Susi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo eläimestä. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Susi
Canis lupus laying.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Koirat Canis
Laji: lupus
Kaksiosainen nimi
Canis lupus
Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Suden levinneisyys alalajeittain
Suden levinneisyys alalajeittain
Alalajit[2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Susi Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Susi Commonsissa

Susi eli harmaasusi[3] (Canis lupus) on koiraeläimiin kuuluva nisäkäs, joka on biologisesti määriteltynä samaa lajia kuin kesy koira.

Susi oli aikoinaan maailman laajimmalle levinnyt nisäkäslaji, jota tavattiin Pohjois-Amerikassa, Euraasiassa ja Afrikan pohjoisosissa. Alkuperäinen levinneisyysalue pieneni, kun susia vainottiin karjan suojelemiseksi ja ihmisiin kohdistuvien hyökkäysten pelossa. Nykyisin laji on maailmanlaajuisesti elinvoimainen, mutta tiettyjen alueiden susipopulaatiot ovat uhanalaisia.

Sudet elävät pareittain tai perhekunnittain laumoissa, joissa voi olla kolmisenkymmentäkin jäsentä. Laumat saalistavat yhdessä suuria kasvinsyöjiä kuten hirviä ja peuroja, mutta susi voi syödä myös pienempiä eläimiä ja haaskoja.

Ihminen on vainonnut susia vuosisatojen ajan, koska susi tappaa kotieläimiä, ja koska sen on pelätty käyvän myös ihmisten kimppuun.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susi on suurikokoisin nykyisin elävä koiraeläinlaji.[3] Urokset ovat tyypillisesti kookkaampia kuin naaraat. Suden pituus on 100-140 cm, paino yleensä 20-50 kg mutta yli 70 kg painavia yksilöitä on tavattu.[5]

Hännän pituus ilman kärkikarvoja on 35–50 cm ja kärkikarvojen kanssa 10–12 cm enemmän. Korvien pituus on 10,5–12 cm. Hartia- eli säkäkorkeus on 66–81 cm.[3] Susi muistuttaa ulkonäöltään paljon koiraa, mutta sen jalat ovat pidemmät, käpälät suuremmat, rinta kapeampi ja häntä suorempi.[6]

Suurimmat sudet elävät Kanadassa ja Alaskassa, ja siellä on tavattu muutamia yli 77 kg:n painoisia yksilöitä. Kaikkein suurin punnittu susi oli Alaskassa 1939 tapettu 80 kg painanut harmaasusi.[7]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suden aiempi (punaisella) ja nykyinen (vihreällä) levinneisyys maapallolla. Kartasta puuttuu kesykoiran levinneisyys.

Susia esiintyy nykyään Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa. Aiemmin niitä oli myös Pohjois-Afrikassa. Susia on elänyt koko manner-Euroopassa ja lisäksi Aasiassa Taimyrin niemimaalta, etelästä Intiaan ja lounaassa Arabian niemimaalle saakka.[1]. Myös Australiassa elävä dingo luokitellaan nykyisin yleensä suden alalajiksi Canis lupus dingo.[8]

Susi oli aikoinaan maailman laajimmalle levinnyt nisäkäslaji. Alkuperäinen levinneisyysalue pieneni, kun susia vainottiin karjan suojelemiseksi ja ihmisiin kohdistuvien hyökkäysten pelossa. Suunnilleen 1970-luvulta alkaen suden elinalueen pieneneminen on pysähtynyt, ja susia on jopa palannut alueille joilta ne ovat aiemmin kadonneet. Samaan aikaan kuitenkin kilpailu ravinnosta ja vaino jatkuvat monin paikoin, ja elinalueet pirstaloituvat niin että kantojen kestävä uudistuminen on vaarassa.[1]

Kanadassa on yli 50 000 sutta.[9] Venäjällä on maailman toiseksi suurin susikanta, jopa 30 000 yksilöä.[10] Vuoaien 2010-2013 tilaston mukaan Euroopassa oli Venäjän ulkopuolella noin 13 000 sutta, joista Romaniassa noin 2 000, Espanjassa vajaat 2 000, Bulgariassa noin 1 000 ja Puolassa noin 950.[11]

