Simo Salminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee suomalaista koomikkoa. Muista samannimisistä henkilöistä katso täsmennyssivu.
Simo Salminen
Simo Salminen toukokuussa 2010
Simo Salminen toukokuussa 2010
Syntymäaika 8. marraskuuta 1932
Syntymäpaikka Vanaja
Aktiivisena 1960–2004
Kuolinaika 2. syyskuuta 2015 (82 vuotta)
Kuolinpaikka Salo
Oikea nimi Simo Veli Atte Salminen
Ammatti koomikko, näyttelijä, laulaja
Merkittävät roolit Restauroija (Lumilinna)
Spede-ohjelmien näyttelijä,
Sörsselssön (Uuno Turhapuro)
Tonto (Hirttämättömät)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Telvis 1966
(Paras miespuolinen tv-esiintyjä)
Erikois-Venla 2002
Viihdetaiteen mestari 2004 (Esiintyvät Taiteilijat ry:n myöntämä arvonimi)
Kultainen Venla 2014
(elämäntyöpalkinto)

Simo Veli Atte Salminen (8. marraskuuta 1932 Vanaja2. syyskuuta 2015 Salo) oli suomalainen koomikko, näyttelijä, laulaja, akrobaatti, lasitaiteilija, kuvanveistäjä, leipuri, uima- ja pellehyppääjä.

Salminen oli monipuolisimpia viihdetaiteilijoita Suomessa. Hänet muistettiin muun muassa menestyksekkäästä urastaan huumorilaulajana sekä vuosikymmeniä kestäneestä urastaan televisio- ja elokuvanäyttelijänä ennen kaikkea Spede Pasasen rinnalla. Hänen tunnetuin roolihahmonsa on Sörsselssön, jota Salminen näytteli yhtä lukuun ottamatta kaikissa Uuno Turhapuro -elokuvissa. Hän esitti miespääosan Lumilinna-lyhytelokuvassa, joka voitti Montreux'n Kultaisen ruusun vuonna 1965. Salminen työskenteli pitkään myös teatterinäyttelijänä.

Varsinaiselta ammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari. Hän toimi myös kuvanveistäjänä ja lasitaiteilijana. Alkuperäinen Venla-patsas oli hänen luomuksensa.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pellehyppääjä ja akrobaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salminen aloitti uransa 1950-luvulla uima- ja pellehyppääjänä. Hänen ansioitaan uimahypyissä oli suomenmestaruus suorista hypyistä sekä kaksi suomen- ja yksi pohjoismaidenmestaruutta pellehypyistä ja neljäs sija lajin ensimmäisistä EM-kisoista. Hän oli pellehyppyseura Härvelin varapuheenjohtaja ja hyppäsi taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Salmisen bravuurinumero oli nimeltään ”vetelä vanukas” eli hyppy kymmenestä metristä vatsalteen, jonka hän esitti ensimmäisen kerran pohjoismaisissa pellehyppykisoissa 1957. Salminen ei ollut harjoitellut temppua kertaakaan käytännössä ennen kisasuoritusta.[1] Salminen oli myös akrobaatti ja esiintyi trampoliinilla Erkki Sammaleen kanssa Dos Pompolinos -nimisenä duona muutaman vuoden ajan 1950-luvun loppupuolelta lähtien.

Esiintymisuransa alkuvaiheessa Salminen oli mukana Tesvision Rullaportaissa ja Sirkus Papukaijassa. Hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa oli vuonna 1960 Eemeli-elokuvassa Molskis, sanoi Eemeli, molskis!, jonka loppuosassa Eemeli sähläilee Uimastadionin pellehyppykilpailuissa. Salmisen lisäksi mukana on iso joukko tuon ajan parhaimpia kotimaisia ja ruotsalaisia pellehyppääjiä. Lisäksi Salminen oli Leo Jokelan stunttina elokuvassa Pikku Pietarin piha (1961).[2] Salminen on kertonut lapsena ihailleensa sirkusklovneja, joiden ilmeettömästä ja sanattomasta komiikasta hän imi vaikutteita, jotka ovat nähtävissä hänen myöhemmissä suorituksissaan koomikkona. Hän mainitsi suurimmaksi esikuvakseen espanjalaisen sirkusklovnin Charlie Rivelin.[3]

Leipuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäiseltä ammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari. Hän työskenteli sokerileipuri-tuotesuunnittelijana Colombian leipomossa. Kondiittorin uransa hän oli aloittanut jo 15-vuotiaana Vikströmin leipomossa.[4] Tiivistynyt tahti televisio-ohjelmien, elokuvien ja keikkailun parissa johti siihen, että Salminen lopetti työt Colombialla 1967. Hän ehti toimia leipurina 20 vuotta.[5]

Koomikko ja näyttelijä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simo Salmisen varsinainen läpimurto tapahtui 1960-luvulla, kun Spede Pasanen huomasi Simon esiintyjänkyvyt ja päätti ottaa tämän mukaan televisiotyöhön. Salminen oli tutustunut Pasaseen pyydettyään tätä juontajaksi Härvelin pellehyppykilpailuihin 1960.[4] Vuonna 1964 alkoi Simon ja Speden lähes neljä vuosikymmentä kestänyt yhteistyö elokuvalla X-Paroni, jossa Salminen oli vielä pienehkössä roolissa gangsteriporukan yhtenä jäsenenä. Samana vuonna siihen asti radiossa vaikuttanut Spede sai oman televisio-ohjelman ja pyysi Simo Salmista koomikkoparikseen. Pasanen arvosti liikunnallista Salmista, ja tämän pellehyppääjä- ja akrobaattitaustaa hyödynnettiin monissa sketseissä.[6] Speden aloittaessa vuonna 1965 televisiossa sketsisarjojensa ketjun Simo oli jo vakiokalustoa, ja 1967 hän oli jo toinen pääosanesittäjä Speden Pähkähullussa Suomessa. Spede Pasasen varhaistuotannoissa mukana ollut Jukka Virtanen on todennut, että Simo Salminen oli Spedelle ihanteellinen koomikkopari, koska tämä ei varastanut Speden rooleja, mutta kykeni kuitenkin tuottamaan itsenäistä huumoria.[7] Virtanen pitää Salmista koomikoksi luonnonlahjakkuutena:

»Hän on erittäin hyvä näyttelijä, vaikka ei oikeastaan paljon näyttelekään. Hänellä on ällistyttävän hyvä ajoituksen kyky ja rytmitaju mitä huumoriin tulee. Uimahyppääjänä hän on tottunut käyttämään vartaloaan ja pitämään sen täydellisesti kurissa.[8]»

Simosta tuli Spede Pasasen hyvä ystävä myös töiden ulkopuolella. Hän oli tuttu vieras muun muassa Speden mökillä Muonion Pallaksella[9]. Spede suhtautui Simoon tasavertaisena kumppanina ja kuunteli hänen ideoitaan ja näkemyksiään.[10] Elokuvien käsikirjoittamiseen Salminen ei kuitenkaan osallistunut, vaikka olikin mukana suunnittelemassa elokuvia Uuno Turhapuro armeijan leivissä ja Hei kliffaa hei Pasasen, Vesa-Matti Loirin ja Ere Kokkosen kanssa. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että Speden ja Simon huumorintajut erosivat jonkin verran toisistaan. Spede piti verbaalisesta komiikasta, jota hän höysti omilla maneereillaan, kun taas Simon huumorin pohjalla olivat hänen ihailemansa klovnit ja pellehyppyajoilta tuttu fyysinen komiikka ja sanaton huumori.[11] Toisaalta Simo Salmisella oli oma tärkeä osansa Spede-elokuvien muodostumisessa. Vesa-Matti Loiri on kuvaillut Simoa fiiliksen luojaksi, joka toi monta kertaa hyviä ideoita, vaikka ei tehnytkään käsikirjoituksia[12]. Pasanen ei toisaalta antanut Simolle tilaa improvisointiin tai repliikkien soveltamiseen, sen hän salli vain itselleen ja Loirille. Tästä syystä Simon usein kirjakielellä lausumat vuorosanat kuulostivat toisinaan kömpelöiltä.[13]

