Charles Perrault

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Charles Perrault
Charles Perrault, Philippe Lallemandin maalaama muotokuva
Charles Perrault, Philippe Lallemandin maalaama muotokuva
Syntynyt 12. tammikuuta 1628
Pariisi, Ranska
Kuollut 16. toukokuuta 1703 (75 vuotta)
Pariisi, Ranska
Ammatit asianajaja, julkisten rakennusten tarkastaja
Kansalaisuus ranskalainen
Äidinkieli ranska
Aikakausi 16531703
Tyylilajit uskonnollinen kirjallisuus, sadut
Pääteokset Hanhiemon tarinat (ransk. Les contes de ma mère l'Oye)
Tuotannon kieli ranska
Vanhemmat Pierre Perrault, Paquette le Clerc
Uskonnollinen kanta katolinen
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Charles Perrault (12. tammikuuta 1628 Pariisi, Ranska16. toukokuuta 1703 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1697 julkaisemastaan satukokoelmasta Hanhiemon tarinoita (ransk. Les Contes de ma mère l'Oye).

Varsinaiselta ammatiltaan Perrault oli asianajaja, ja hän toimi myös julkisten rakennusten tarkastajana.[1]

Perrault oli yksi 1600-luvun suurista kirjailijoista, ja vuonna 1671 hänet nimitettiin Ranskan akatemian jäseneksi.[1]. Hän kertoi vanhat kansanomaiset satuaiheet omalla elävällä tyylillään huvittaakseen kuuluisaa Ludvig XIV:n hovia. Näin kansansaduista tuli hienoston suosimaa kaunokirjallisuutta. Hänen satujaan luetaan vieläkin lapsille ympäri maailmaa. Osa siihen kuuluvista saduista kuitenkin tunnetaan myös muiden kirjoittajien kuten Grimmin veljesten versioina sekä Walt Disneyn piirroselokuvina, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat Perrault'n saduista. Satujen lisäksi hän kirjoitti myös uskonnollisia tekstejä. Hän tuli tunnetuksi myös antiikin kirjallisuuden ihailijoiden kanssa käymästään kiistasta, jossa hän väitti oman aikansa kirjallisuutta yhtä arvokkaaksi kuin antiikin kirjallisuutta.[2][3]

Sukutausta ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Perrault syntyi porvarilliseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat Pierre Perrault, joka oli kotoisin Toursista ja toimi myöhemmin asianajajana Pariisissa, sekä Paquette Le Clerc. Charles oli seitsenlapsisen perheen nuorin. Perheen muut lapset olivat:

  • Jean (k. 1669), vanhin poika, joka isänsä tavoin oli asianajaja
  • Pierre (1611–1680), joka toimi verovirkailijana, mutta menetti Colbertin vaatimuksesta virkansa
  • Claude (1613–1688), lääkäri, arkkitehti ja luonnontieteilijä[4] Ranskan tiedeakatemian jäsen[5],
  • Nicolas (1624–1662), teologi ja amatöörimatemaatikko, joka jansenistina erotettiin Sorbonnesta vuonna 1656
  • Marie, perheen ainoa tytär, joka kuoli 13-vuotiaana[6]
  • François, Charles Perrault'n kaksoisveli, joka kuoli jo kuuden kuukauden ikäisenä.[7]

Charles Perrault kastettiin 13. tammikuuta 1628 Saint-Étienne-du-Montin kirkossa Pariisissa. Hänen kummejaan olivat hänen veljensä Pierre ja serkkunsa Françoise Pépin[8]

Charles Perrault opiskeli kirjallisuutta menestyksellisesti Pariisin Collège de Beauvais'ssa. Muistelmissaan hän kertoi, että opiskeltuaan filosofiaa hän ja eräs hänen opiskelutoverinsa keskeyttivät opintonsa erään opettajansa kanssa käymänsä keskustelun jälkeen. Molemmat päättivät olla enää palaamatta collègeen, mutta he ryhtyivät innokkaasti lukemaan pyhää ja maallista kirjallisuutta kuten kirkkoisien teoksia, Raamattua ja Ranskan historiaa sekä laatimaan kaikista lukemistaan teoksista käännöksiä ja otteita. Näiden vapaiden opintojensa pohjalta Perrault laati oman runomuotoisen, mutta karkean koomisen muunnelmansa Aineisiksen kuudennesta kirjasta sekä teoksen "Troijan muurit eli burleskin alkuperä" (ransk. Les Murs de Troie ou l'Origine du burlesque).