Susi on sopeutunut elämään hyvin erilaisissa ympäristöissä, kuten arolla, tundralla ja metsissä.[6] Susia tavataan jopa kaupunkien lähistöillä, missä ne käyttävät ravinnokseen ihmisen toiminnasta syntyvää jätettä.[12]

Alalajit ja lähisukulaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sudesta on kuvattu lähteestä riippuen 32[3]–37[2] eri alalajia, joista suurin osa elää Pohjois- ja Keski-Amerikassa. Aiemmin erillisenä lajina pidettyä dingoa (Canis lupus dingo) tavataan lisäksi Australiassa ja osissa Kaakkois-Aasiaa[8][3]. Yhdysvaltojen itärannikolla elävä punasusi (Canis lupus rufus) luetaan nykyisin suden alalajiksi, vaikka sitä on aiemmin pidetty omana lajinaan.[2] Pohjois-Afrikassa elävä, aiemmin kultasakaalin alalajiksi määritelty Canis aureus lupaster polveutuukin vuonna 2011 julkaistujen dna-analyysien perusteella eteläaasialaisesta harmaasudesta (Canis lupus) eikä kultasakaalista. Tämän C. a. lupaster-koiraeläimen sukulaisuussuhteista on kiistelty 1800-luvulta lähtien.[13][14]

Luonnonvaraisten populaatioiden lisäksi suden alalajeihin kuuluu myös kesykoira (Canis lupus familiaris).[2]

Suden ja koiran risteymän, koirasuden, toinen vanhempi on yleisimmin saksanpaimenkoira, siperianhusky tai malamuutti. Koirasuden voi erottaa oikeasta sudesta kynsien värin, hännän asennon ja silmien muodon avulla.[15]

Elintavat ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susi liikkuu kaikkina vuorokaudenaikoina, pääasiassa kuitenkin hämärissä ja yöllä. Se elää pareittain tai perhekunnittain laumoissa, joissa voi olla kolmisenkymmentäkin jäsentä. Suurin raportoitu lauma havaittiin 1960-luvulla Alaskassa, ja siinä oli 36 yksilöä.[16] Susien saalistusreviiri on laaja, ja eläinten kulkiessa samaa jälkijotosta näyttää niiden jälkijono usein vain yhden suden jättämältä.[17] Metsästäessään sudet toimivat yleensä laumana. Yksinäinenkin susi pystyy kaatamaan varsin suuria saaliseläimiä, kuten hirviä, mutta se on harvinaista.[18]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sudet saalistamassa vapitia.

Susien ruokavalio riippuu pitkälti asuinalueesta. Sen perustana ovat suurikokoiset sorkka- ja kavioeläimet (hirvet, peurat...) mutta sudet syövät myös pieniä eläimiä, karjaa, haaskoja ja jätteitä.[1] Susi syö vuorokaudessa keskimäärin 2,5-6 kiloa ruokaa. Jos saalista jää yli, sudet voivat säästää osan seuraaviksi päiviksi.[6]

Sudet ajavat saalistaan takaa sadasta metristä jopa viiden kilometrin pituisiin matkoihin. Usein sudet kohdistavat hyökkäyksensä suurikokoisen saaliseläimen takapäähän, mutta pienen eläimen päähän, hartioihin, kylkiin tai takapäähän.[6]