Pasasen kanssa syntyi kaikkiaan 37 elokuvaa. 1970-luvun puolivälistä eteenpäin valtaosa niistä oli Uuno Turhapuro -elokuvia, joissa Simon roolihahmona oli Härski Hartikaisen korjaamokaveri Sörsselssön.[14] Hahmon nimi tosin vakiintui vasta vuonna 1981 elokuvassa Uuno Turhapuron aviokriisi. Ainoa Turhapuro-elokuva, jossa Salminen ei ole mukana, on Professori Uuno D. G. Turhapuro. Hän näytteli samaan aikaan Mikkelin kesäteatterissa eikä ehtinyt mukaan elokuvan kuvauksiin.[15]

Spede hyödynsi Simon pellehyppytaitoja parissa Turhapuro-elokuvassa. Salmisen voi nähdä hyppäävän Sörsselssönin roolissa pellehyppyjä elokuvissa Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon ja Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin. 1980-luvulla Simolla oli niin Speden televisio-ohjelmissa kuin elokuvissakin kaksi vakiohahmoa; Kultsi, Auvo & Kultsi -sketseissä ja elokuvassa sekä Väke Pikkupojissa, joka myös esitettiin niin teatterissa kuin Spede Show'n jaksoissa. Speden televisiosarjan päätyttyä Simo jatkoi Vesa-Matti Loirin Vesku Show'ssa. Speden kuoltua Ere Kokkonen ohjasi vuonna 2004 jonkinlaisena jälkinäytöksenä elokuvan Uuno Turhapuro – This Is My Life, joka on Simo Salmisen viimeinen esiintyminen valkokankaalla.

Salminen loi myös täysin Spedestä riippumatonta uraa esiintyjänä. Vuonna 1965 hän näytteli miespääosan lyhytelokuvassa Lumilinna, joka palkittiin Montreux'n Kultaisella ruusulla. 1966 Salminen sai televisioon oman pantomiimiin perustuvan ohjelman nimeltä Helsinki go go. Aarre Elon käsikirjoittamassa ohjelmassa Simo näytteli maalta kaupunkiin saapuvaa poikaa, joka törmäsi kaikkialla kieltotauluihin.[16] Samana vuonna Salminen sai parhaan miespuolisen tv-esiintyjän Telviksen.

Salminen työskenteli jo 1960-luvun puolivälistä lähtien koko ajan myös lavakoomikkona. Vuosikymmenen lopulla hän aloitti työskentelemisen teatterinäyttelijänä. Hän esiintyi tiuhaan teatteriravintoloiden näytelmissä, ja 1970-luvun alussa hän perusti muutamien näyttelijäkollegoidensa kanssa ympäri maata kiertäneen kesäteatterin. 1979 Salminen perusti Komediateatterin, jolle löytyi tilat Espoon Dipolin teatterisalista. Komediateatterissa näytteli Simon itsensä lisäksi muun muassa Petra Frey. Hanke osoittautui kuitenkin pian taloudellisesti kannattamattomaksi, ja Salminen lopetti Komediateatterin toiminnan varsin nopeasti.[17] Teatterityöt Salminen jätti taakseen lopullisesti vuonna 1986 keskittyäkseen entistä enemmän lasitaiteen tekemiseen.

Vuonna 1996 esitetyssä Uuno Turhapuro -televisiosarjassa Salminen oli jälleen Sörsselssönin roolissa. Kaksi vuotta myöhemmin Salminen oli mukana Ihmeidentekijät -televisiosarjan muutamassa jaksossa Sakari Majavan roolissa ja teki myös pienen cameo-roolin Hynttyyt yhteen -sarjassa Spede Pasasen kanssa. Lisäksi Salminen tuurasi Pasasta Speden Spelien juontajana tämän ollessa matkoilla. Salminen oli mukana myös Speden aiempien kisailuohjelmien välisketseissä.

Musiikillinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1966 Salminen aloitti levylaulajan uran levyttämällä protestilauluja parodioivan ”Rotestilaulun”. Kappale syntyi Pasasen kotona Simon ja Speden katsellessa televisiosta protestilauluohjelmaa, josta Salminen sai idean "Rotestilauluun". Pasanen kirjoitti muistiin Salmisen keksimän sanoituksen, johon hän itse teki lisäyksiä. Kyseinen kappale oli pitkään Salmisen keikkojen bravuurinumero. Levy oli kesän kovimpia myyntimenestyksiä ja pysytteli levymyyntilistan kärkipaikoilla useita viikkoja.

