Kaija Saariaho

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaija Saariaho
Pariisi, 2013.
Pariisi, 2013.
Syntynyt 14. lokakuuta 1952 (ikä 63)
Helsinki
Kansalaisuus suomalainen
Asuinpaikka Pariisi
Ammatti säveltäjä
Merkittävät teokset Kaukainen rakkaus (ooppera)
Adriana Mater (ooppera)
Simonen kärsimys (oratorio)
Puoliso Jean-Baptiste Barrière
Kotisivu http://saariaho.org/

Kaija Anneli Saariaho (o.s. Laakkonen; s. 14. lokakuuta 1952 Helsinki) on tunnetuimpia suomalaisia nykysäveltäjiä. Saariaho on opiskellut säveltämistä Suomessa, Saksassa ja Ranskassa. Hän on asunut Pariisissa vuodesta 1982 lähtien ja on naimisissa ranskalaisen säveltäjän Jean-Baptiste Barrièren kanssa. Saariaho on saanut merkittäviä palkintoja, muun muassa Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon, Sibelius-palkinnon ja Polar-palkinnon.

Saariahon musiikkia ovat tilanneet muun muassa New Yorkin ja Lontoon filharmonikot, BBC ja Suomen kansallisooppera. Saariaho käyttää useissa teoksissaan elektronisesti tuotettuja tai muokattuja ääniä perinteisten instrumenttien rinnalla.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaija Saariaho, omaa sukua Laakkonen, kasvoi ja kävi koulua Helsingissä. Hän soitti viulua, kitaraa ja pianoa, ja kävi muutaman vuoden Itä-Helsingin musiikkiopistoa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi steinerkoulusta.[1]

Ensimmäisinä opiskeluvuosinaan Saariaho opiskeli yhtaikaa graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa, pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa ja musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Sibelius-Akatemiaan.[1]

Opinnot ja Korvat auki -yhdistys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariaho opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa Paavo Heinisen johdolla vuosina 1976–1981. Sen jälkeen Saariaho on opiskellut muun muassa Freiburgissa Saksassa Brian Ferneyhough’n ja Klaus Huberin johdolla (sävellysdiplomi vuonna 1983) sekä IRCAM-instituutissa Ranskassa.[1]

Saariaho kuuluu niin sanottuun suomalaisten modernistien kolmanteen sukupolveen, ja Saariahon opiskeluaikana eurooppalaisen modernismin äärimuoto, sarjallisuus, oli vaihtunut jo postmodernismiin. Saariaho oli opiskelijaystäviensä kanssa perustamassa Korvat auki -yhdistystä, jonka tarkoitus oli tehdä tunnetuksi ja kehittää tätä nykymusiikkia Suomessa. Yhdistyksen jäseniin kuului Saariahon lisäksi muun muassa Magnus Lindberg, Jouni Kaipainen ja Esa-Pekka Salonen.[2][3] Saariaho toimi yhdistyksen puheenjohtajana 1970–1980-lukujen taitteessa.[4]

Eurooppalaisen modernismin keulakuvan Pierre Boulezin tavoin, joka ilmoitti 1950-luvulla iskulauseekseen ”Polttakaa oopperatalot!”, myös Korvat auki -yhdistyksen piirissä esiintyi kärkästä arvostelua oopperalaitosta kohtaan, jota pidettiin luutuneena ja vanhanaikaisena taidemuotona. Yhdistyksen piirissä syntyi alun perin halventavaksi tarkoitettu ilmaus ”karvalakkiooppera”, jolla viitattiin Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset ja Aulis Sallisen Punainen viiva -oopperoiden perinteiseen sävelkieleen ja aihevalintoihin.[5][6] Saariaho ilmoitti vuonna 1982 Synkooppi-lehden haastattelussa, ettei koskaan tule säveltämään oopperaa tai sinfoniaa.[7]

Saariaho on asunut Pariisissa vuodesta 1984, mutta poistunut sieltä pitkille säveltäjävierailuille Japaniin (Kioto 1993) ja Yhdysvaltoihin (San Diego 1988–1989) sekä Suomeen Sibelius-Akatemian vierailevaksi professoriksi 1997–1998.[1]