Susi pyrkii aktiivisesti tappamaan reviirillään eläviä pienempiä petoeläimiä, kuten kettuja ja supikoiria, vähentääkseen näin kilpailua ravinnosta.[19] Susi saattaa odottaa kettua sen pesäkolon suulla tai polun varrella, eikä paikalle sattuvalla pienpedolla ole juuri mahdollisuuksia päästä sudelta karkuun.[19] Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu uusien susireviirien muodostumisen johtaneen kettujen ja supikoirien vähenemiseen ja sen seurauksena metsäkanalintujen runsastumiseen.[19] Tällainen käyttäytyminen toisaalta altistaa sudet pienpedoista tarttuville sairauksille, varsinkin kapille.[19]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susi tulee sukukypsäksi 22-46 kuukauden ikäisenä. Susilaumassa yleensä vain johtava pari saa paritella. Kiima-aika on keväällä (helmikuun ja toukokuun välissä), ja kantoaika on 9 viikkoa.[6] Emo synnyttää pennut maahan kaivettuun pesäluolaan, ja pennut ovat syntyessään täysin emostaan riippuvaisia. Pentueissa on keskimäärin kuusi pentua. Lauma hoitaa pentuja yhdessä. Pennut ovat syntyessään sokeita ja avuttomia kuin koiranpennut. Emo imettää niitä 8-10 viikkoa ja totuttaa niitä liharuokaan kolmiviikkoisesta alkaen.[6] Susilla, kuten muillakin koiraeläimillä, esiintyy valeraskautta. Valeraskaudessa naaraalle, joka ei ole tiine, tulee raskauden tunnusmerkkejä ja naaras pystyy myös imettämään toisen emän poikasia. Tämä on susilaumassa tärkeä selviytymiskeino. Mikäli varsinainen emä on estynyt hoitamasta poikasia, voivat muut naaraat hoitaa niitä. Muut laumassa elävät sudet auttavat pentujen ruokinnassa ja hoitamisessa. Laumalaiset tuovat ruokaa pennuille ja myös emolle.[20]

Kommunikointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros ulvovista susista

Susien äänellinen kommunikaatio on monimuotoista. Susien tunnetuin kommunikaatiomuoto on ulvominen, mutta ne myös murisevat, vikisevät ja haukkuvat.[21]

Sudet ulvovat usein kutsuakseen lauman muita jäseniä paikalle, ilmoittaakseen lauman sijainnin muille susilaumoille tai vahvistaakseen omaa reviiriään. Sudet ulvovat useammin silloin, kun niillä on jotain suojattavaa, esimerkiksi vasta pyydystetty saalis, ja harvemmin välttääkseen riitoja muiden susilaumojen kanssa. Toisin kuin usein kuvitellaan, sudet eivät ulvo mitenkään tavallista enemmän täysikuulla, joskin ne ulvovat usein juuri iltahämärän ja yön aikaan metsästyksen takia.[21]

Sudet käyttävät ulvomista ja hajumerkintää (virtsaa) ilmoittaakseen oman reviirinsä rajat. Susilaumat välttelevät toisia laumoja yhteenottojen takia.[6]

Sudet, kuten muutkin koiraeläimet, käyttävät erittäin runsaasti ruumiinkieltä. Ne ilmaisevat alistuvuuden toista laumanjäsentä kohtaan painamalla niskansa alas ja jopa selinmakuulle käyden. Häntää käytetään myös sosiaalisen aseman viestimiseen: Lauman johtajat pitävät usein häntäänsä pystyssä, alempiarvoiset sudet pitävät häntäänsä matalalla, alistumista osoittaessaan jopa jalkojensa välissä.[22][21]

Sudet välttävät katsomasta ylempiarvoistaan silmiin. Silmiin tuijottaminen koetaan uhkaavaksi eleeksi.[23]

Susi ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsästys ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajan levinneisyysalueen ja vakiintuneen kannan takia susi on kansainvälisesti luokiteltu elinvoimaiseksi lajiksi, mutta useat alueelliset populaatiot ovat uhanalaisia.[1] CITESin listassa susi on liitteessä II, paitsi Nepalin, Intian ja Pakistanin susikannat liitteessä I.[6]

Suomessa susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi ja se on rauhoitettu laji. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) arvioiden mukaan susia oli vuonna 2006 Suomessa 250 yksilöä ja vuonna 2010 enää 150–160 yksilöä. Vuonna 2014 susikanta kääntyi jyrkkään nousuun ja se oli tammikuussa 2015 valmistuneen RKTL:n arvion mukaan 220–245 yksilöä.[24] Kannan vuodesta 2006 alkaneen ja vuoteen 2013 asti jatkuneen laskun syynä pidetään salametsästystä.[25][26]

Vuonna 2015 Suomeen myönnettiin ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen suden metsästyslupia kannanhoidon takia - aiempina vuosina susia oli metsästetty vain vahinkojen perusteella.[27]

Vuonna 2005 Norjassa päätettiin tappaa viisi maan 20 sudesta.[28]

Sutta metsästetään Kanadassa ja Venäjällä turkiseläimenä ja kannan säätelyn takia.[6]

Susi ja kotieläimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susi tanskalaisessa eläinpuistossa.