Vuoden loppupuolella levytetty ”Keltainen jäänsärkijä” oli käännösversio BeatlesinYellow Submarinesta” ja myi Suomessa jopa paremmin kuin alkuperäisversio. Alkuvuodesta 1968 Salminen levytti kaikkein suurimman menestyslevynsä ”Pornolaulu”, joka oli maaliskuussa Suomen levylistojen ykkönen ja pysyi kymmenen kärjessä yli kolme kuukautta. Laulun sanat olivat Jukka Virtasen. Simon viimeinen listamenestys oli 1969 levytetty ”Suurena miehenä”. Muita tuon aikakauden levytyksiä olivat muun muassa ”Minä olen paakari”, ”Alle lujaa”, ”Tenkka-tenkka-poo”. 1970-luvun puolivälissä Salminen julkaisi kaksi albumia, ja 1987 hän teki yhdessä Spede Pasasen kanssa singlen ”Hartikainen ja Sörsselssön”. Hän kierteli esittämässä laulujaan esimerkiksi iltamissa ja keikoilla. Aluksi Simo esiintyi yhdessä Speden kanssa, mutta Spede kyllästyi nopeasti varsinkin ravintolakeikkoihin ja pitkiin ajomatkoihin, joten hän jätti keikkailun.

Vuonna 2006 Salminen teki laulajanuransa viimeiseksi tarkoitetun albumin nimeltä Melkein viimeistä huutoa, mutta levy-yhtiön mentyä konkurssiin levy julkaistiin vasta loppuvuodesta 2009. Sen levittämisestä vastaa Salmisen tueksi perustettu Facebook-ryhmä.[18]

Kuvanveistäjä ja lasitaiteilija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monipuolinen Salminen on myös kuvanveistäjä ja lasitaiteilija. Leipomotyön ohella hän opiskeli neljä vuotta Ateneumin iltalinjalla.[19] Hän osallistui erilaisiin taidekilpailuihin. Syksyllä 1982 Salminen piti ensimmäisen omista töistään koostuvan näyttelyn Helsingissä Galerie Pelinissä yhdessä Speden vaimon Pirjo Pasasen kanssa.[20]

Nykyistä edeltävä Venla-patsas, rehevä naishahmo, oli Simo Salmisen suunnittelema. Salmisen kehittämästä patsasmallista luovuttiin vuonna 2003. Venla-juhlien perustaja Ere Kokkonen suuttui perinteikkään patsaan syrjäyttämisestä ja sanoutui irti nykyisenlaisen palkintojuhlan toiminnasta. Salminen sekä Ere ja Anna-Maija Kokkonen muodostivat Originaali-Venla-toimikunnan, joka jakoi vanhanmallisen pystin vuoden 2002 Venla-voittajille.[21]

Liiketoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spede Pasanen perusti Speden Saluuna -ravintolan Kouvolaan toukokuussa 1967. Ravintolasta tuli suosittu, sillä Simo ja Spede esiintyivät siellä useasti. Speden Saluunan menestys innoitti Simo Salmista perustamaan kahden tuttavansa kanssa vuonna 1968 Lappeenrantaan Simon Rysä -nimisen ravintolan. Pian taloudenpidossa ilmeni kuitenkin suuria ongelmia, joiden johdosta ravintola haettiin konkurssiin syksyllä 1969. Spede ja Simo syyttivät liikekumppaneita väärinkäytöksistä. Julkisuudessa ravintolabisneksen epäonnistumista yritettiin laittaa Simo Salmisen syyksi, jolloin Spede nousi puolustamaan häntä voimakkaasti[22]:

»Julkisuuden ihminen tahtoo aina pakosta joutua huonoon valoon tällaisissa tapauksissa, olipa hän sitten kuinka oikeassa tahansa. Mitä enemmän selität, sen pahemmaksi se menee. Olisi ollut itsellänikin paljon selittämistä Speden Saluunan asioissa, mutta katsoin mainitusta syystä parhaaksi pitää turpani kiinni ja kärsiä nahoissani. Omaa asiaansa on siis vaikea puolustaa, mutta ystävääni Simoa ei sorreta. Olen tuntenut Simon monta vuotta ja tiedän täsmälleen, että sen ihmisystävällisempää ja vilpittömämpää miestä on turha etsiä. Ja kun on itse vilpitön, ei juuri arvaa epäillä toisiakaan. Tilintarkastajaa ei Simo arvannut käyttää ennen kuin oli liian myöhäistä. Sanonpa tässä kommenttini lopuksi sen, että joka nyt alkaa raapia tätä asiaa Simolle negatiiviseen suuntaan tuntematta tosiasioita, hän joutuu ikävään välikäteen eli käsieni väliin. Piste.»
(Spede Pasanen[23])

Pasasella ja Salmisella oli lisäksi yhteinen yritys, joka rakensi vuonna 1969 Lemille Raikulimaa -nimisen tanssipaikan. Yritys epäonnistui pahasti´, ja Raikulimaan purkamista alettiin suunnitella jo parin viikon päästä avajaisista.[24]

Vuonna 1985 Spede Pasanen, Vesa-Matti Loiri, Simo Salminen ja Ere Kokkonen perustivat Nasse-Setä Oy:n. Yritys valmisti Spede Shown hahmojen oheistuotteita. Toimitusjohtajaksi nimitettiin Salminen, hallituksen puheenjohtajana toimi Kokkonen ja jäseninä olivat Pasanen ja Loiri. Miehet lakkauttivat yrityksen vuonna 1992, kun eivät keksineet sille enää luontevaa toimintaa. Yritys oli voitollinen ja pääoma jaettiin kaikkien neljän kesken.[25]

Salminen oli mukana 1990-luvulla Lievestuoreella sijainneessa Lasilandia-yrityksessä, jonka yhteydessä toimi ravintola ja Salmisen lasiyritys. Yritys kuitenkin ajautui myöhemmin taloudellisiin vaikeuksiin. Salminen oli ottanut liiketoimintaa varten edullista valuuttalainaa, joka kuitenkin osoittautui virheeksi, sillä loppuvuodesta 1991 markka devalvoitiin ja Salmisen velkamäärä kasvoi ylivoimaisen suureksi .[26]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salminen oli naimisissa kahdesti. Ensimmäisen vaimonsa Marittan kanssa Salminen avioitui vuonna 1963. Tästä avioliitosta syntyi tytär Sanna. Pariskunta erosi vuonna 1989. Vuonna 1998 Salminen meni naimisiin itseään yli 25 vuotta nuoremman Päivi Ilmolahden kanssa, mutta avioliitto kesti vain vajaat kaksi vuotta.

Ystävät kuvailivat Simo Salmista positiiviseksi mieheksi, joka aisti heti, jos jollakulla on paha mieli. Vesa-Matti Loiri kuvaili Simo Salmista valoisaksi ja rakastettavaksi ihmiseksi:

»Tärkeintä hänessä on se, että höläyttää hän mitä höläyttää, hän on rakastettava ihminen: aina myönteinen, ei koskaan pahantahtoinen. Sellaista on hänen huumorinsakin. Simon kasvoilla on aina valo, eikä hän rasita muita huolillaan.»
(Vesa-Matti Loiri[27])

Salmisen ystävä ja kollega Hannele Lauri sanoo Simon olleen "käsittämättömän valoisa ja lämmin työkaveri, jonka kanssa työskennellessä omat murheet hävisivät nopeasti".[28]

2000-luvulla Salminen esiintyi vain harvakseltaan televisiossa ja elokuvissa, viimeisen kerran viimeisessä Uunossa 2004.[29] Salmisen yrityksen konkurssin seurauksena osa hänen taiteilijaeläkkeestään meni ulosottoon. Lisäksi hän sairasteli vakavasti ja menetti Espoossa sijainneen vuokra-asuntonsa tulipalossa. Tulipalo syttyi, kun Salminen unohti palavan kynttilän yöpöydälle. Asunnosta oli katkaistu sähköt maksamattomien laskujen vuoksi.