Menestyvä oopperasäveltäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariahon ensimmäinen ooppera Kaukainen rakkaus kantaesitettiin Salzburgissa Itävallassa vuonna 2000. The New York Times kuvaili teosta ”runolliseksi mestariteokseksi”, ja sekä se että BBC Music Magazine arvioivat tämän oopperan olevan paras uusi teos vuonna 2000.[8] Saksalainen Die Zeit -lehti mainitsi että Saariaho on saavuttanut tavoitteensa: puhtaan äänen.[9] Vuonna 2003 säveltäjä sai oopperallaan Grawemeyer-palkinnon, 200 000 Yhdysvaltain dollaria.[10] Ooppera sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 2004 Suomen Kansallisoopperassa. Yleisradio tallensi esityksen samana syksynä ja esitti sen vuoden lopulla.[11]

Saariahon toinen ooppera Adriana Mater kantaesitettiin Pariisissa maaliskuussa 2006. Ooppera sijoittuu nimeämättömään sotaa käyvään maahan, jota voidaan pitää jonain Balkanin maana Jugoslavian hajoamisotien aikaan.[12]

Kolmas ooppera Émilie kantaesitettiin Lyonissa maaliskuussa 2010 ja sai Suomen ensi-iltansa huhtikuussa 2015 Kansallisoopperassa. Oopperan nimihenkilö on ranskalainen markiisitar Émilie du Châtelet.[13] Se on kirjoitettu Karita Mattilalle. Kaikkien kolmen oopperan libretisti on Amin Maalouf.[4]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariaho on naimisissa ranskalaisen säveltäjän Jean-Baptiste Barrièren kanssa. Barrière on toteuttanut visuaalisen ilmeen moniin Saariahon teosten esityksiin.[14][15] Perhe, johon kuuluvat myös lapset Aliisa ja Aleksi, asuu Pariisissa.[2]

Saariahon poika Aleksi Barrière on ohjaaja ja musiikkiteatteriryhmän perustaja,[16] kääntäjä ja dramaturgi.[17] Tytär Aliisa Neige Barrière on viulisti.[18]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariaho, 2013, Cité de la Musique.

Kansallisbiografiaan Saariahosta artikkelin kirjoittaneiden Anne Sivuoja-Gunaratnamin ja Pirkko Moisalan mukaan Saariahon tuotantoa ei voi sijoittaa mihinkään sävellyskoulukuntaan, vaikka siitä on löydettävissä joitakin yhtymäkohtia ranskalaiseen spektrimusiikin koulukuntaan ja György Ligetin sävellyksiin.[1]

Saariahon musiikkikieli asettuu instrumentaalisen ja elektronisen musiikin välille.[19] Sille on ominaista värien ja sävyjen rikkaus.[20]

Musiikkiarvostelija Hannu-Ilari Lampilan mukaan Saariaho oli ensimmäisissä teoksissaan, kuten Bruden (Morsian, 1977) ja Jing (1979), herkkävireinen lyyrikko ja melodikko. Sointiväri nousi keskeiseen osaan ensin teoksessa Im Traume (Unessa) vuonna 1980. Saariaho käytti ensi kertaa live-elektroniikkaa muokkaamaan sointivärejä teoksessa ...sah den Vögeln (1981). Study II for Life (1981) oli ensimmäinen nauhasävellys.[21]

Vuonna 1982 Saariaho osallistui IRCAM:ssa järjestetylle tietokonemusiikin kurssille. Hänen ensimmäinen tietokoneella toteutettu sävellyksensä oli IRCAM:ssa viimeistelty nauhateos Vers le blanc (Kohti valkeutta, 1982).[21][22] Tästä lähtien tietokoneilla ja elektronisella musiikilla on ollut merkittävä asema Saariahon tuotannossa, esimerkiksi teoksissa Six Japanese Gardens (Kuusi japanilaista puutarhaa, 1993/1995) lyömäsoittimille ja elektroniikalle[23] sekä Lonh (1996) sopraanolle ja elektroniikalle.

Saariahon atonaalinen musiikki on perustunut säveltäjän koko tuotannon ajan pääasiassa musiikin tekstuuriin ja sointiväriin. Erityisen keskeistä on ollut soivan äänen ja hälyn välinen jännite, jota säveltäjä on käyttänyt samalla tavalla kuin konsonanssin ja dissonanssin vaihtelua käytetään tonaalisessa musiikissa.[24] Esimerkki tästä on Saariahon ensimmäinen ammattimainen teos[25], ääninauhalle ja orkesterille kirjoitettu Verblendungen (Häikäistymisiä, 1984). Siinä alkuräjähdystä seuraa vähittäinen hiljentyminen sekä hälyn ja puhtaan soinnin välinen liukuma – ääninauha kirkastuu vähitellen orkesterin kaltaiseksi kun taas orkesteri alkaa kohista.[21][22] Melodinen elementti Saariahon teoksissa on ollut mukana on 1990-luvun puolivälistä alkaen. Se luo koko musiikille uuden, modaalisen vivahteen.[24]

