Eino S. Repo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eino S. Repo
Eino S. Repo juuri valittuna Yleisradion pääjohtajana vuonna 1965.
Eino S. Repo juuri valittuna Yleisradion pääjohtajana vuonna 1965.
Syntynyt 6. syyskuuta 1919
Isokyrö
Kuollut 16. joulukuuta 2002 (83 vuotta)
Helsinki
Ammatti pääjohtaja, radiojohtaja
Järjestö Yleisradio
Edeltäjä Einar Sundström
Seuraaja Erkki Raatikainen

Eino Sakari Repo (6. syyskuuta 1919 Isokyrö16. joulukuuta 2002 Helsinki) oli Oy Yleisradio Ab:n pääjohtaja 1965–1969 ja radiojohtaja 1969–1974. Hänen toimikauttaan yhtiön johdossa on kutsuttu ”Reporadion” ajaksi.[1]

Ennen Yleisradiota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino S. Repo osallistui talvi- ja jatkosotaan rintamalla ja kotiutui 1944 kapteenina. Hän valmistui 1948 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta, pääaineenaan kirjallisuustiede. Valmistuttuaan hän toimi vapaana kirjallisuuskriitikkona ja kirjoitti arvosteluja muun muassa Uuteen Suomeen ja Parnassoon sekä radioon. Repo tunnettiin radikaalina kirjoittajana, ja hänen oli lopetettava Uuden Suomen avustaminen, kun hän oli riitaantunut pääkriitikon, konservatiivisen V. A. Koskenniemen kanssa. Apu-lehden toimittajana Repo toimi 1958–1964, minkä jälkeen hänet valittiin Mainostelevision ohjelmajohtajaksi.[1]

Reporadio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino S. Repo haastattelee ministeri Onni Närvästä Ministerimme tänään -ohjelmassa 1962.

Yleisradion pääjohtajan Einar Sundströmin jäätyä eläkkeelle 1965 Repo nostettiin hänen seuraajakseen Maalaisliiton ehdokkaana. Valintaa tuki presidentti Urho Kekkonen, jonka lähipiiriin Repo kuului. Revon valinta oli paljolti myös Kekkosen lähipiiriin kuuluneen akateemikko Kustaa Vilkunan ansiota, sillä Vilkuna suostutteli silloisen pääministerin Johannes Virolaisen ja Maalaisliiton johdon Revon taakse. Revon tulo Yleisradion johtoon otettiin julkisuudessa vastaan lähinnä hämmentynein tuntein. Maalaisliittolaiset lehdet eivät erityisemmin tunnustaneet häntä "puolueen mieheksi", kun taas muissa puolueissa häntä pidettiin Kekkosen ja Maalaisliiton juoksupoikana. Erityisesti Revon nimitys ärsytti sosialidemokraatteja.[2]

Revon johtajakaudella yhtiössä toimeenpantiin useita uudistuksia. Yleisradiolle, jossa oli aikaisemmin lähetetty vain STT:n sähkeuutisia, perustettiin Ralf Fribergin johdolla oma uutistoimitus.[1] Samalla voimistunut vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa yhtiössä. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille ja heidän yhteiskuntakriittisille ohjelmilleen, mikä herätti syytöksiä Yleisradion politisoitumisesta ja toi sille pilkkanimen ”Reporadio”. Yleisradiota myös syytettiin vasemmiston suorasta tukemisesta vuoden 1966 eduskuntavaalien aikana.[3]

Yleisradion tuolloinen ohjelmatoiminnan koordinaattori Pertti Hemánus on luonnehtinut Repoa "uudistajaksi", joka ei puuttunut yksittäisiin ohjelmiin – pääjohtajan toimi ei tällaista edellyttänytkään –, mutta joka hankki taloon tuoreita ja yhteiskunnallisesti valppaita toimittajia ja antoi näille mahdollisuuden tehdä kantaa ottavia ja mielenkiintoisia ohjelmia. Ensimmäinen perinteisiä arvoja ja asenteita järkyttänyt ohjelma oli vuosina 1965–1966 lähetetty "Orvokki-kabaree", jossa ajankohtaisia asioita käsiteltiin uusvasemmistolaisessa hengessä. Ohjelman tekoon osallistui joukko seuraavina vuosina varsin tutuiksi tulleita nimiä, kuten Timo Bergholm, Kaj Chydenius, Kristiina Halkola, Kalle Holmberg, Kaisa Korhonen, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen ja Arvo Salo.[4]

Reporadion vastustajat perustivat kaksi järjestöä, Kristillisen radio- ja televisioliiton vuonna 1966 ja samanhenkisen Suomen kotien radio- ja televisioliiton vuonna 1967. Jälkimmäisessä oli mukana myös oikeistososialidemokraatteja. Vuonna 1967 julkisuuteen tuli tieto, jonka mukaan myös uskonnolliset ohjelmat määrättäisiin ennakkotarkastukseen muiden ohjelmien tavoin, mikä synnytti porvarien taholta jyrkän vastareaktion ja mielikuvan Revon uskonnonvastaisuudesta.[5]

