Nils-Aslak Valkeapää

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nils-Aslak Valkeapää
Nuori Nils-Aslak Valkeapää 1960-luvun alkupuolella.
Nuori Nils-Aslak Valkeapää 1960-luvun alkupuolella.
Syntynyt 23. maaliskuuta 1943
Enontekiö
Kuollut 27. marraskuuta 2001 (58 vuotta)
Espoo
Ammatit kirjailija, muusikko, säveltäjä, kuvataiteilija, toimittaja, näyttelijä, kulttuurin edistäjä
Kansalaisuus Suomi
Norja (2001)
Tyylilajit runous
Aiheet saamelainen kulttuuri
Esikoisteos pamfletti Terveisiä Lapista (1971)
runokokoelma Giđa ijat čuovgadat (1974)
Tunnustukset Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1991
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Nils-Aslak Valkeapää (23. maaliskuuta 1943 Enontekiö27. marraskuuta 2001 Espoo), tunnetaan myös nimillä Áilu ja Áillohaš, oli saamelainen taiteilija ja kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaiskulttuurin edistäjiä. Valkeapää tunnetaan erityisesti joiuistaan ja runoistaan. Hän oli Lapin läänintaiteilija vuosina 1978–1983. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991 teoksestaan Beaivi, áhčážan (suom. Aurinko, isäni).[1][2]

Elämä ja teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nils-Aslak Valkeapää syntyi perheen nuorimpana Palojoensuussa Enontekiöllä. Perhe asui siihen aikaan Aatsakursussa (Ádjagorsa), parin tunnin kävelymatkan päässä Pättikän (Beattet) kylästä. Myöhemmin he siirtyivät asumaan Pättikään. Hänen vanhempansa olivat Johannes J. Valkeapää (1906–1986) ja Ellen Susanna Aslaksdatter Bals (1910–1992). He kuuluivat jutaaviin saamelaisiin: perhe teki vuosittaisen muuttomatkan porojen kanssa. Hänellä oli isosisko Elli-Marja ja isoveli Juhani, joka jatkoi Käsivarren paliskunnan poroisäntänä. Isä oli alkuaan Kaaresuvannon alueen porosaamelaisia, ja hänen sukuaan oli Suuren Luulajanjärven (Stora Lulevatten, Stuor Julevu) seudulla. Äiti oli kuulunut perheeseen, jonka porojen kesälaitumet olivat Uløyan (Ulisuolu) saarella Tromssan läänissä Norjassa. Valkeapää vietti kesät Yykeänvuonolla Norjassa. Hän pääsi jo nelivuotiaana kiertokouluun naapuritaloon. Kansakoulua käydessään hän asui asuntolassa Kaaresuvannossa. Valkeapää opiskeli Saamelaisessa kristillisessä kansanopistossa Inarissa ja suoritti kansakoulun opettajatutkinnon Kemijärven seminaarissa, mutta opettajan ammatissa hän ei koskaan toiminut.[3][4][5][6]

Muusikko ja säveltäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkeapää nousi julkisuuteen saamelaisten joikujen esittäjänä ja joikuperinteen elvyttäjänä. Ensimmäisen levynsä Joikuja hän julkaisi vuonna 1968.[1] Esikoisalbumillaan Valkeapää teki yhteistyötä säveltäjä Kari Rydmanin ja muusikko Martti Niskalan kanssa. Myös Kaj Chydenius ja Pehr Henrik Nordgren tekivät sävellyksiä hänen runoihinsa. Ennen Valkeapäätä joiku oli vokaalimusiikkia, jota esitettiin yksityisissä tilanteissa. Joikuja-levyllä hän lisäsi joikuun soittimia ja ääniefektejä ja toi joiun konserttisaleihin. Valkeapää halusi tehdä joiusta nykyaikaista ilmaisua.[3][7]

Albumitrilogia Sápmi lottážan sisältää albumit Sámi eatnan duoddariid vuodelta 1978 sekä Sápmi, vuoi Sápmi! ja Davás ja geassái vuodelta 1982.[7]