Suoritettuaan vuonna 1651 oikeustieteellisen tutkinnon hän sai asianajajan oikeudet. Hän kirjoittautui Ranskan asianajajien järjestöön (Barreau), mutta kyllästyi pian "raahaamaan viittaa palatsissa", ja hän siirtyi veljensä palvelukseen, joka oli veronkantaja.

Akatemian palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Colbert'n läheisenä avustajana Perrault ryhtyi vuonna 1663 huolehtimaan Ludvig XIV:n taide- ja kirjallisuuspolitiikasta. Hän toimi myös Muinais- ja historiatieteiden ja kaunokirjallisuuden akatemian istuntojen sihteerinä ja myöhemmin kuninkaan rakennusten ylimpänä tarkastajana. Siitä lähtien Perrault käytti saamaansa ministerin suosiota kirjallisuuden, tieteiden ja taiteiden hyväksi. Hän osallistui myös hankkeisiin, joiden mukaan Ranskan ja Euroopan kirjailijoille ja oppineille myönnettiin eläkkeitä.

Perrault vaikutti osaltaan myös Ranskan tiedeakatemian perustamiseen ja Ranskan kuvataideakatemian toiminnan uudelleen aloittamiseen. Alusta alkaen hän oli mukana komiteassa, jonka työn tuloksena syntyi Ranskan muinais- ja historiatieteiden ja kaunokirjallisuuden akatemia. Vuonna 1671 hän tuli Ranskan akatemian jäseneksi, ja siellä hänen aloitteestaan virkaan­astujais­istunnot tehtiin julkisiksi. Hän laati vuonna 1694 myös Ranskan akatemian sanakirjan esipuheen.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perrault oli monipuolinen kirjailija, joka kokeili galanttia tyyliä teoksissaan "Rakkauden ja ystävyyden dialogi" (Dialogue de l’amour et de l’amitié, 1660) ja "Peili eli Oranten muodonmuutos" (Le Miroir ou la Métamorphose d’Orante). Hänen kirjallisiin teoksiin liittyi säännöllisesti lyhyitä runoja. Esimerkiksi kun hän 27. tammikuuta 1687 esitteli Akatemialle teoksensa Portrait d'Iris, hän luki runon: "Ludvig Suuren vuosisata" (le Siècle de Louis le Grand). Tässä runossa, jossa Perrault puhui Homeroksesta, Menandroksesta ja muista antiikin ihailluimmista runoilijoista sangen vähän kunnioittavaan sävyyn, Perrault nosti ensimmäisen kerran 1600-luvun kaikkien aikaisempien vuosi­satojen yläpuolelle, ja sillä oli merkittävä osuus kirjallisuuden historiassa, sillä se pani alulle antiikin ihailijoiden ja modernistien välisen pitkä­aikaisen kiistan (ransk. Querelle des anciens et des modernes). Tässä antiikin kirjallisuuden ihailijoiden kuten Boileaun ja Racinen kanssa käymässään ankarassa kiistassa hän puolusti oman aikansa kirjallisuutta pitäen sitä yhtä arvokkaana kuin antiikin kirjallisuutta.[2][3] Tuohon aikaan yleinen käsitys oli, että sivistys oli aikojen kuluessa rappeutunut, kun taas Perrault uskoi edistykseen.[9] Modernistien johtajana Perrault piti eri aikakausien saman­arvoisuutta yleisenä luonnon­lakina ja kirjoitti aiheesta runon, joka päättyi toteamukseen, että "samat äärettömät voimat tuottavat kaikkina aikoina saman­kaltaisia neroja."

Tämä runo sai Boileaun raivostumaan, ja hänen mukaansa oli häpeällistä kannattaa sellaista näkemystä. Eräät muut akatemian jäsenet, jotka pitivät Perrault'n käsitystä heitä imartelevana, asettuivat hänen puolelleen. Racine sen sijaan onnitteli Perraultia ivallisesti siitä, että hän oli niin hyvin saanut aikaan tämän hengen leikin, joka oli johtanut täysin päinvastaiseen tulokseen kuin hän oli tarkoittanut. Tästä sai alkunsa yksi tunnetuimmista kirjallisista kiistoista, mikäli on totta, kuten on sanottu, että juuri Racinelle vastatakseen Perrault ryhtyi järjestelmällisesti puolustamaan väitteitään ja julkaisi teoksensa "Muinaisten ja nykyisten rinnakkaisuus" (Parallèle des anciens et des modernes), joka ilmestyi Pariisissa neljänä niteenä vuosina 1688—1698. Se oli henkevästi dialogin muotoon kirjoitettu teos, jossa väittelijöinä olivat oppinut ja hieman itsepäinen puheenjohtaja, kevytmielinen ja uskalias ritari sekä kohtuutta edustava apotti. Teoksen neljännessä niteessä on myös tärkeä arkkitehtuuria käsittelevä osuus, joka perustuu Perrault'n veljen, Claude Perrault'n töissään kehittämiin ajatuksiin, joissa hän kyseenalaisti kauneuden käsitteen ikuiset säännöt.