Sudet aiheuttavat ihmisille vahinkoa lähinnä saalistamalla koti- ja karjaeläimiä. Erityisesti lampaat, mutta myös vasikat, voivat olla vaarassa. Lampaiden suojaksi on kehitelty susiaitoja, eräänlaisia sähköpaimenaitoja, joiden useat päällekkäiset langat pitävät sudet loitolla.[29] Toisinaan karjan suojaamisessa käytetään apuna myös suurikokoisia vartiokoiria[30], joita on parikymmentä rotua, kuten kaukasianpaimenkoira ja pyreneittenkoira.[31]

Suomessa susista on ehkä eniten haittaa poronomistajille, mutta joskus metsästystilanteissa ja ulkona pidettäviä koiriakin joutuu susien saaliiksi. Myös metsästäjien mukana metsällä tai kokeissa liikkuvat metsästyskoirat voivat olla vaarassa, sillä susi tappaa itseään heikomman kilpailijan reviirillään ja toisaalta koira on suden kannalta helppo ravintokohde.[30] Koirien suojaksi susia vastaan on kehitetty niin kutsuttua hukkaliiviä, joka antaisi koiran kimppuun pyrkivälle pedolle voimakkaan sähköiskun.[32]

Susien vaarallisuus ihmisille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suden jälkiä hiekassa.

Susi karttaa tavallisesti ihmistä ja käy hyvin harvoin ihmisen kimppuun. Norjan ympäristöministeriön tilaaman raportin (2002) mukaan susi on todistettavasti surmannut vuosina 1950–2000 Euroopassa ja Venäjällä yhteensä 17 ihmistä ja Pohjois-Amerikassa ei yhtään. Suurin osa tapauksista on johtunut rabieksesta eli vesikauhusta: rabieksen vähentyessä ovat susihyökkäyksetkin vähentyneet selvästi.[33]

Susipelko on Suomessa vanhaa perua. Turun hovioikeus tuomitsi vuonna 1652 Iisalmen pitäjästä kotoisin olleen Lauri Kapaisen teloitettavaksi ja poltettavaksi susien noitumisen vuoksi. Tuomion mukaan Kapainen oli tunnustanut ”noituneensa” ne sudet, jotka edellisenä talvena raatelivat ja söivät Jääsken pitäjässä 18 lasta. Samankaltaisia lasten sarjatappoja on Suomen kirkonkirjojen haudattujen luetteloihin merkitty yhteensä kuusi. Niistä ajoittuivat 1700-luvulle Ristiinan ja Ilomantsin lastensurmat. Eniten susien tappotekoja tunnetaan 1800-luvulta, jolloin kirjattiin Kaukolan, Kivennavan, Hämeen ja Varsinais-Suomen lastensurmat. Viimeinen mainittu suomalainen susiuhri 1800-luvulla oli 7.11.1881 kuollut viisivuotias Kalle Oskari Grönroos Vahdosta.[34] Vuonna 1932 jotkin lehdet kertoivat kuusivuotiaan tytön joutuneen suden uhriksi Puumalassa,[35][36] mutta uutinen todettiin perättömäksi.[37]

Susien tekemien tappojen kokonaismäärää voidaan arvioida kirkonkirjamerkintöjen perusteella. Vuosilta 1710–1881 on listattu yhteensä 175 tapausta, joista 98 alle 18-vuotiaita, 75 aikuisia, ja kaksi iältään tuntemattomia [38]. Toinen lähde antaa tosin samoilta vuosilta lasketuksi kokonaismääräksi 193 henkilöä [39]. Lisäksi joitain kirkonkirjoihin merkitsemättömiä tapauksia tunnetaan oikeuslaitoksen asiakirjojen perusteella.[40] Monissa muistiin merkityistä tapauksista tiedetään tai epäillään ihmisen kimppuun käyneen suden sairastaneen rabiesta.[41]

Asenteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radiopannalla varustettu susi Yellowstonen kansallispuistossa.