Valkeapää kehitti joikua myös jazzin suuntaan yhteistyössä eräiden tunnettujen suomalaisten jazzmuusikoiden, kuten Seppo ”Paroni” Paakkunaisen, kanssa. Joikaaminen vei häntä ympäri maailmaa, muun muassa Pohjois-Amerikan kiertueelle vuonna 1982 yhdessä Paakkunaisen kanssa.[8][9][10]

Valkeapää teki musiikin Nils Gaupin elokuvaan Ofelaš (Tiennäyttäjä), jossa hän myös näytteli. Elokuva on maailman ensimmäinen saamelainen pitkä elokuva, ja se oli Oscar-palkintoehdokkaana (paras ulkomainen elokuva vuonna 1989). Muusikko Mike Oldfield käytti Valkeapään elokuvassa esittämää joikua kappaleensa ”Prayer For The Earth” pohjana levyllään The Songs of Distant Earth (1994).[11][12]

Valkeapää valittiin vuoden 1994 Lillehammerin talviolympialaisten nimikkotaiteilijaksi, ja hän esitti joiun kisojen avajaisissa. Lintusinfonia ”Goase dušše” sai vuonna 1993 arvostelulautakunnan erikoispalkinnon Prix Italian kansainvälisessä radiokilpailussa.[13]

Suomenkieliseen virsikirjaan otettiin vuonna 2015 Valkeapään kirjoittama virsi ”Giitu buot Du attáldagain” (suom. Kiitän Herran antimista).[14]

Kirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoissaan ja kirjoissaan hän kirjoitti erityisesti saamelaisista, pohjoisesta luonnosta ja saamelaisten myyteistä ja perinteestä. Valkeapään kirjalliseen tuotantoon kuuluu yhdeksän runokokoelmaa, joista kaikki on kirjoitettu pohjoissaameksi. Niistä vain kaksi teosta on suomennettu. Hänen tuotantonsa tuli tunnetummaksi siellä, missä lukijakunta on laajempi, eli Norjassa.[15][16][17][1]

Terveisiä Lapista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailijana Valkeapää aloitti vuonna 1971 suomenkielisellä pamfletilla Terveisiä Lapista. Teoksessa Valkeapää kuvasi saamelaisen kansanperinteen rikkautta ja otti esille saamelaisten aseman ja vaati heille oikeutta elää omilla ehdoillaan, säilyttää ja uudistaa kulttuuriaan. Hän vertasi koulujen asuntoloita hautausmaahan ja kuvasi niitä kaikkein tehokkaimmaksi laitokseksi saamelaisuuden hävittämisessä. [18][5]

Nils-Aslak Valkeapää Unkkajärven (Uŋggájávri) turvekammilla Kaijukan lapinkylässä Enontekiöllä 10. elokuuta 1964.

Giđa ijat čuovgadat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen runoteos Giđa ijat čuovgadat (suom. Kevään yöt niin valoisat, 1980) ilmestyi vuonna 1974. Seuraavat runoteokset Lávlo vizar biellocizáš (1976) ja Ádjaga silbasuonat (1981) ilmestyivät yhdessä ensiksi mainitun kanssa vuonna 1985 trilogiana Ruoktu váimmus (suom. Koti sydämessä). Trilogia on käännetty ruotsiksi, norjaksi, englanniksi ja saksaksi. Suomenkielistä laitosta ei ole ilmestynyt.[19][20]

Trekways of the Wind[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trekways of the Wind on saamenkielisestä kokoomateoksesta Ruoktu váimmus käännetty, Valkeapään itsensä kuvittama runokokoelma. Trekways of the Wind on Valkeapään yhteiskunnallisen ajattelun taiteellinen synteesi. Trekways of the Wind on trilogia, jonka osat on alun perin kirjoitettu ja myös julkaistu eri aikoina. Kaikkien osien keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu. Kaikki osat sisältävät myös yhteiskunnallisiin kehityksiin liittyviä kuvauksia ja kritiikkiä. Ensimmäisessä, vuonna 1974 alun perin julkaistussa osassa Valkeapää kirjoittaa toistuvasti länsimaisen kulttuurin yleisistä epäkohdista sekä saamelaiskulttuuriin kohdistuvista väheksyvistä asenteista.

