WC

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tyypillinen pieni vessa.

WC (engl. water closet, suom. vesiklosetti) eli vessa tai vesivessa on käymälä, jossa ihmisen eritteet huuhdotaan veden avulla viemäriverkostoon. Varusteisiin kuuluu vedellä huuhdeltava WC-istuin, puhekielessä WC-pönttö tai WC-pytty.

WC:n varusteluun kuuluu yleensä myös lavuaari, jossa kädet pestään hygieniasyistä saippualla WC:ssä käynnin jälkeen. Julkisissa WC:issä kädet kuivataan kertakäyttöisillä kuivauspyyhkeillä, liikkuvaa kangasta käyttävällä pyyheautomaatilla tai käsienkuivaimella.

Etenkin kodeissa lavuaarin hanaan on usein yhdistetty pieni käsisuihku WC-istuimella tehtävää alapesua varten. Japanissa WC:t ovat kehittyneet äärimmäiselle tasolle. Siellä vessoissa on monia eri mukavuuksia.

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brisbanen kaupungintalon miesten WC-tilat. Kuvan oikeassa laidassa on pisoaareja.

Vedellä huuhdottavan WC-pöntön säiliön vesi valuu kytkintä käytettäessä nopeasti pönttöön ja huuhtoo sen tyhjäksi viemäriin, minkä jälkeen säiliö täyttyy uudelleen vedellä. Nykyiset WC-istuimet kuluttavat vain noin 4–6 litraa vettä yhdellä huuhtelulla, kun taas aiemmat WC:t saattoivat kuluttaa jopa yhdeksän litraa.[1] Joissakin nykyaikaisissa pöntöissä on painike, jolla voi valita, huuhdotaanko pöntöstä virtsa vai uloste. Tämä toiminto säästää vettä. Vesi muodostaa hygieenisen eristeen, hajulukon, huonetilan ja viemäriverkoston välille. Vessan vetäminen on historian kuluessa kehittynyt ja monenlaisia tapoja on käytetty:

  • Kun säiliö oli ylhäällä, oli säiliössä kiinni tanko, johon oli kiinnitetty naru, jonka päässä oli yleensä porsliinista tehty kädensija. Narusta nykäistäessä tangon pää liikkui alaspäin, mikä sai tulpan nousemaan ja veden valumaan rännistä WC-altaaseen.
  • Joissakin vessanpöntöissä oli ovenkahvaa muistuttava vipu, jota väännettiin alas. Tämä sai saman toimenpiteen alkamaan.
  • Nykyaikaisemmissa vessanpöntöissä on nuppi, jota nykäistäessä tapahtuu sama toimenpide.
  • Osassa vessänpönttöjä on painike, josta voidaan valita 6 tai 3 litran huuhtelu.

Monissa julkisissa tiloissa on erilliset WC:t miehille ja naisille. Tosin myös unisex-vessoja on olemassa. Miesten WC-tiloissa on yleensä tavallisten käymälöiden ohella myös pisoaareja, jotka on tarkoitettu ainoastaan virtsaamiseen. Julkisissa tiloissa on usein myös inva-WC, joka toimii monesti myös lastenhoitohuoneena. Inva-WC:t ovat tavallista tilavampia, ja pöntön sivuilla on käsituet. Joissakin inva-WC:issä, eritoten sairaalassa sijaitsevissa, saattaa olla myös hätäkutsujärjestelmä.

Lentokoneiden ja muiden kulkuneuvojen WC:t hyödyntävät tyypillisesti alipainetta ja tyhjiötekniikkaa. Tällöin minimoidaan käymälän veden kulutus ja samalla pienennetään kulkuneuvon vesilastin massaa. Nykyisin junien WC:t toimivat yleensä alipaineella, mutta vanhemmissa junissa jätökset saatetaan laskea yhä suoraan raiteille.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilaistyylinen käymälä, jonka viemäriaukon päälle kyykistytään. Kynnyksen vieressä olevat tossut ovat käymälän käyttäjää varten.

Varhaisin tunnettu kaupunki, jossa on ollut viemäri ja hyödynnetty ulosteiden siirtoa veden avulla on kuulunut induskulttuuriin (2600-1800 eaa.). Myös roomalaisilla oli käytössä viemärijärjestelmä, jonka pääuoma oli Cloaca Maxima. Keskiajalla linnoissa oli tunnettuna käytäntönä rakentaa vessat niin, että ulosteet putosivat vallihautaan tai muuhun vesistöön, kuten Olavinlinnassa.[2][3]

Erilaisia vettä hyödyntäviä vessaratkaisuja on ollut pitkään. Vanhin dokumentoitu huuhdeltava vessa on sir John Haringtonin Elisabet I:lle vuonna 1598 rakentama. Hajulukollisen vessan patentoi ensimmäisenä Alexander Cumming vuonna 1775. Näissä oli vielä erikseen pohjaventtiili ulosteelle ja joutsenkaulan muotoista hajulukkoputkea käytettiin vain virtsalle ja siemenveden pitämiseksi maljan pohjalla. Joseph Bramah patentoi tästä parannetun version 1778 ja alkoi valmistaa näitä vessoja Lontoossa. Vessat yleistyivät ensin hitaasti, mutta sen jälkeen, kun Lontoon maailmannäyttelyssä 1851 näitä vessoja oli esillä saaden suuren suosion, niistä tuli muoti-ilmiö. Vuonna 1855 Lontoossa oli jo noin 200 000 vesivessaa. Viemäröinti tehtiin suoraan Thames-jokeen tai sen haaroihin. Koleraepidemiat olivat olleet jo aikaisemmin ongelmana Lontoossa, mutta laajenevan viemäriverkoston veden suolistobakteerit pääsivät entistä helpommin kaivoveteen, jota käyttivät köyhimmät ihmiset. Koleran ja kaivoveden yhteyden osoitti lääkäri John Snow tilastollisella menetelmällä vuonna 1854. Kesän 1858 suuren löyhkän jälkeen Lontoon kaupunki päätti rakentaa koko viemäriverkoston uusiksi ja tehtävän sai Joseph Bazalgette. Hän rakensi noin 2000 km runkoviemäröintiä, jota pitkin jätevedet valuivat pidemmälle Thames-joessa. Tämä lopetti koleraepidemiat. 1800-luvun lopulla viemäriverkosto sisältyi moderniin kaupunkirakenteeseen, jonka edistäjänä tunnetaan parhaiten Pariisia kehittänyt Georges-Eugène Haussmann.[2][3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. kylpyhuone.com
  2. a b Kortelainen, Kari: Tyhjän päällä. Tekniikan historia 6/2016, Marraskuu 2016, s. 21-27. Talentum Media Oy.
  3. a b Bryson, BillSisään! Lyhyt historia lähes kaikesta kotona, s. 391-408. Suomentanut Laura Beck ja Tarja Kontro. WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-36967-8.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta WC.
  • Furrer, Daniel: Vessakirja: Pikkulan kulttuurihistoriaa. (Wasserthron und Donnerbalken: Eine kleine Kulturgeschicte des stillen Örtchens, 2004.) Suomentanut Veikko Ahola. Jyväskylä: Atena, 2006. ISBN 951-796-444-7.
  • Juuti, Petri S. & Wallenius, Katri J.: Kaivot ja käymälät – Brief History of Wells and Toilets. KehräMedia, 2005. ISBN 951-44-6251-3. Teoksen verkkoversio.