Suomen Akatemia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo opetusministeriön alaisesta organisaatiosta. Tieteellisestä seurasta katso Suomalainen Tiedeakatemia.

Suomen Akatemia (lyhenne SA[1]) on Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalaan kuuluva tutkimusrahoituksen ja tiedepolitiikan asiantuntijaorganisaatio.

Tehtävä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akatemian toiminnan perusarvona on toimia tieteen parhaaksi. Akatemia pyrkii kaikessa toiminnassaan luotettavuuteen, puolueettomuuteen, avoimuuteen, vuorovaikutteisuuteen ja huippuasiantuntemuksen hyödyntämiseen.lähde?

Suomen Akatemia määrittelee tehtäväkseen korkeatasoisen tieteellisen tutkimuksen rahoituksen, tieteen ja tiedepolitiikan asiantuntijana toimimisen sekä tieteen ja tutkimustyön aseman vahvistamisen. Vuonna 2014 Akatemia rahoitti tutkimusta 310 miljoonalla eurolla. Rahoituksella työskentelee vuosittain 8 000 henkilöä yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.[2]

Rahoitusmuodoista tärkeimpiä ovat yleiset tutkimushankkeet, tutkimusohjelmat, huippuyksikköohjelmat sekä tutkijan tehtävät. Suomen Akatemia muun muassa myöntää määräaikaisia, arvostettuja akatemiaprofessorin ja akatemiatutkijan tehtäviä sekä rahoittaa tutkijatohtorin projekteja. Uutena rahoitusmuotoja Akatemialle on tullut strategisen tutkimuksen rahoitus. Sen tavoitteena on tukea tiedolla johtamista sekä tarjota ratkaisuja suomalaisen yhteiskunnan uudistumiseen ja ideoita elinkeino- ja työelämän tulevaisuuteen.

Tasavallan presidentti myöntää Suomen Akatemian esityksestä tieteen akateemikon arvonimen ansioituneelle suomalaiselle tai ulkomaalaiselle tieteenharjoittajalle. Suomalaisia tieteen akateemikkoja voi olla yhtä aikaa 16, ulkomaisten määrää ei ole rajoitettu.[3]

Niin sanotun vanhan akatemian aikana vuosina 1947–1969 Suomen Akatemian muodostivat akateemikon virkaa hoitaneet tieteen ja taiteen akateemikot.[4]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Akatemian pääjohtaja on ollut maaliskuusta 2012 alkaen Heikki Mannila.[5] Hänen edeltäjänsä oli Markku Mattila.

Suomen Akatemian toiminta perustuu hallituksen, neljän tieteellisen toimikunnan, muiden tieteen asiantuntijoiden ja hallintoviraston yhteiseen työpanokseen. Muita elimiä ovat strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) ja tutkimusinfrastruktuurikomitea (TIKI). STN rahoittaa pitkäjänteistä ja ohjelmamuotoista tutkimusta, joka tuottaa ratkaisuja merkittäviin suomalaisen yhteiskunnan haasteisiin. TIKI seuraa ja kehittää kansallista ja kansainvälistä tutkimusinfrastruktuuritoimintaa, päättää tutkimusinfrastruktuurihankkeiden valinnasta ja niiden rahoituksesta sekä vastata hankkeiden seurannasta. Akatemian hallintoa hoitaa ja kehittää hallintovirasto.

Hallitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akatemian ylin päättävä elin on valtioneuvoston nimittämä hallitus, johon kuuluu puheenjohtajan lisäksi viidestä seitsemään jäsentä. Sen toimikausi on kolmivuotinen.[6]

Hallitus vastaa Suomen Akatemian tiedepoliittisesta linjasta sekä tutkimusmäärärahojen jaosta tieteellisille toimikunnille.

Toimikunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvosto nimittää myös tieteellisten toimikuntien jäsenet kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Toimikuntien aloja ovat biotieteet ja ympäristö, kulttuuri ja yhteiskunta, luonnontieteet ja tekniikka sekä terveys.[7]

Toimikunnat päättävät tutkimuksen rahoituksesta omilla toimialoillaan ja toimivat asiantuntijoina tiedepoliittisissa kysymyksissä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen laki Suomen Akatemiasta säädettiin 20. tammikuuta 1939,[8] mutta se ei tullut koskaan voimaan. Sen mukaan akateemiaan olisi kuulunut kuusi tasavallan presidentin valtioneuvoston esityksestä nimittämää akateemikkoa.[8] Toisen maailmansodan vuoksi lain voimaantuloa lykättiin useamman kerran, ja vuonna 1942 säädettiin, että sen piti tulla voimaan vuoden 1950 alussa.[9]

Rauhan palattua Leo Sario ryhtyi tarmokkaasti toimiin Suomen akatemian perustamiseksi.[10] Vuonna 1946 hallitus antoi eduskunnalle esityksen laiksi valtion apurahoista korkeimman hengenviljelyn edistämiseksi.[11] Tämän esityksen eduskuntakäsittelyn yhteydessä Alpo Lumme ja suuri joukko muita kansanedustajia teki lakialoitteen, jonka mukaan samassa yhteydessä olisi perustettava Suomen Akatemia[12] pitkälti Sarion ehdottamassa muodossa.

Esikuvina Suomen akatemialle olivat ulkomaiset akatemiat kuten Neuvostoliiton tiedeakatemia ja erityisesti Ranskassa 1700-luvulta saakka toiminut Institut de France.[12] Aloite aiheutti eduskunnassa runsaasti kiistelyä. Varsinkin SKDL vastusti Akatemian perustamista, sillä kommunistit pelkäsivät, että akateemikoisksi nimitettäisiin vanhoja kulttuurin johtohahmoja, joita he pitivät Natsi-Saksan myötäilijöinä ja Neuvostoliiton vastustajina.[13] Silloinen opetusministeri Eino Kilpi taas piti monia muita sivistystoimen hankkeita silloisissa oloissa kiireellisempinä.[14] Eduskunta kuitenkin hyväksyi aloitteen ja laki vahvistettiin vuonna 1947.[15]

Tämän lain mukainen Suomen Akatemia, niin sanottu vanha akatemia aloitti toimintansa huhtikuussa 1948. Sen tarkoituksena oli korkeimman hengenviljelyn edistäminen Suomessa.[16] Siinä oli 12 akateemikon virkaa, joiden haltijoista neljän tuli edustaa luonnontieteitä, kolmen humanistisia tieteitä ja kolmen taiteita. Loput kaksi virkaa olivat alaltaan vaihtuvia.[16][17] Täysilukuinen akatemia oli kuitenkin vain vuosina 1955–1964; aina muulloin oli osa akateemikon viroista avoinna.[18] Akateemikot nimitti tasavallan presidentti erityisen akatemialautakunnan esityksestä, johon valitsivat edustajansa Helsingin yliopisto, Turun yliopisto, Åbo Akademi, Yhteiskunnallinen korkeakoulu ja eräät tiede- ja kulttuurijärjestöt. Akateemikkojen eroamisikä oli 70 vuotta.[16]

Akatemian esimiehinä toimivat A. I. Virtanen 1948–1963, Paavo Ravila 1963, Alvar Aalto 1963–1968 ja Georg Henrik von Wright vuodesta 1968.[19]

Akateemikkojen tehtävänä oli oman alansa kaikinpuolinen edistäminen, muoremman tutkija- ja taiteilijapolven opastus ja ennen kaikkea oma luova työ.[16] Tarkoituksena oli erityisesti, että kaikkein etevimmät tiedemiehet voisivat keskittyä tutkimustyöhön sen sijaan, että heidän olisi yliopiston professoreina toimiessaan käytettävä runsaasti aikaa ja voimia muun muassa luentoihin ja niiden valmisteluihin, kokeiden, pro gradu -töiden ja väitöskirjojen tarkastamiseen sekä hallinnollisiin tehtäviin.[12] Yhteisönä akatemialla ei ollut lakisääteisiä tehtäviä, mutta se teki aloitteet muun muassa valtion tieteellisten toimikuntien, tieteen ministeriöneuvoston ja Atomienergianeuvoston perustamiseksi.[16]

Suomen Akatemian yhteydessä toimi vuosina 1949–1970 myös Kielitoimisto[20], joka nykyisin on osa Kotimaisten kielten keskusta (Kotus).[21]