Susiin suhtautuminen on hyvin ristiriitaista, toisaalta jyrkkää vastustusta, toisaalta kiihkeää puolustamista. Tutkimusten mukaan suteen suhtaudutaan Suomessa suurpedoista kielteisimmin. Suomalaiset suhtautuivat susiin vuoden 1997 tutkimuksen mukaan selvästi kielteisemmin haja-asutusalueilla kuin kaupungeissa. Tutkimuksen mukaan yksi keskeinen piirre ihmisten petoasenteissa oli, että Suomessa tulee olla elinvoimaiset petokannat, mutta ei omalla lähiseudulla. Toisaalta vuoden 2000 tutkimuksen mukaan niillä alueilla, joissa susikanta pääosin elää, suhtautuminen ei ollut sen kielteisempää kuin alueilla, joissa susia tavataan vain satunnaisesti.[42][43]

Metsästys ja Kalastus -lehden haastatteleman tutkija Ilpo Kojolan mukaan paras lääke susien aiheuttamien tuhojen kurissa pitämiseksi on hillitä raivotaudin leviämistä ja estää susien kesyyntyminen sopivalla metsästyksellä eli ihmispelon olisi säilyttävä susipopulaatiossa. Esimerkiksi Vancouverissa Kanadassa retkeilijät saivat susilauman kesyyntymään ruokkimalla, ja sudet alkoivat hyökkäillä ihmisten kimppuun, jos herkkupaloja ei tipahtanutkaan.[44]

Näkemysero susien vastustajien ja puolustajien välillä on vaikeimpia esteitä susikannan kasvattamisen ja tulevaisuuden suunnittelussa, koska samalla väistämättä vaikutetaan myös ihmisen asemaan omaksi koetussa, tutussa elinympäristössä. Välittömänä seurauksena on todennäköinen salametsästyksen kasvu sekä toisaalta susien aiheuttamat vahingot. Ongelmiin on yritetty esittää useita ratkaisuja, kuten susiaitojen rakentaminen vahinkojen vähentämiseksi ja susikannan levittäminen Länsi-Suomeen, jotta tilanne helpottaisi itärajan tuntumassa. Tavalla tai toisella asiassa syntyy ristiriitoja eri osapuolten välille.[45]

Susien salakaatojen määrä on kasvanut mm. Kainuussa. 90 % yli puolivuotiaiden susien kuolleisuudesta on ihmisen aiheuttamaa. Susia on hävinnyt enemmän kuin metsästyslupia niiden kaatamiseksi on annettu. Esimerkiksi Kuhmossa on susia hävinnyt lähes kaksinkertainen määrä lupiin verrattuna viime vuonna. Susien elinalueen painopiste onkin siirtynyt Kainuun itäosista lännemmäksi. Vaikka 2002 Pyhäjoella ensimmäistä pesintäänsä yrittäneet sudet löydettiin ammuttuina ja mereen upotettuina, susikanta on levinnyt laajemmalle länteen viime vuosina. Seuduilla, joilla susien luonnollisia saaliseläimiä on vähän, ovat sudet joutuneet tulemaan ruuanhakumatkoillaan lähelle ihmisasutusta, vaikkakin susi muuten välttelee ihmistä ja viihtyy niin kutsutusti takamailla. Susi on Suomen vihatuin ja pelätyin suurpeto.[46][47]

Susi kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Susi kulttuurissa
Punahilkka ja susi Gustave Dorén satukuvituksessa.

Koska susi on suurikokoinen petoeläin, joka on ollut levinnyt laajoille alueille, siitä kerrotaan monien kansojen mytologiassa ja saduissa. Japanissa maanviljelijät palvoivat sutta, koska se suojeli viljasatoa kauriilta ja villisioilta.[48] Aisopoksen tarinoissa susi oli lammaspaimenten vihollinen. Myös kristillisissä vertauksissa sudet ovat olleet pahassa roolissa. Kuuluisa tarina kertoo, että Franciscus Assisilainen puhutteli Gubbion kaupunkia riivannutta sutta, joka jätti sen seurauksena kaupungin rauhaan.[49]

Antiikin Roomassa susi nautti kunnioitusta kaupungin perustajien Romuluksen ja Remuksen kasvattiemona. Roomassa oli muun muassa useita susipatsaita ja kaupungissa vietettiin vuosittain susimaiselle Faunus-jumalalle omistettua Lupercalia-juhlaa.[50] Susi toimi myös Rooman valtiollisena symbolina ja on edelleen Rooman kaupungin tunnuseläin.[51]