Boileau vastasi tähän arvosteluun epigrammeilla sekä teoksessaan Ajatuksia Longinoksesta. Tässä väittelyssä molempien osapuolten voidaan eri perustein sanoa olleen sekä oikeassa että väärässä, ja ennen pitkää molemmat vain toistivat aikaisempia väitteitään suoranaisesti vastaamatta toisilleen. Vuonna 1694 julkaisemassaan teoksessa Apologie des femmes Perrault'n voidaan sanoa esittäneen liiankin kiivaita kommentteja.

Vuosina 1696—1701 Perrault laati kaksiosaisen teoksen Les hommes illustres qui ont paru en France pendant ce ciècle ("Kuuluisat miehet, jotka ovat esiintyneet Ranskassa tällä vuosisadalla". Se sisältää 102 henkilön lyhyet, tarkat ja täsmälliset elämäkerrat ja muotokuvat.

Kuolemattomaksi Perrault'n nimeä ei kuitenkaan ole tehnyt niinkään tämä laaja teos eivätkä myöskään hänen kirjallisuudesta käymänsä keskustelut vaan ennen kaikkea vuonna 1697 julkaistu pieni satukokoelma "Hanhiemon satuja, eli kertomuksia menneiltä ajoilta" (ransk. Contes de ma mère l’Oye, ou Histoires du temps passé), jonka hän julkaisi nuoren poikansa Perrault d’Armancourtin nimellä.

Sadut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1683 Perrault menetti virkansa Ranskan akatemiassa, ja samana vuonna myös hänen vaimonsa kuoli. Tämän jälkeen hän päätti omistautua lastensa kasvatukselle, minkä ohessa hän kirjoitti tunnetuimman teoksensa "Hanhiemon satuja, eli kertomuksia menneiltä ajoilta" (ransk. Contes de ma mère l’Oye, ou Histoires du temps passé), joka julkaistiin vuonna 1697.

Kaunotar nukkuvassa metsässä (Prinsessa Ruusunen), ranskalaisen painoksen kansikuva

Jo sitä ennen hän oli julkaissut muutamia satuja ja kertomuksia, osan niistä runomuodossa:

Tuhkimo, ranskalaisen painoksen kansikuva

Vuonna 1697 ilmestyi Claud Barbinin kustantamana Perrault'n tunnetuin teos Historie ou contes du temps passé, avec des moralités ("Tarinoita ja satuja menneiltä ajoilta, opetusten kera"), joka tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita (ransk. Contes de ma mère l'Oye). Siihen sisältyivät seuraavat sadut:

Teoksesta julkaistiin jo samana vuonna kaksi uusintapainosta: Jacques Desbordesin toimittamana Amsterdamissa nimellä Histoire ou Contes du temps passé. Avec Moralitez, ja Prince de Dombesin toimittamana Trévouxissa nimellä Histoires ou Contes du temps passé. Avec des Moralitez.[11].

Tämänkaltaiset sadut olivat tuolloin muodissa aikakauden salongeissa: ylhäisön jäsenet kokoontuivat iltaisin ja kertoivat niitä. Nimitys "hanhiemo" viittasi lastenhoitajaan, joka kertoili satuja lapsille. Sadut perustuivat jo ennestään tunnettuihin satuaiheisiin. Osa niistä oli sitä ennen tunnettu vain suullisesta kansanperinteestä, osa oli eri versiona jo aikaisemmin saanut myös kirjallisen asun; esimerkiksi Griselidis-tarinan varhaisin kirjallinen versio esiintyy jo Decameronesa. Perrault itse kuitenkin muokkasi satuja omalla tavallaan saadakseen ne paremmin soveltumaan nuorten lasten kasvatukseen. Sen vuoksi hän myös lisäsi jokaisen sadun loppuun lyhyen opetusrunon, jossa selitetään, mitä kustakin sadusta tulisi oppia.[12] Monista myöhemmistä painoksista nämä runot on kuitenkin jätetty pois.