Yksi Revon uudistuksia oli suoraan pääjohtajan alaisen Erikoistoimituksen perustaminen. Erikoistoimituksen vetäjänä toimi Reino Paasilinna, jonka aloitusohjelma (”Vakuutusasia on sydämenasia”) 1966 herätti valtavan kohun julkisuudessa.[6] Edellä mainittujen seikkojen vuoksi Repoa ei valittu pääjohtajaksi enää toiseksi viisivuotiskaudeksi. Niin Keskusta kuin sosialidemokraatitkin halusivat vaihtaa pääjohtajaa, koska mielipidetiedustelut ennakoivat konservatismin paluuta vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, ja siten lieventää sitä pelkoa, jota porvaristo tunsi radikalismia kohtaan.[7] Revon tilalle tuli SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen, jonka kausi tunnetaan niin sanottuna normalisoitumisen kautena.[8] Repo valittiin 1969 Yleisradion radiojohtajaksi SKDL:n mandaatilla, ja tästä virasta hän jäi eläkkeelle 1974.[1] Nimityspakettiin kuuluivat myös Keskustan puoluesihteerin Pekka Silvolan valinta ohjelmajohtajaksi ja Pertti Paloheimon tulo TV 1:n johtajaksi Kokoomuksen mandaatilla.[9]

Varsinaiseksi Yleisradion "normalisoijaksi" Revon kauden jälkeen osoittautui eduskuntavaalien jälkeen valittu uusi, porvarienemmistöiseksi muuttunut radion hallintoneuvosto, jonka puheenjohtajaksi valittiin jo 1940-luvun loppupuolen "Hella-radion" normaalistanut Keskustan Atte Pakkanen. Hallintoneuvoston ja Revon välit pysyivät kireinä, ja kesäkuussa 1972 hallintoneuvosto määräsi äänin 11–7 Revon virkavapaalle vuoden loppuun saakka, koska hän ei ollut noudattanut tasapuolisuutta radio-ohjelmissa.[10][11]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zavidovo-vuodon kuulusteluissa presidentti Kekkosen kansliapäällikkö Antero Jyränki (sd.) tunnusti antaneensa osan Zavidovo-muistiosta Revon nähtäväksi.

Eino S. Repo oli perustamassa Suomi–Chile-seuraa Tarja Halosen ja Jacob Södermanin kanssa.

Repo on myös käsikirjoittanut kolme dokumenttia, esiintynyt kahdessa dokumentissa sekä elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, jossa esitti cameoroolissa itseään Yleisradion pääjohtajana.[12]

Eino S. Revon nuorempi veli oli kustannusjohtaja Ville Repo. He kirjoittivat yhdessä kirjan Kekkosesta.[1]

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • (toim.): Toiset pidot Tornissa. Jyväskylä: Gummerus, 1954.
  • Helsingin Puhelinlaitos 1882−1957. Helsinki: Weilin+Göös, 1956.
  • Repo, Eino S. & Huovinen, PenttiKekkoskaskut. Helsinki: Weilin+Göös, 1966.
  • Pihlajanmarjat. Muistelua vuosilta 1939−1969. Helsinki: Weilin+Göös, 1975.
  • Repo, Eino S. & Repo, Ville: Päämies. Henkilökuva Urho Kekkosesta hänen presidenttiajaltaan. Helsinki: Weilin+Göös, 1985.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Hämäläinen, Timo: Eino Sakari Repo HS Muistot. Viitattu 11.8.2014.
  2. Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 511–512. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  3. Viljakainen, Jarmo: Reporadion ratkaiseva sytyke oli vasemmiston vaalivoitto 1966 Reporadio - Yleisradion vaaran vuodet 1965 - 1972. Viitattu 11.8.2014.
  4. Huttunen 1974, s. 512.
  5. Huttunen 1974, s. 517.
  6. Vakuutusasia on sydämenasia Ylen Elävä arkisto. Viitattu 11.8.2014.
  7. Huttunen 1974, s. 514.
  8. Seppälä, Antti: Todellisuutta kuvaamassa – todellisuutta tuottamassa, s. 23. Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitos. Teoksen verkkoversio (viitattu 11.8.2014).
  9. Huttunen 1974, s. 514.
  10. Huttunen 1974, s. 515.
  11. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973, s. 56. Helsinki: Otava, 1972. ISBN 951-1-00062-4.
  12. Elonet.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hemanus, Pertti: Reporadion nousu ja tuho. Helsinki: Otava, 1972.
  • Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen: Yleisradion historia 2 (1949–1996). Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  • Viljakainen, Jarmo: Reporadio – vallankumouksen käsikassara? Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7176-0
  • Viljakainen, Jarmo: Reporadio – Yleisradion vaaran vuodet 1965–1972. Opus Liberum, 2008. ISBN 978-952-92-3825-5

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]