Susi huolehtii ihmislapsista myös monissa villilapsista kertovissa tarinoissa kuten Kiplingin Viidakkokirjoissa.[49]

Satu Punahilkasta Charles Perraultin kertomana on Euroopassa ollut suden pahuuden symboli. Kirjallisuuden historian tutkimus on kuitenkin paljastanut sadun vanhemmat juuret ja eri versiot eri puolilta maailmaa. Alkuperäisen sadun tärkein opetus oli ettei lasten pidä luottaa vieraisiin ihmisiin.[52][53]

Ihmissusi on tarujen hirviö, joka on päivisin tavallinen ihminen, mutta muuttuu öiseen aikaan sudeksi.[54]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Mech, L.D. & Boitani, L. (IUCN SSC Wolf Specialist Group): Canis lupus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2012.2. 2010. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 3.12.2013. (englanniksi)
  2. a b c d Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Canis lupus Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 12.3.2011. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 50. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
  4. Nummi, Petri & Blomqvist, Leif: Maailman luonto: Nisäkkäät 2, s. 83. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6503-3.
  5. Susi Suurpedot. Metsähallitus. Viitattu 11.8.2015.
  6. a b c d e f g h i Grey wolf ARKive. Viitattu 29.8.2015.
  7. Wolf Facts California WOlf Center. Viitattu 29.8.2015.
  8. a b Corbett, L.K.: Canis lupus dingo IUCN Red List of Threatened Species. Version 2012.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 27.6.2013. (englanniksi)
  9. Canada International Wolf Center. Viitattu 11.8.2015.
  10. Russia International Wolf Center. Viitattu 11.8.2015.
  11. Europe International Wolf Center. Viitattu 11.8.2015.
  12. Wolves: From Brink of Extinction to the Edge of the City NY Times. 2000. Viitattu 29.8.2015.
  13. Lyhyesti, Helsingin Sanomat, 1.2.2011 sivu B 4
  14. Rueness ja muut: The Cryptic African Wolf: Canis aureus lupaster Is Not a Golden Jackal and Is Not Endemic to Egypt. PLOS, 2011. doi:10.1371/journal.pone.0016385. Artikkelin verkkoversio Viitattu 11.8.2015.
  15. Susi Luonto Portti. Viitattu 29.8.2015.
  16. Rauesch R: Some Aspects of the Population Ecology of Wolves, Alaska Amer. Zool. (1967) 7 (2): 253-265. doi: 10.1093/icb/7.2.253. 1967. Viitattu 11.8.2015.
  17. Wolf Tracks: How to Tell If There Are Wolves in Your Woods Outdoor Life. Viitattu 29.8.2015.
  18. Victor Van Ballenberghe: In the Company of Moose, s. 30. Stackpole Books, 2013. ISBN 9780811712910. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.8.2015).
  19. a b c d Malinen, Jere: Susi kettumetsällä. Metsästys ja kalastus, 2007, nro toukokuu, s. 32. Yhtyneet Kuvalehdet.
  20. Wolf Pups Wolf Country. Viitattu 29.8.2015.
  21. a b c Communication International Wolf Center. Viitattu 29.8.2015.
  22. Tail posture wolf center. Viitattu 29.8.2015.
  23. Eye Position Wolf Center. Viitattu 29.8.2015.
  24. Susien määrä lisääntyi reilusti viime vuodesta 19.1.2015. Luonnonvarakeskus. Viitattu 11.8.2015.
  25. Susi Wwf. Viitattu 11.8.2015.
  26. Kumpunen M: Laiton susijahti kuriin luvilla Kouvolan Sanomat. Viitattu 11.8.2015.
  27. Maanantaina 23.2. alkava sudenmetsästys saa myös valvojat liikkeelle Suomen Riistakeskus. 2015. Viitattu 29.8.2015.
  28. Norway to kill 25% of its wolves BBC. 2005. Viitattu 29.8.2015.
  29. Luonto-Liiton susiryhmä rakentaa susiaitoja kotieläinten suojaksi Värtsilässä, Parikkalassa ja Pohjanmaalla Luonto-Liitto. Viitattu 29.8.2015.
  30. a b Kotieläinvahingot Luonto-Liiton susiryhmä. Viitattu 29.8.2015.