Presidentti Kekkonen herätti valtioneuvoston istunnossa joulukuussa 1964 kysymyksen Suomen Akatemiaa koskevan lain kumoamisesta, jolloin sille myönnetyt varat olisi voitu myöntää tarkoituksenmukaisemnin tieteellisen tutkimuksen ja luovan työn edistämiseksi.[16] Kysymys Suomen Akatemian lakkauttamisesta oli tämän jälkeen vireillä useiden vuosien ajan, eikä siihen enää vuoden 1965 jälkeen nimitetty uusia akateemikkoja.[22]

Vuoden 1970 aluessa tuli voimaan uusi laki tieteellisn tutkimuksen järjestelystä.[22] Vuonna 1948 perustettu Suomen akatemia lakkautettiin, mutta silloiset akateemikot säilyttivät palkkaetunsa.[22] Samalla perustettiin opetusministeriön alainen, myös Suomen Akatemian nimellä tunnettu tieteen keskustoimikunta sekä joukko eri tieteenhaarojen toimikuntia.[22] Taidehallinto ei uuteen Suomen Akatemiaan enää kuulunut.[23]

Vuonna 1994 tehtiin suurempi organisaationmuutos: Tieteen keskustoimikunta korvaantui Suomen Akatemian hallituksella, jota johtaa tasavallan presidentin nimittämä pääjohtaja. Akatemian toimikuntien määrä supistettiin neljään.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 9.1.2014.
  2. Suomen Akatemia – Tietoa Akatemiasta Suomen Akatemia. Viitattu 25.2.2015.
  3. Akateemikot Suomen Akatemia. Viitattu 25.2.2015.
  4. Akateemikot 2004 / Academians: ”Akateemikon virat”, {{{Nimike}}}, s. 26. Helsinki: Suomen akatemia, 2004. Teoksen verkkoversio.
  5. Sintonen, Kirsti: Heikki Mannilasta Akatemian pääjohtaja. Acatiimi, 2012, nro 1. Artikkelin verkkoversio Viitattu 25.2.2015.
  6. Hallitus Suomen Akatemia. Viitattu 25.2.2015.
  7. Toimikunnat Suomen Akatemia. Viitattu 25.2.2015.
  8. a b Jorma O. Tiainen ym.: Vuosisatamme kronikka, s. 158–159. Gummerus, 1986. ISBN 951-20-2893-X.
  9. Tiitta, Allan: Suomen Akatemian historia I: 1948-1969: Huippuyksilöitä ja Toimikuntia, s. 37. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura julkaisu n:o 763, 2004. ISBN 951-746-606-4.
  10. Olli Lehto: Korkeat maailmat, Rolf Nevanlinnan elämä, s. 208. Otava, 2001. ISBN 951-1-17200-X.
  11. Suomen Akatemian historia I, s. 50–51
  12. a b c ”Lakialoite n:o 42: Ehdotus laiksi Suomen akatemiasta ja valtion apurahoista korkeimman hengenviljelyn edistämiseksi”, Valtiopäivät 1946, Liitteet II. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947.
  13. Suomen Akatemian historia, s. 52
  14. Suomen Akatemian historia, s. 55
  15. Valtiopäivät 1947, pöytäkirjat
  16. a b c d e f ”Suomen Akatemia”, Uusi tietosanakirja, 19. osa (SPE-SUO), s. 420-421. Tietosanakirja Oy, 1965.
  17. Suomen Akatemian historia, s. 71
  18. Suomen Akatemian historia, s. 678
  19. Suomen Akatemian historia, s. 680
  20. ”Suomen Akatemia”, Facta, 15. osa (SIS-SUO), s. 461-462. WSOY, 1985. ISBN 951-0-10236-9.
  21. Kielitoimisto Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 13.3.2015.
  22. a b c d ”Suomen Akatemia”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3968. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
  23. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: ”Suomen Akatemia”, Historian suursanakirja, s. 492. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tiitta, Allan: Suomen Akatemian historia I: 1948-1969: Huippuyksilöitä ja Toimikuntia. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura julkaisu n:o 763, 2004. ISBN 951-746-606-4.
  • Suomen Akatemian historia II, 1970–1988: Marita Pohls. Yhteiskunta ja tutkimus. SKS 2005
  • Suomen Akatemian historia III, 1989–2003: Hannu Heikkilä. Kilpailu ja yhteistyö. SKS 2007

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]