Toisessa osiossa, joka on julkaistu alun pitäen 1976, maailmanlaajuiset epäkohdat, kuten sodat ja nälänhätä, kietoutuvat kertojaminän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Toisessa osassa Valkeapää nostaa esiin myös teeman, johon hän on aiemmin viitannut lähinnä haastatteluissaan: saamelaiskulttuuri on vanha tai oikeammin muinainen kulttuurimuoto, jonka juuret ovat syvällä historiassa. Kertoja kritisoi toistuvasti sitä, miten valtion edustajat eivät kykene ymmärtämään jutaavien saamelaisten liikkuvaa elämäntapaa. Hän kiistää myös maiden haltuunottoon liittyvien lakien oikeudenmukaisuuden, kuten teki jo Terveisiä Lapista -teoksessa. Kokoelman kolmas osa poikkeaa kahdesta ensimmäisestä. Osiota leimaavat erityisesti tarinat, jotka kertovat vierailuista inuittien ja intiaanien luokse Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Kertoja kuvaa tuntemuksia, joita arktisten kansojen elämän samankaltaisuus hänessä herättää. Trekways of the Wind -teokselle on leimallista, että Valkeapää ei käytä siinä lainkaan alkuperäiskansan (indigenous people, álgoálbmot, eamiálbmot) käsitettä. Hän puhuu saamelaisista, inuiteista ja intiaaneista (välillä tarkemmin mustajaloista) sekä siskoista ja veljistä.[21]

Beaivi, áhčážan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beaivi, áhčážan on kuvarunoteos. Kirja julkaistiin vuonna 1988. Teoksen nimi viittaa saamelaisten vanhaan myyttiin, jonka mukaan saamelaiset ovat Päivän poikien jälkeläisiä. Valkeapää keräsi kirjassa julkaistuja valokuvia kuuden vuoden ajan eurooppalaisista museoista. Kuvat kertovat saamelaisista 1860-luvulta 1930-luvulle. Kuvien lisäksi teos koostuu lyhyistä runoista. Valkeapää on kuvannut teostaan sanalla govadas. Suomeksi se tarkoittaa esinettä, jossa on paljon kuvia, eli saamelaisen kulttuurin konkreettista kohdetta – noitarumpua. Kirjastaan hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991.[5][22]

Kulttuurin edistäjä ja alkuperäiskansa-aktiivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkeapää liittyi Pohjoiset kirjailijat -yhdistykseen vuonna 1962 ja oli keskeisenä henkilönä perustamassa saamelaisten kirjailijayhdistystä (Sámi Girječálliid Searvi). Valkeapää osallistui yhtenä Suomen saamelaisten edustajista Kanadan Port Albernissa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) perustavaan kokoukseen vuonna 1975. Valkeapää oli yksi nuorista saamelaisintellektuelleista. Hän käytti saamelaisista nimitystä alkuperäiskansa julkisesti ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1975 puhuessaan ”niin sanotuista alkuperäiskansoista” Saamen radion haastattelussa. Hän toimi WCIP:n kulttuurikoordinaattorina vuosina 1978–1981 ja maailman alkuperäiskansojen ensimmäisen kulttuurifestivaalin Davvi Šuvva pääjärjestäjänä vuonna 1979. Hän raportoi alkuperäiskansojen kansainvälisistä tapahtumista myös Saamen radiolle sekä toimittajana että haastateltavana ja toi pitkiltä ulkomaanmatkoiltaan terveisiä itse Fidel Castrolta. Maaliskuussa 1976 hän puhui intiaanien ja saamelaisten kohtalonyhteydestä ja samankaltaisuudesta Yleisradion haastattelussa.[23][24][7][25]