  31. Laumanvartijakoira karkottaa sudet kotieläinten kimpusta – taistelutilanteita tapahtuu vain harvoin Yle. Viitattu 29.8.2015.
  32. Koirille kehitteillä suojaliivi susien hyökkäystä vastaan Maaseudun tulevaisuus. 2013. Viitattu 29.8.2015.
  33. The fear of wolves: A review of wolfs attacks on humans 2002. Norsk institutt for naturforskning. Viitattu 11.8.2015.
  34. Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus Oy, 2005. ISBN 952-5118-79-7.
  35. Sexårig flicka uppäten av varg Österbottniska Posten. 9.3.1932. Taajamasusi ry. Viitattu 6.2.2015.
  36. Susi tappoi kuusivuotiaan tytön Puumalassa helmikuussa 1932 2.3.2013. Helsingin Sanomat. Viitattu 6.2.2015.
  37. Liikkanen, Ritva: Yksikään riistanhoitopiiri ei ole tehnyt havaintoja kannan lisääntymisestä (julkaistu Helsingin Sanomissa osastolla Kotimaa) hs.fi, HS arkisto (maksullinen). 15.1.1998. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 7.2.2015.
  38. Lappalainen, s.14, s. 156-160.
  39. Lehikoinen, Heikki: Tuo hiisi hirviäsi, metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa, s. 81. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2007. ISBN 978-951-851-123-9.
  40. Lappalainen, s. 11-13, s. 22-24
  41. Lappalainen, s.42-52
  42. Bisi J & Kurki S: Susipuhetta Suomessa - Maakunnalliset ja kansalliset odotukset ja tavoitteet susikannan hoidossa, s. 23-25. Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, 2005. ISBN 952-10-1097-5 ; ISBN 952-10-1101-7 (verkkojulkaisu). Teoksen verkkoversio (viitattu 30.8.2015).
  43. Lumiaro R: Onko sudella olemassaolon mahdollisuus Suomessa - ihmisten suhtautuminen suteen. pro gradu. Helsingin Yliopisto, 1997. Tiivistelmä Helda-palvelussa (viitattu 30.8.2015).
  44. Erikoistutkija Ilpo Kojola, Metsästys ja Kalastus-lehti/toukokuu 2002
  45. Bisi J & Kurki S: Susipuhetta Suomessa - Maakunnalliset ja kansalliset odotukset ja tavoitteet susikannan hoidossa. Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, 2005. ISBN 952-10-1097-5 ; ISBN 952-10-1101-7 (verkkojulkaisu). Teoksen verkkoversio (viitattu 30.8.2015).
  46. Susien määrä yllättäen vähentynyt - Salametsästys on lisääntynyt Kainuussa. Sudet ovat siirtyneet länteen. Suomen luonto. 2008. Viitattu 30.8.2015.
  47. Hirven pyyntiin taas ennätysmäärä lupia Kainuussa Yle / Metsästys.com. Viitattu 11.8.2015.
  48. Japanese Mythology Wolf Army USA. Viitattu 30.8.2015.
  49. a b Myths, legends and stories Wolf Country. Viitattu 30.8.2015.
  50. Lupercalia Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.8.2015.
  51. Romulus and Remus symbol of Rome could be medieval replica The Telegraph. Viitattu 30.8.2015.
  52. Punahilkka on 2 600 vuotta vanha Historianet. Viitattu 30.8.2015.
  53. Fairy tales have ancient origin The Telegraph. Viitattu 30.8.2015.
  54. Werewolves Wolf Country. Viitattu 30.8.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kauhala, Kaarina: Koiran villit sukulaiset. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23728-0.
  • Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Helsinki: Metsäkustannus, 2005. ISBN 952-5118-79-7.
  • Branderburger, Jim: Veljemme susi
  • Jansson, Eeva: Past and present genetic diversity and structure of the Finnish wolf population. Acta Universitatis Ouluensis. Series A, Scientiae rerum naturalium 608. Väitöskirja. Oulun yliopisto, 2013. ISBN 978-952-62-0116-0 (englanniksi). jultika.oulu.fi Viitattu 26.5.2013.
  • Mervi Laaksonen: Susi. Helsinki: Maahenki Oy, 2013. ISBN 978-952-5870-79-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]