Arviointeja Perrault'n saduista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Perrault saattoi kuulemansa sadut kirjalliseen muotoon ja kun kirjallisuus hänen aikanaan nautti suurta arvostusta, Perrault'n versioita saduista on usein pidetty näiden Ranskassa ja muualla maailmassa laajalti tunnettujen satujen "oikeina" versiona, ja ne ovat myös suuresti vaikuttaneet myöhempiin satu­kirjailijoihin. Esimerkiksi Pierre Dubois on väittänyt, että haltijattaren käsite, sellaisena kuin se uudemmissakin saduissa esiintyy, on Perrault'n keksintöä; hän muutti vanhojen kansan­uskomusten "toukokuun kaunottaret" (ransk. belles de mai) hienoiksi hovinaisiksi, mutta tällä muutoksella sekä satujen loppuun lisäämillään opetus­runoilla hän samalla pilasi näiden alku­peräisen merkityksen luonnon keväisen heräämisen symboleina.[13]

Pierre Dubois'n näkökanta liittyy kuitenkin nykyiseen ekologiseen ajatteluun, joka on tullut yleiseksi vasta 1900-luvun loppupuolella.[14] Monet muutkaan fantasiakirjailijat eivät esitä haltijattaria Luonto-äidin käskyläisinä. Perrault'lla haltijattaret ovat ennen kaikkea Kohtalon työvälineitä [15] ja taiantekijöitä sellaisina kuin heitä oli keskiajalla uskottu olleet. Perrault'n haltijattarista käyttämä ranskan kielen sana fée tarkoittaakin myös taikaesinettä tai adjektiivina lumottua, noiduttua, kun taas kaikki, mikä liittyy luontoon ja sen uudistumiseen keväällä, kuului Paracelsuksen mukaan pikemminkin alkuaineiden ja niitä symboloineiden olentojen kuten keijukaisten, tonttujen ja peikkojen alaan. Myöskään kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritarien tarupiirissä haltijattaret (ransk. fée) kuten Viviana ja Morgana eivät liity vuodenaikojen vaihteluun vaan ovat selvästi taikojen tekijöitä.[16]. Dubois'n väitteistä huolimatta Perrault'n haltijattaret eivät olekaan kuninkaan hovissa säännöllisesti vierailevia hienostonaisia. Sadussa Haltiattaret (ransk. Les Fées) päähenkilönä onkin taikuri, joka kerta toisensa jälkeen ottaa vanhan naisen ulkoasun.[17]. Tuhkimo-sadussa taas haltijatar muuttaa muun muassa kurpitsan vaunuiksi korjatakseen päähenkilön jo pitkään kärsimät vääryydet, mutta missään ei kerrota hänen olleen hovinainen; hän oli "kummi", suojelija.[17] Paha haltijatar sadussa "Kaunotar nukkuvassa metsässä" (Prinsessa Ruusunen) taas muistuttaa enemmänkin keskiaikaisten uskomusten mukaisia pahoja noitia. Perrault ei ollutkaan fantasiakirjailija, jonka tarkoituksena olisi ollut kauniiden iltasatujen avulla saada lapset nukkumaan yönsä rauhallisesti, vaan pikemminkin moralisti,[18] joka käytti ihmekertomuksia opetuksellisiin tarkoituksiin[19] ja antamaan ihmisen elämälle oikean suunnan.

Marc Sorianon mukaan Perrault on "huonoiten tunnettu kaikista kirjallisuuden klassikoista", sillä vaikka kaikki tuntevatkin hänen satunsa, kovin harva tuntee juuri hänen versionsa niistä. Esimerkiksi Perrault'n sadussa sekä Punahilkka että hänen isoäitinsä saavat onnettoman lopun, kun susi syö heidät[17][20]; nykyisin tunnetumpi versio, jossa metsästäjä pelastaa heidät suden vatsasta, on peräisin Grimmin veljeksiltä.[21] Samoin vaikka sekä Grimmin versiossa [22] että Walt Disneyn elokuvassa prinssi herättää prinsessa Ruususen suudelmalla, näin ei tapahdu Perrault'n sadussa; siinä prinsessa herää itsestään, kun prinssi polvistuu hänen eteensä.[17]