Nils-Aslak Valkeapään rooli Suomen saamelaisradion alkuvaiheissa 1970-luvulla oli keskeinen, vaikka hän ei ollut vakituinen työntekijä. Hän oli osallistunut journalismin peruskysymyksiä käsittelevälle radioavustajakurssille Hetassa vuonna 1969. Saamelaistoimituksen vireänä avustajana hän aloitti saamelaiset perheohjelmat, joihin hän kokosi usein saamelaisia joikaajia ja muusikoita. Myöhemmin hän toimi saamelaismuusikoiden monien kokoomalevyjen tuottajana. Hän haki v.t. saamelaistoimittajan vakanssia vuonna 1971, mutta ei tullut valituksi Johtti Sabmelažžat -yhdistyksen voimakkaasta tuesta huolimatta.[26]

Valkeapää teki erilaisia toimitustöitä. Hän toimitti kirjailija Johan Turin taiteilijaelämäkerran ja toimitti ja kirjoitti kattavan johdannon runoilija Paulus Utsista kertovaan kirjaan. Utsi oli Valkeapään sukulainen ja inspiraation lähde. Valkeapäällä oli merkittävä asema saamelaisen kansallistunnon herättäjänä ja vahvistajana. Hän auttoi uusia joikaajia ja runoilijoita käytännön neuvoilla, julkaisuilla ja kutsumalla nuoria esiintyjiä mukaan joillekin monista matkoistaan. Hänestä kasvoi vähitellen saamelaisten symbolihahmo niin saamelaisten keskuudessa kuin ulkopuolisten silmissä.[27][7][3][28][29][30]

Hän kirjoitti näytelmän Ritnoaivi ja nieguid oaidni (suom. Kuurapää ja unien näkijä), jonka konserttimuotoinen kantaesitys oli Sapporossa Japanissa vuonna 1995. Näytelmän saamelainen alkuperäisversio esitettiin ensimmäisen kerran Beaivváš-saamelaisteatterissa vuonna 2007.[31]

Valkeapää oli mukana perustamassa saamelaista DAT-kustantamoa, jossa hän oli osakkaana, ja joka julkaisi useimmat hänen kirjoistaan ja CD- ja mikrokasettituotannostaan.[3]

Kuvataiteilija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nils-Aslak Valkeapää hakkaa pajua nuotioon Virdni-tunturilla (Virdni) Enontekiöllä elokuussa 1964.

Valkeapään kuvataiteen lähtökohtana oli usein saamelainen mytologia, kun taas lyijykynätyöt esittivät usein lintuja, ihmisiä ja poroja. Hän kuvitti omia teoksiaan ja piti taidenäyttelyitä. Valkeapää oli myös taitava valokuvaaja, mikä näkyy useissa hänen julkaistuissa kirjoissaan.[7]

Hän teki omien runoteostensa ja levyjensä kansikuvien ohella muidenkin saamelaiskirjailijoiden, kuten Kirste Palton ja Rauni Magga Lukkarin, kirjojen kansikuvat. Äiti Susanna Valkeapää teki nomadisaamelaisten elämää esittäviä piirroksia, joita taiteilija käytti runokirjansa kuvituksessa.[5]

Valkeapään taiteen keskeisiä teemoja olivat saamelainen identiteetti, rakkaus, ihmisyys ja ihmisen sekä luonnon välinen yhteys. Hän halusi luoda kuva- ja kuvitustaiteessaan saamelaista kuvastoa, jossa Altan kalliopiirrokset, shamaanien noitarumpujen kuviot ja duodjin koristekuviot sekä varhaisten saamelaistaiteilijoiden, kuten Johan Turin ja Nils Nilsson Skumin, piirrokset olivat tärkeitä inspiraation lähteitä. Valkeapään tuotannossa näkyy perinteinen voimakas värimaailma yhtyneenä noitarummuista tuttuihin symboleihin sekä Turin ja Skumin avaraan tilallisuuteen. Hänen käyttämänsä materiaalit ja tekniikat olivat monipuolisia.[5]

