. This Day in History: 100,000 people march on the Pentagon History.com. Viitattu 16.11.2009. (englanniksi)
  21. Politics and the Antiwar Movement Library.thinkquest.org. Viitattu 17.11.2009. (englanniksi)
  22. Miles s. 36–37.
  23. Lachman s. 354.
  24. Christiania- 35 vuotta vapaata kasvatusta Voima.fi.. Viitattu 15.11.2009.
  25. Lachman s. 285.
  26. Lachman s. 292.
  27. New Age Skepsis.fi. Viitattu 15.11.2009.
  28. White Rabbit by Jefferson Airplane Shroud of Thoughts. Viitattu 15.1.2011. (englanniksi)
  29. a b Hippies & Drugs Hipplanet.com. Viitattu 11.11.2009. (englanniksi)
  30. Ala-Ketola s. 105–106.
  31. Grinspoon, Lester & Bakalar B. James: Psychedelic Drug in the 20th Century Viitattu 16.1.2011. (englanniksi)
  32. Wilkins, Frank: The Murder of Sharon Tate by The Manson Family Viitattu 13.1.2011. (englanniksi)
  33. Lachman s. 31.
  34. a b Lachman s. 327.
  35. Mass Murder in Soquel Time.com. Viitattu 19.1.2011. (englanniksi)
  36. Jake Wark: Zodiac Viitattu 19.1.2011.
  37. Lachman s. 328, 333.
  38. a b Elävä arkisto: Jukka Kuoppamäki Yle.fi. Viitattu 22.11.2009.
  39. a b Poikolainen, Janne: Hipit ja hippikulttuuri Suomessa Viitattu 17.1.2011.
  40. A-lkinikkasäätiö Viitattu 22.11.2009
  41. Lindfors & Salo s. 12–13.
  42. Lindfors & Salo s. 43–45.
  43. Lindfors & Salo s. 51, 57.
  44. Lindfors & Salo s. 51, 55, 57.
  45. Ylen uutiset 50 vuotta: Vanhan ylioppilastalon valtaus Arena.yle.fi. Viitattu 16.1.2011.
  46. Nyman s. 202.
  47. Jyri Pennanen: Hair - hiukset net16.net. Viitattu 29.11.2009.
  48. Lachman s. 399.
  49. The Way of Hippy Hippy.com. Viitattu 17.1.2011. (englanniksi)
  50. Goa:Property frenzy and crime poison the hippy dream Guardian.co.uk. (englanniksi)
  51. Tolonen, Ruut: Poliisi: Hippileiri edustaa ihailtavaa elämäntyyliä Ilta-Sanomat.
  52. http://yle.fi/alueet/savo/2010/07/tutkija_rainbow-liikkeen_edustajat_eivat_ole_hippeja_1849390.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]