MTV3 hankki Salmiselle asunnon palvelutalosta ja maksoi vuokran ensimmäiset kolme vuotta. Salminen asui Espoossa palvelutalossa, kunnes muutti edullisempaan palvelutaloon Saloon toukokuussa 2010.[29][30] 2011 hän kuvaili vointiaan Iltalehden haastattelussa kuitenkin ikäänsä nähden hyväksi,[31] eritoten kun elämä on helpottunut kuulokojeen ansiosta.[32]

Viimeiset vuotensa Salminen asui Salossa sijaitsevassa vanhusten ryhmäkodissa, jossa hänellä oli oma yksiönsä.[33]

Salminen kuoli 2. syyskuuta 2015 Salon vanhusten ryhmäkodissa sairastettuaan pitkään.[34]

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simo Salminen on saanut useita merkittäviä tunnustuksia elämäntyöstään suomalaisen viihteen ja komiikan parissa. Vuonna 1966 Salminen sai parhaan miespuolisen televisioesiintyjän Telvis-patsaan. Vuonna 1997 Simo Salmiselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke ja 2002 viihteen Erikois-Venla mittavasta urasta. Esiintyvät Taiteilijat ry. myönsi Salmiselle Viihdetaiteen Mestarin arvonimen 2004.[35]

27. lokakuuta 2005 järjestettiin Helsingissä Astoria-salissa Simo Salminen Stand up -gaala, jonka tarkoituksena oli kunnioittaa Salmisen elämäntyötä suomalaisen komiikan parissa. Gaalassa esiintyivät muun muassa Ismo Leikola, Krisse Salminen, Sami Hedberg ja Teemu Vesterinen. Tapahtuman yhteydessä perustettiin Simo Salmisen nimeä kantava rahasto, josta jaetaan apurahoja ja tunnustuspalkintoja stand up- koomikoille.

Salossa järjestettiin toukokuussa 2010 Salmisen kunniaksi We love Simo Salminen -konsertti, mukana oli monia tunnettuja suomalaisia esiintyjiä kuten Eino Grön, Aira Samulin, Vieno Kekkonen, Veltto Virtanen ja Erkki Liikanen. Salminen esiintyi itsekin tilaisuudessa.[36]

Salminen sai vuonna 2014 Kultaisen Venlan elämäntyöstään televisioalalla.

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laulakaamme silloin (Scandia 1975) – vanhoja iskelmiä ja kansanlauluja
  • Kaksi kukkopilliä (WSOY 1975) – lastenlauluja ja -loruja
  • Melkein viimeistä huutoa (XUCD 2010)

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1960 Molskis, sanoi Eemeli, molskis! Kuoleva Joutsen
1964 X-Paroni Simo, roistokoplan jäsen
1965 Lumilinna Simo, työmies
1966 Millipilleri Hannu Edengren
1967 Pähkähullu Suomi Simo, kulkuri, chansonlaulaja Pierre Dumas
1968 Noin 7 veljestä Mauno Munalukko, Sir Wilhelmin palvelija
1969 Leikkikalugangsteri pääinsinööri Sulo Räntävaara
Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut koomikko Simo Salminen
Pohjan tähteet kuvaaja Törrönen
1970 Jussi Pussi Taneli Huurre, filosofian lisensitaatti, ”Tane”
Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika Hämeen hitain
1971 Hirttämättömät Tonto
Kahdeksas veljes mainostoimisto Universalin johtaja Kalevi Riivatsalo
1973 Uuno Turhapuro autokorjaamon työmies Lettunen
1974 Viu-hah hah-taja intohimoinen suutelija / työntekijöiden sopimusneuvottelija
1976 Lottovoittaja UKK Turhapuro Jaska, mökkinaapuri
1977 Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon Lörsson, tekniikan tohtori
1978 Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy autonasentaja Lörsson / puolesihteeri Lörsson, autonasentajan isä
1979 Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit salapoliisitoimiston johtaja Simo Seivästö
1980 Tup-akka-lakko johtaja Härveli alias FBI:n erikoisosaston mies
1981 Uuno Turhapuron aviokriisi insinööri Sörsselssön
1982 Uuno Turhapuro menettää muistinsa insinööri Sörsselssön
1983 Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin insinööri ja Sörsselssön
1984 Lentävät luupäät salaiseksi agentiksi opiskellut pohjoishämäläinen
Uuno Turhapuro armeijan leivissä kersantti Sörsselssön
1985 Hei kliffaa hei Kullervo ”Kultsi” Kankinen
Uuno Epsanjassa insinööri Sörsselssön
1986 Liian iso keikka muuttoilmoituksen tekevä eläkeläinen
Pikkupojat Väke / keksijä Yskänen
Uuno Turhapuro muuttaa maalle insinööri Sörsselssön
1987 Uuno Turhapuro – kaksoisagentti insinööri Sörsselssön
1988 Tupla-Uuno insinööri Sörsselssön
1990 Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla teekkari Sörsselssön
1991 Uuno Turhapuro herra Helsingin herra insinööri Sörsselssön
1992 Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti valtiovarainministeri Sörsselssön
1993 Uuno Turhapuron poika insinööri Sörsselssön
1994 Uuno Turhapuron veli insinööri Sörsselssön
1996 Sepelimurskaamon kauniin Jolantan ihmeellinen elämä Jolantan isä
1997 Hilarius ja Loru-Liisa rehtori
1998 Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies etsivä Sörsselssön
1999 Naisen logiikka Pullo Pölkkynen
2004 Uuno Turhapuro – This Is My Life vanhainkodin talonmies Sörsselssön