Saariaho on kirjoittanut vokaalimusiikkia koko uransa ajan, ja tähän mennessä lauluteoksia on syntynyt yli kolmekymmentä. Vokaaliteokset muistuttavat kamarimusiikkia, ja vokaalitekstuuri muistuttaa instrumentteja. Suurin osa lauluista on kirjoitettu sopraanolle.[24] 1990-luvulla Saariaho alkoi säveltää yhä suurempia lauluteoksia, kuten teokset Château de l’âme (Sielun linna, 1995) ja Oltra Mar (Meren poikki, 1998-99).[26]

Saariahon teoksien nimissä esiintyy paljon luonnonilmiöitä, kuten Lichtbogen (Valokaaria tai Revontulet) ja Ciel étoile (Tähtitaivas), sekä viittauksia kuvataiteisiin ja kirjallisuuteen.[1] Esimerkiksi Verblendungen viittaa Elias Canettin romaaniin.[22]

Keskeisiä teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jardin secret I (Salainen puutarha, 1985) ja Jardin secret II (1986) ovat Saariahon 1980-luvun suosituimpia sävellyksiä. Ensimmäinen on nauhateos, toinen duo cembalolle ja nauhalle. Lichtbogenin (1985–86) lähtökohtana ovat sellon flageleottiäänet, jotka murtuvat painettaessa jousta voimakkaammin kieliä vasten. Tietokoneen tekemä analyysi äänistä muodostaa mallin teoksen harmoniselle rakenteelle.[21] Jardin secretin kolmas osa Nymphea on laaja sävellys jousikvartetille ja elektroniikalle (1987).[22] Teoksen esitti Kronos Quartet New Yorkin Lincoln Centerissä.[27]

Saariaho on säveltänyt sinfoniaorkesterille suurimuotoisia teoksia, kuten kaksiosainen teoksen Du cristal...à la fumée (Kristallista savuksi, 1990) sekä BBC:n tilauksesta tehdyn viulukonserton Graal theatre (Graalin teatteri, 1997), jonka kantaesittivät kapellimestari Esa-Pekka Salonen ja viulisti Gidon Kremer.[28]

Oratorio Simonen kärsimys (La Passion de Simone) kantaesitettiin Wienissä marraskuussa 2006. Sen ohjasi Peter Sellars.[29]

Vuonna 2007 kantaesitettiin Bostonin sinfoniaorkesterin tilaama Notes on Light -sellokonsertto (Muistiinpanoja valosta).[30] Se on omistettu solisti Anssi Karttuselle, joka soitti myös Euroopan ensiesityksen Helsingin Musica nova -festivaalilla Radion sinfoniaorkesterin kanssa.[31] Karttunen on yksi Saariahon luottomuusikoista, joiden kanssa hän on tehnyt paljon yhteistyötä.[1]

Kamariteos Laterna magican kantaesitti Berliinin filharmonikot avauskonsertissaan elokuussa 2009 Simon Rattlen johdolla. Teoksen nimi on saanut herätteen Ingmar Bergmanin omaelämäkerrallisesta teoksesta Laterna Magica, jossa Bergman kertoo pyörittäneensä laterna magica -konetta niin nopeasti, että syntyi liikkeen illuusio. Saariaho heräsi pohtimaan mahdollisuutta musiikillisten ajatusten hahmottamista eri tavalla eri tempoissa ja konteksteissa.[32]

Teosluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baletit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orkesteriteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Verblendungen (1982–1984)
  • Du cristal... à la fumée (1990)
  • Viulukonsertto Graal thêátre (1997)
  • Song for Betty (2001)
  • Huilukonsertto L’Aile du Songe (2001)
  • Orion (2002)
  • Sellokonsertto Notes on Light (2007)
  • Laterna Magica (2009)
  • Klarinettikonsertto D’om le vrai sens (2010)
  • Circle Map (2012)
  • Urkukonsertto Maan varjot (2013)
  • True Fire (2015)

Kamarimusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aurora (1979)
  • Im Traume (1980)
  • Jardin secret I–II (1985–86)
  • Lichtbogen (1985–86)
  • Mirrors (1997)
  • Neiges (1998)
  • Cendres (1998)
  • Ciel étoilé (1999)
  • Je sens un deuxième coeur (2003)
  • Serenatas (2008)

Oratoriot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Simonen kärsimys (La Passion de Simone) (2006)

Levytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nymphea – Du Cristal – ...a la fumée.Kronos-kvartetti, Esa-Pekka Salonen, Los Angelesin filharmonikot; Anssi Karttunen, sello; Petri Alanko, huilu (Ondine, 1993)
  • Maa - Ballet music in seven scenes. (Ondine, 1992)
  • Lichtbogen – Io – Verblendungen – Stilleben.- Jukka-Pekka Saraste, Avanti!-kamariorkesteri (Finlandia, 1999)
  • Private Gardens: Lonh – Pres – Noanoa – Six Japanese Gardens. Dawn Upshaw, Anssi Karttunen, Camilla Hoitenga, Florent Jodelet (Ondine, 1997)
  • From the Grammar of Dreams.- Avanti!, Hannu Lintu; Anu Komsi, sopraano (Ondine, 2000)
  • Château de l’âme. – Esa-Pekka Salonen, BBC:n sinfoniaorkesteri, Gidon Kremer (viulu); Dawn Upshaw (sopraano), Radion sinfoniaorkesteri; Anssi Karttunen (sello), Avanti!-kamariorkesteri (Sony, 2001)

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2008 Saariaho palkittiin Michael Ludwig Nemmers -palkinnolla, jonka myöntäjä on chicagolainen Northwestern University School of Music. Palkinnon suuruus on 100 000 Yhdysvaltain dollaria.[27] Vuonna 2003 Saariaho sai maailman suurimman sävellyspalkinnon, Grawemeyer-palkinnon, oopperallaan Kaukainen rakkaus. Hän on saanut myös vuonna 2000 Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon.[33] Keväällä 1997 hän sai Ranskassa Chevalier à l’7ordre des Arts et Lettres -arvonimen.[10] Saariaho toimi taiteilijaprofessorina vuosina 2005–2010.[20]