Valkeapään varhaiskauden maalauksessa Silloin aurinko oli aina luonamme (1975) on jo nimessä kaipaus kadotettuun aikaan. Teoksen sommittelu muistuttaa 1700-luvun alussa Västerbottenista löydetyn ja lopulta Roomaan päätyneen saamelaisen noitarummun jakoa ylä- ja alasegmenttiin. Etualalle, maanpäälliseen alasegmenttiin, on kuvattu saamenpukuinen nainen ja mies sekä koira. Takaosaan, maan yläpuolella olevaan yläsegmenttiin, on kuvattu poro, kettuja, lintuja ja mahdollisesti kaksi jumalhahmoa. Näiden kahden maailman välillä ja maalauksen keskellä on ihmiskasvoinen ja isokokoinen keltaoranssi aurinko. Aurinko oli yksi saamelaisten tärkeimmistä jumalista. Valkeapää tunsi Reidar Särestöniemen (1925–1981) ja osallistui muun muassa kesällä 1972 Eeli Aallon Särestöniemeä esittelevän elokuvan tekoon. Hän sävelsi elokuvaa varten joiun ystävästään. Maalauksen voimakkaat värit tulevat saamelaiskulttuurista, mutta ekspressiivinen ilmaisu on ehkä saanut vaikutteita Särestöniemen teoksista. Valkeapään maalauksissa on ekspressiivisyyttä, joka kumpuaa hänen omasta kokemus- ja tunnemaailmastaan, sekä myyttis-surrealistinen tunnelma, mikä osoittaa sukulaisuutta esi-isien kuva- ja henkimaailmaan.[5][32]

Muutto Norjaan, Norjan kansalaisuus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkeapää asui suurimman osan elämästään Enontekiön Pättikässä Kaaresuvannon ja Kilpisjärven välisen tien varrella Suomen ja Ruotsin rajalla, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa. Vuonna 1996 hän muutti pysyvästi Norjaan Yykeänperään, jossa hän asui saamelaista perinnettä mukaillen kiilleliuskekalliolle rakennetussa kuusikulmaisessa Lásságámmi-nimisessä hirsitalossa; nimi tarkoittaa kalliomajaa, tai paremminkin kalliokammia. Nykyisin talo on kotimuseo ja taiteilija-asunto, jota pitää yllä Lásságámmi-säätiö.[33][34] Valkeapää kuvasi tuntevansa usein yksinäisyyttä suurkaupungeissa, muttei koskaan kotiseudullaan tuntureiden, jokien, tuulten ja lintujen keskellä.[2]

Valkeapää joutui vakavaan auto-onnettomuuteen Kilpisjärven tiellä talvella 1996 ja vetäytyi julkisesta toiminnasta kuntoutuakseen. Valkeapää sai Norjan kansalaisuuden vuonna 2001. Valkeapää kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen Espoossa marraskuussa 2001 palattuaan juuri Japanin-matkalta. Valkeapään hauta sijaitsee Pirttavaaran (norj. Birtavarre) kylän hautausmaalla Kaivuonon kunnassa Norjassa.[7][5][35][36]

Triviatietoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1996 Valkeapää sai taiteen Suomi-palkinnon. Hän oli Oulun yliopiston (1994) ja Lapin yliopiston (1999) kunniatohtori.[37]

Oulun yliopiston Saamelaisen kulttuuriarkiston (Sámi kulturarkiiva) Áillohaš-kokoelma koostuu Valkeapään itsensä tekemistä ja häntä koskevista arkistomateriaaleista.[38]

Vuonna 1993 perustettiin Áillohaš-musiikkipalkinto yhteistyössä Koutokeinon kunnan ja Norjansaamelaisten keskusliiton (Norgga Sámiid Riikasearvi, Norske Samers Riksforbund) kanssa. Palkinto jaetaan vuosittain muusikolle, joikaajalle, yhtyeelle tai muille, jotka työskentelevät ja esittävät saamelaista musiikkia Áillohašin hengessä. Valkeapää lahjoitti paljon kuvataidettaan Koutokeinon kunnalle.[3]

Kirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pamfletti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Terveisiä Lapista. Helsinki: Otava, 1971.

Runokokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Giđa ijat čuovgadat (1974)
  • Lávlo vizar biello-cizaš (1976)
  • Ádjaga silbasuonat (1981)
  • Ruoktu váimmus (1985, yhteislaitos)
  • Beaivi, Áhčážan (1988)
  • Nu guhkkin dat mii lahka = Så fjernt det nære (1994)
  • Jus gazzebiehtár bohkosivččii (1996)
  • Girddán, seivvodan (1999)
  • Eanni, eannážan (2001)

Käännöksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kevään yöt niin valoisat. (Giđa ijat čuovgadat, 1974.) Suomentanut Anneli Rosell. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1978-4.
  • Aurinko, isäni. (Beaivi, áhčážan, 1988.) Suomentanut Pekka Sammallahti. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää. Kautokeino: DAT, 1992. ISBN 82-90625-15-4.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sápmi lottážan (1992)
sisältää albumit Sámi eatnan duoddariid, Sápmi, vuoi Sápmi! ja Davás ja geassái
  • Beaivi, áhčážan (1992)
sisältää albumit Beaivi, áhčážan ja Eanan, eallima eadni
  • The Magic of Sámi Yoik (1998)
sisältää albumit Juoigamat ja Duvva, Áilen Niga Elle ja Aillohaš

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Nils-Aslak Valkeapää Lappilaisia ja saamelaisia kirjailijoita. Rovaniemen kaupunginkirjasto. Viitattu 20.2.2012.
  2. a b 1991 Nils-Aslak Valkeapää, Saamelainen kielialue: Beaivi, áhčážan Pohjoismaiden neuvosto. Viitattu 20.2.2012.
  3. a b c d e [1] Norsk biografisk leksikon. Viitattu 8.10.2017. (norjaksi)
  4. Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, 2014, s. 86–87
  5. a b c d e f g [2] TAHITI – Taidehistoria tieteenä. Viitattu 9.10.2017
  6. Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide (päivitetty laitos) 2015, s. 205, 207, 209
  7. a b c d e f [3] Lásságámmi. Viitattu 7.10.2017
  8. Muus, Nathan & Gaski, Harald: Nils-Aslak Valkeapää Báiki: The International Sami Journal. 2001. Viitattu 21.2.2012. (englanniksi)
  9. Lehtola, Veli-Pekka: Saamelainen nykymusiikki Galdu.org. Viitattu 22.2.2012.
  10. Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, 2014, s. 88
  11. Tiennäyttäjä siida.fi. Viitattu 12.10.2017.
  12. Songs of Distant Earth mikeoldfield.org. Viitattu 12.10.2017. (englanniksi)
  13. Nils Aslak Valkeapää on kuollut yle.fi. 27.11.2001. Viitattu 8.10.2017.
  14. Aikio, Jouni; Näkkäläjärvi, Pirita: Nils-Aslak Valkeapään virsi suomenkieliseen virsikirjaan yle.fi. 9.11.2015. Viitattu 9.10.2017.
  15. Mattila, Hanna: Vaikko namat ja áiggit / riikkat ja vuogit molsásit / ieš ášši ii rievdda. Aika, nostalgia ja etninen identiteetti Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmassa Ruoktu váimmus. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2011, s. 10
  16. Lehtola, Veli-Pekka: Valkeapää, Nils-Aslak (1943–2001). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  17. Suomalainen tietosanakirja 8, tamp–ö. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4652-7.
  18. Nyyssönen, Jukka: Saamelaisten kouluolot 1900-luvulla. Julkaisussa Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa s. 75. Siirtolaisuusinstituutti 2014
  19. Hirvonen, Vuokko: Sydämeni palava: johdatus saamelaiseen joiku- ja kertomusperinteeseen, taiteeseen ja kirjallisuuteen, 1995, s. 38
  20. Mattila, Hanna: Vaikko namat ja áiggit / riikkat ja vuogit molsásit / ieš ášši ii rievdda; Aika, nostalgia ja etninen identiteetti Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmassa Ruoktu váimmus. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2011, s. 9-10
