Siirry sisältöön

Pekka Tiilikainen

Wikipediasta
Pekka Tiilikainen
Henkilötiedot
Syntynyt29. kesäkuuta 1911
Kouvola
Kuollut12. syyskuuta 1976 (65 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus Suomi
Ammatti urheiluselostaja

Pekka Tiilikainen (29. kesäkuuta 1911 Kouvola – 12. syyskuuta 1976 Helsinki)[1] oli uimari, esiintyjä ja Yleisradion pitkäaikainen urheiluselostaja ja urheilutoimituksen päällikkö, lempinimiltään ”Sinivalkoinen ääni” ja Mosa-Pekka.[2]

Pekka Tiilikaisen isä oli Uhtualla Jyvälahden kylässä syntynyt ja lapsena Suomeen perheensä mukana muuttanut kiertävä kauppias Nikita Vasiljev Tilikov (ven. kyrill. Никита Тиликов), "Tiilikoff", joka suomensi nimensä Mikko Tiilikaiseksi. Tilikovit ovat asuttaneet Jyvälahden kylää jo ainakin vuodesta 1678. [3][4] Äiti oli luhankalainen torpan tytär Hilda Halme. Pekka Tiilikainen syntyi Kouvolassa.[5] Hän aloitti työuransa Alkon varastossa. Työn ohessa hän harrasti uimista.

Uintiura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeija-aikanaan 1930-luvulla hän halusi Helsinkiin, koska siellä oli tuolloin Suomen ainoa uimahalli, Yrjönkadun uimahalli. Tiilikainen ei menestynyt Euroopan-mestaruuskisoissa eikä olympialaisissa. Tästä huolimatta hän oli huippu-uimari, sillä hän menestyi erinomaisesti pohjoismaisissa kisoissa. Uintiurallaan Tiilikainen edusti Helsingin Uimareita. Aikaisemmat seurat olivat Helsingin Kisa-Veikot, Malmin Ponnistajat, Helsingin Hiihtäjät ja Pallo-Toverit.[2] Hän ui vapaauinnissa Suomen ennätyksen vuosina 1929–1932 kolmesti 200 metrillä (paras 2.25,9), kolmesti 400 metrillä (paras 5.15,6), kolmesti 500 metrillä (6.45,3), kahdesti 1 000 metrillä (14.47,3) ja kahdesti 1 500 metrillä (22.05,8). Vuosina 1929 ja 1931–1934 hänellä oli nimissään kaikki vapaauintiennätykset 200 – 1 500 metrin matkoilla. Hän saavutti Suomen mestaruuden 400 metrillä vuosina 1929–1931 ja 1933, 1 000 metrillä vuosina 1929 ja 1930, 1 500 metrillä vuonna 1931 ja 4 x 200 metrillä vuosina 1929 ja 1932.[2] Pariisin EM-kilpailuissa vuonna 1931 Tiilikainen oli kuudes 1 500 metrillä.[2]

Maaotteluedustajana Tiilikainen oli yhteensä 16 kertaa uinnissa ja vesipallossa, jossa häntä pidettiin 1930-luvun parhaana suomalaispelaajana. Kaikkiaan hänelle kertyi kymmenen vesipallon Suomen mestaruutta vuosilta 1930–1943 ja kaksi PM-hopeaa (vuosina 1937 ja 1939).[2]

Tiilikainen toimi vuosina 1935–1939 uimareiden olympiavalmentajana ja kuului 1937–1939 SVUL:n hallitukseen, 1937–1957 Suomen Uimaliiton johtokuntaan ja kymmeniä vuosia liiton eri valiokuntiin. Hän kuului vuonna 1940 XII olympiakisojen järjestelytoimikunnan uintijaostoon, vuosina 1941–1955 uinnin yhteistoimintavaliokuntaan ja vuosina 1934–1945 Urheilu-Propaganda-Idrott yhdistyksen johtokuntaan.[2]

Tiilikaiselle myönnettiin vuonna 1957 Suomen Urheilun hopeinen ansioristi ja kultainen vuonna 1962, olympialainen II luokan ansioristi vuonna 1952, ja SVUL:n hopeinen ansiomerkki vuonna 1952 sekä kultainen ansiomerkki vuonna 1970.

Toimittajan ja selostajan ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvulla Tiilikainen kirjoitteli ”pahaisia” – kuten hän itse niitä kutsuu elämäkerrassaan – selostuspätkiä ja pakinoita urheilusta Helsingin Sanomiin nimimerkillä Nautilus. Myöhemminkin hän kirjoitti Suomen Urheilulehteen artikkeleja Martti Jukolan avustuksella ja toimitti omaa uintipalstaa nimimerkillä Saukko. Yleisradion freelancetoimittajana Tiilikainen toimi jo vuonna 1935 Oslon pohjoismaisissa uintimestaruuskilpailuissa, mutta vasta 1939 hänet kiinnitettiin vakituiseksi selostajaksi. Hän oli Yleisradion ensimmäisiä urheiluselostajia.