Säveltäjän 60-vuotispäivän kunniaksi järjestettiin Helsingissä lokakuussa 2012 pienimuotoinen Saariaho-festivaali, johon liittyi Saariaho-tutkijasymposio.[36]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Saariaho, Kaija (1952 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b Kaija Saariaho: ”Olen ankara itselleni” Seura. 2012. Viitattu 23.4.2016.
  3. Korvat auki -yhdistys Sininen laulu. Yle. Viitattu 1.5.2016.
  4. a b Howell, Tim & Hargreaves, Jon & Rofe, Michael: Kaija Saariaho. Visions, Narratives, Dialogues, s. 13, 108. (oopperat s. 13, Korvat auki s. 108). Farnham: Ashgate, 2011. ISBN 978-1-4094-2116-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.5.2016). (englanniksi)
  5. Suomalaiset säveltäjät Yle Vintti. Viitattu 1.5.2016.
  6. Lampila, Hannu-Ilari: Uuden suomalaisen oopperan kansalliset ja kansainväliset piirteet Uusi suomalainen ooppera. 2001. Viitattu 1.5.2016.
  7. Kosk, Mikael: Från klang till ljud och larm HBL. 2009. Viitattu 1.5.2016. (ruotsiksi)
  8. Hautsalo, Liisamaija: Kaukainen rakkaus. Saavuttamattomuuden semantiikka Kaija Saariahon oopperassa, s. 2. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Jyväskylä: Suomen musiikkitieteellisen seura, 2008. ISBN 978-951-98479-5-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 22.1.2016).
  9. Wolfram Goertz: Ein Echo aus der Ferne Die Zeit. 24.8.2000. Viitattu 23.4.2016. (saksaksi)
  10. a b c d e f g Kaija Saariaho Wihurin Sibelius-palkinto. Viitattu 1.5.2016.
  11. Saariahon Kaukainen rakkaus te­le­vi­sioi­daan Kaleva. 1.9.2004. Viitattu 2.5.2016.
  12. News - Saariaho: “Adriana Mater” Premieres Music Sales Classical. 2006. Viitattu 2.5.2016. (englanniksi)
  13. Hirvonen, Saara: Saariahon ooppera Ihmeellinen Émilie saa Suomen ensi-iltansa 2.4.2015. Ylen uutiset. Viitattu 2.4.2015.
  14. Critic’s Notebook Classical music + visuals = intrigue, at UCLA’s ’Beyond Music’ Los Angeles Times. 2015. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  15. Jean-Baptiste Barrière Miller Theatre. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  16. Kaija Saariaho avec Passion Libération. 26.5.2014. (ranskaksi)
  17. Sofi Oksanen suostui oopperan monikielisyyteen. Helsingin Sanomat, 22.1.2015, s. B2.
  18. CAP UCLA Presents Two Concert Portraits of Modern Composers Kaija Saariaho and-Jean Baptiste Barrière (PDF) Center for the Art of Performance, UCLA. 7.10.2015. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  19. O’Callaghan, James & Eigenfeldt, Arne: Gesture transformation through electronics in the music of Kaija Saariaho (PDF) Proceedings of the Seventh Electroacoustic Music Studies Network Conference. 2010. Viitattu 10.1.2016. (englanniksi)
  20. a b Uudet taiteilijaprofessorit aloittivat virallisesti työnsä Opetusministeriö. Viitattu 1.5.2016.
  21. a b c d Otavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 2, s. 10295–10296. Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-05125-3.
  22. a b c d Linden, Sakari: Kaija Saariaho Musiikkitieto. Viitattu 17.8.2015.
  23. Six Japanese Gardens (1993/1995) Music Finland. Viitattu 23.4.2016.
  24. a b c Hautsalo, Liisamaija: Tiloja äänen rajamailla - Kaija Saariahon toinen ooppera ”Adriana Mater” saa kantaesityksensä maaliskuussa 2006 Music Finland: Composers & Repertoire. 2006. Viitattu 2.5.2016.
  25. Service, Tom: A guide to Kaija Saariaho’s music The Guardian. 6.7.2012. Viitattu 3.5.2016. (englanniksi)
  26. Kokko, Karri: Kaija Saariaho Suomen kuvalehti. 16.3.2007. Viitattu 3.5.2016.
  27. a b Nemmers Prize 2008 Winner Press Release 2008. Northwestern Bienen School of Music. Viitattu 3.5.2016. (englanniksi)
  28. Oramo, Ilkka: About the Piece Graal theatre LA Phil. 10/2007. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  29. Midgette, Anne: Music Reciew: An Earnest Meditation on a Life Devoted to Human Suffering The New York Times. 2006. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  30. Eichler, Jeremy: Lights in the north, Finns at the BSO Boston News. 2007. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  31. Anssi Karttunen cello Witt, Karsten. Viitattu 2.5.2016. (englanniksi)
  32. Sirén, Vesa: Kaija Saariaho on nyt maailman kysytyimpiä taidemusiikin säveltäjiä. Helsingin Sanomat, 26.8.2009, s. C1. Artikkelin verkkoversio Viitattu 27.4.2016.
  33. Nordiska rådets musikpris 2000 Nordiska ministerrådet. Viitattu 2.3.2008. (ruotsiksi)
  34. Frederiksen, Steen: Næste prismodtager Kaija Saariaho, komponist Léonie Sonnings Musikfond. Viitattu 8.2.2010. (tanskaksi)
  35. Säveltäjä Kaija Saariaho sai kuninkaalta arvostetun Polar-palkinnon. Yle uutiset. Viitattu 28.9.2013.
  36. Festival celebrates composer Kaija Saariaho’s 60th birthday. Yle.fi 14.10.2012. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hako, Pekka (toim.): Aistit, uni, rakkaus. Kaksitoista katsetta Kaija Saariahoon. Helsinki: Lurra Editions, 2012. ISBN 978-952-5850-30-7.
  • Howell, Tim: After Sibelius. Studies in Finnish music. Aldershot: Ashgate, 2006. ISBN 978-0-7546-5177-2. (englanniksi)
  • Moisala, Pirkko: Kaija Saariaho. Champaign: University of Illinois Press, 2009. ISBN 978-0-252-03277-6. (englanniksi)
  • Riikonen, Taina: Jälkiä itsessä. Narratiivisia huilisti-identiteettejä Kaija Saariahon säveltämässä musiikissa. Väitöskirja. Turku: Turun yliopisto, 2005. ISBN 951-29-2910-4.
  • Sivuoja-Gunaratnam, Anne (toim.): Elektronisia unelmia. Kirjoituksia Kaija Saariahon musiikista. Helsinki: Yliopistopaino, 2005. ISBN 951-570-600-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]