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen kansallisfilmografia 6–9, VAPK, 1991
  • Tony Latva & Petri Tuunainen: Iskelmän tähtitaivas – 500 suomalaista viihdetaiteilijaa. WSOY, 2004.
  • Elokuva-Aitta 18/1965: Simo Salminen – lehtiartikkeli
  • Jukka Annala: Toopelivisio. Teos, 2006.
  • Tuomas Marjamäki: Naurattajat. Suomalaisen komiikan tekijät 2007–1907. Edita, 2007.
  • Tuomas Marjamäki: Simo Salminen. Se se vaan on sillä lailla. WSOY, 2012.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Marjamäki 2007, s. 260.
  2. Simo Salminen Pomus.net. Viitattu 12.10.2010.
  3. Iltasanomat
  4. a b Marjamäki 2007, s. 219.
  5. Marjamäki 2007, s. 96–97.
  6. Marjamäki 2007, s. 77.
  7. Marjamäki 2007, s. 78.
  8. Marjamäki 2007, s. 80.
  9. Spedemesopotamia.fi
  10. Marjamäki 2007, s. 83.
  11. Marjamäki 2007, s. 152.
  12. Annala, Jukka: Toopelivisio. Teos 2006
  13. Marjamäki 2007, s. 80.
  14. Marjamäki 2007, s. 220.
  15. Marjamäki 2007, s. 133.
  16. Marjamäki 2007, s. 133.
  17. Marjamäki 2007, s. 133.
  18. Simo Salminen teki paluun Facebook-ryhmän tuella Aamulehti. 6.2.2010. Viitattu 31.5.2010.
  19. Marjamäki, s. 57
  20. Marjamäki 2007, s. 161.
  21. Ilta-Sanomat
  22. Marjamäki 2012, s. 105–106
  23. Ilta-Sanomat, 15.10.1969
  24. Marjamäki 2012, s. 105
  25. Marjamäki 2012, s. 159
  26. Marjamäki, s. 179
  27. Marjamäki 2012, s. 123
  28. Marjamäki 2012, s. 81
  29. a b Marjamäki 2007, s. 221
  30. Nyman, Marja: Simon uusi elämä. Iltalehti, 31.5.2010, s. 35.
  31. Iltalehti
  32. Simo Salminen sai kuulonsa takaisin, Mtv3
  33. Näyttelijä Simo Salminen on kuollut Viitattu 2015-09-03.
  34. Näyttelijä Simo Salminen on kuollut mtv.fi. Viitattu 3.9.2015.
  35. Viihdetaiteen mestari Esiintyvat-taiteilijat.com. Esiintyvät Taiteilijat ry. Viitattu 29.10.2012.
  36. Iltalehti

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]