Jatkosodan aikana Tiilikainen työskenteli toimittajana Itä-Karjalaan perustetussa Aunuksen Radiossa sekä sotareportterina rintamalla. Hän sai jalkaansa kranaatinsirpaleen ja joutui useisiin leikkauksiin, mikä oli osasyynä uintiuran loppumiseen. Toisena syynä oli ikääntyminen, sillä hän oli päättänyt, että aktiiviura kestäisi korkeintaan viisi vuotta. Sodan jälkeen Tiilikainen toimi alkuperäisen Metsäradion ensimmäisenä juontajana. Vuonna 1951 hänelle koitui omien sanojensa mukaan uransa raskain urakka, kun hän selosti marsalkka C. G. E. Mannerheimin hautajaiset radiossa. Tiilikainen purskahti itkuun kesken juonnon.

Pekka Tiilikainen vuonna 1968

Tiilikainen oli jo vuonna 1939 kouluttanut Yleisradion toimeksiannosta neljäkymmentä urheilutoimittajaa vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Olympialaiset siirtyivät sodan vuoksi vuoteen 1952, mutta samat neljäkymmentä toimittajaa olivat edelleen valmiina palvelukseen. Tekniset vaatimukset olivat kuitenkin muuttuneet vuosikymmenessä, joten Tiilikainen joutui kokoamaan paljon enemmän toimituskuntaa. Pelkästään maratonia varten tarvittiin kymmeniä reporttereita pitkin juoksureittiä. Joka puolelta Suomea haalittiin Helsinkiin kaikki saatavilla olevat teknikot, jotka vähänkään tunsivat radiotekniikkaa. Tiilikaiselle itselleen olympialaiset merkitsivät läpimurtoa, sillä pääkuuluttaja Martti Jukola sairastui vakavasti ja kuoli pian olympialaisten jälkeen. Tiilikaisesta tehtiin olympialaisten pääkuuluttaja.

Vuonna 1957 Tiilikainen duetoi Reino Helismaan kanssa humoristisessa kuplettikappaleessa ”Älkää ampuko pianistia”.

Tiilikaisen muhkurainen nenä oli ruusufinnin aiheuttama.[6]

Hänet on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle (Kortteli 1, hauta 4).

Anekdootteja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Tiilikaisen ääni oli mahdollisesti jopa liian tunnettu. Tarinan mukaan Tiilikainen oli keskustellut junassa toisen urheiluselostajan Paavo Noposen kanssa, kun vaunun perältä oli kuulunut huuto: ”Pankaa se helvetin radio kiinni!”

Sama tarina liittyy moneen muuhunkin radioääneen, muun muassa liikennetoimittaja Esko Riihelä ja pääkuuluttaja Pentti Fagerholm ovat olleet samanlaisen kiukunpurkauksen kohteena matkustaessaan junalla Ilmalasta Helsingin päärautatieasemalle.

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämäkerrat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Paavo Noponen: Pekka Tiilikainen, Suomi. Sinivalkoisen äänen legenda 1911–1976.
  • Pekka Tiilikainen - Reino Rinne: Sinivalkoinen Ääni. Karisto 1970, Hämeenlinna.

Pekka Tiilikaisen kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Radioselostajana tulilinjoilla, 1940
  • Miten opin uimaan? - Uinnin opaskirja nuorisolle, 1945
  • Kipinästä tuli syttyy (Suomen Opettajain Raittiusliiton jatkokoululaisten kilpakirjoituskirjasia N:o 3), 1946
  • Olympiakisat 1896–1948, 1951
  • Helsingin olympiakisat, 1952
  • Radiomatkoja maailmalla, 1957
  • Kuljettuja teitä, Raittiuskasvatusliiton julkaisuja, 1966
  • Uljaat mäkikotkamme, 1967
  • Suomen urheilun tähtihetkiä, 1969
  • Pekka puhuttelee - keskusteluja, haastatteluja, muistelmasirpaleita, 1976 ISBN 951-23-1044-9.

Elokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikissa näissä Tiilikainen on esiintynyt reportterina:

Levytyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kuolinilmoitus, Pekka Tiilikainen, Helsingin Sanomat, 1976, No 259, sivu 4, julkaistu 25.9.1976 (Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
  2. 1 2 3 4 5 6 Urheilumme kasvot, Osa 4, Tiilikainen, Pekka, sivu 913, vastaavat toimittajat Risto Rantala ja Markku Siukonen, Oy Scandia Kirjat Ab, Keuruu 1976
  3. ↑ Irja Rämä: Tilikov-suku | Sampo www.karjalansivistysseura.fi. Arkistoitu 12.9.2018. Viitattu 12.9.2018.
  4. ↑ Repolan, Pääjärven ja Orihjärven pogostat valvontakirja 1678 | Sampo www.karjalansivistysseura.fi. Arkistoitu 12.9.2018. Viitattu 12.9.2018.
  5. ↑ Raimo Salokangas: Tiilikainen, Pekka (1911 - 1976) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.3.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  6. ↑ Kauneus & terveys : Iho-ongelmia

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pekka_Tiilikainen&oldid=24063914”