  21. Nykänen, Tapio: Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa politiikasta.fi. 9.9.2017. Viitattu 10.10.2017.
  22. Hirvonen, Vuokko: Sydämeni palava: johdatus saamelaiseen joiku- ja kertomusperinteeseen, taiteeseen ja kirjallisuuteen, 1995, s. 38-39
  23. Nykänen, Tapio: Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa politiikasta.fi. 9.9.2017. Viitattu 10.10.2017.
  24. Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, 2014, s. 88
  25. Lehtola, Veli-Pekka: Saamelainen ääni: Saamen Radio 1947–1997, 1997, s. 65
  26. Lehtola, Veli-Pekka: Saamelainen ääni: Saamen Radio 1947–1997, 1997, s. 28, 34, 56, 143
  27. Rooth, Paula: ”Nils-Aslak Valkeapää betydde allt” Landets Fria. 20.2.2017. Viitattu 7.10.2017. (ruotsiksi)
  28. Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, 2014, s. 88
  29. Skåden, Sigbjørn: Paulus Utsi Store norske leksikon. 10.3.2013. Viitattu 10.10.2017. (norjaksi)
  30. Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide (päivitetty laitos) 2015, s. 209
  31. Nils-Aslak Valkeapään näytelmä tuo saamelaishuiput Haaparannalle Väylänpyörre. 6.9.2013. Viitattu 24.10.2017.
  32. Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia, 1995, s. 120-122, 128-130, 233
  33. Nils Aslak Valkeapää – en samisk multikonstnär samer.se. Viitattu 7.10.2017.
  34. Lásságámmi Stiftelsen Lásságámmi. Viitattu 20.2.2012.
  35. 23. mars 2013: Vi ble valgt av det nordlige - Nils-Aslak Valkeapää minneseminar Lásságámmi. Viitattu 7.10.2017.
  36. Pirttavaara Kvensk stedsnavndatabase. Viitattu 16.11.2017.
  37. Valkeapää, Nils-Aslak kirjasampo.fi. Viitattu 11.10.2017.
  38. Áillohaš-kokoelma (Nils-Aslak Valkeapäähän liittyvät aineistot) oulu.fi. Viitattu 7.10.2017.
  39. Valkeapää, Nils-Aslak kirjasampo.fi. Viitattu 11.10.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dana, Kathleen Osgood: Áillohaš the Shaman-Poet and his Govadas-Image Drum: A Literary Ecology of Nils-Aslak Valkeapää. Väitöskirja: Oulun yliopisto. Oulu: Oulun yliopisto, 2003. ISBN 951-42-6943-8. Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi)
  • Helander, Nils Øyvind; Gaski, Harald: Čálli giehta ollá guhkás: Sámi girjjálašvuođa birra = Kirjoittava käsi yltää pitkälle: katsaus saamelaiseen kirjallisuuteen. Ohcejohka: Girjegiisá, 1991. ISBN 9789518939194.
  • Hirvonen, Vuokko: Sydämeni palava: johdatus saamelaiseen joiku- ja kertomaperinteeseen, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Oulu: Oulun yliopisto, 1995. ISBN 951-42-4304-8.
  • Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiskirjallisuus vanhan ja uuden risteyksessä. Julkaisussa Marginalia ja kirjallisuus: ääniä suomalaisen kirjallisuuden reunoilta s. 36–92. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-853-0.
  • Valkeapää, Leena: Luonnossa: Vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa. Väitöskirja. Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu. Helsinki: Maahenki, 2011. ISBN 978-952-5870-54-1.
  • Valtonen, Taarna; Valkeapää, Leena (toim.): Minä soin – Mun čuojan. Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä. Rovaniemi: Lapland University Press, 2017. ISBN 978-9523109551.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]