Pitkään on myös käyty kiistaa siitä, oliko Tuhkimon kenkä lasia vai oravannahkaa. Perrault’n saduissa ja siihen pohjautuvissa muunnelmissa, myös esimerkiksi Disneyn elokuvassa, kenkä, josta prinssi tunnistaa Tuhkimon juhlissa esiintyneeksi kaunottareksi, on lasinen.[17] Tämän seikan Perrault on kuitenkin ilmeisesti keksinyt itse, sillä tarinan muissa versiossa kenkä on tehty milloin mistäkin muusta aineesta, mutta ei koskaan lasista.[23][24] (Esimerkiksi Grimmin sadussa kengät ovat kahtena ensimmäisenä iltana hopealla kirjailtua silkkiä, kolmantena iltana puhdasta kultaa.[22]) Usein on väitetty, että Perrault’n sadun lasikenkä perustuisi homonymian aikaansaamaan väärin­käsitykseen. Ranskan kielessä lasia tarkoittava sana verre äännetään samoin (/vɛ:ʀ/) kuin turkista tarkoittava vanha, jo Perrault’n aikana harvinaiseksi käynyt sana vair, ja on päätelty, että Perrault olisi sekoittanut nämä sanat keskenään.[23][24] Koska tätä on pidetty virheenä, joissakin myöhemmissä Perrault’n satujen ranskankielisissä painoksissa sana verre onkin korvattu sanalla vair.[25] Bruno Bettelheim on kuitenkin väittänyt, että toden­näköisesti Perrault on harkitusti valinnut satunsa kenkien materiaaliksi lasin. Koska lasi, toisin kuin turkikset, ei veny mutta särkyy helposti, hän saattoi ajatella, että tällaisesta kengästä sen oikea omistaja olisi kaikkein varmimmin voitu tunnistaa.[23]

Monista sellaisistakin myöhemmistä painoksista, joissa sadut on muutoin esitetty Perrault'n mukaisina versioina, niiden lopussa olevat opetusrunot on usein jätetty pois[17]. Täten niistä on jäänyt jäljelle vain se, mitä Perrault itse sanoi "täysin kuvaksi saduksi", siis satu ilman moraaliopetusta. Perrault'n oman käsityksen mukaan nämä opetusrunot kuitenkin kuuluivat satuihin oleellisesti, samoin kuin sellaiset ehdottomasti kuuluvat myös La Fontainen faabeleihin.

Kysymys satujen kirjoittajasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perrault julkaisi satukokoelmansa kolmannen poikansa, Pierre Darmancourin eli d’Armancourin nimellä. Armancour oli Perrault'n hankkiman maa-alueen nimi, jonka hän luovutti pojalleen Pierrelle. Vuonna 1678 syntynyt[26], Pierre toivoi pääsevänsä Élisabeth Charlotte d'Orléansin ("Mademoisellen"), Ludvig XIV:n veljentyttären sihteeriksi, ja kokoelma onkin omistettu Élisabethille.

Asiaan vaikutti sekin, että Perrault ei sadut julkaistessaan halunnut aloittaa enää uudestaan kiistaa antiikin ihailijoiden ja modernistien välillä. Hän olikin jo vuonna 1694 päässyt Boileaun kanssa sovintoon. Käyttämällä poikansa nimeä hän onnistuikin välttämään kiistan puhkeamisen uudestaan.

Vielä nykyäänkin esitetään kuitenkin silloin tällöin väitteitä, että sadut todella olisivatkin d’Armancourin kirjoittamia. Todisteena on esitetty että ne olisivat liian taitamattomasti kirjoitettuja ja moraalittomia ollakseen tämän isänsä käsialaa.[27]

Balettisovituksia saduista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muun muassa seuraavat klassiset baletit perustuvat aiheeltaan Perrault'n satuihin:

Elokuvasovituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perrault'n saduista on tehty lukuisia elokuvia, joista tunnetuimpia ovat: Il existe de très nombreuses adaptations cinématographiques de ses contes, parmi lesquelles :

Monet näistä tosin perustuvat pitkälti myös Grimmin veljesten versioihin samoista satuaiheista.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perrault kuoli 16. toukokuussa 1703 talossaan rue de l'Estrapadella Pariisin Quartier latinissa. Hänet haudattiin seuraavna päivänä Église Saint-Benoît-le-Bétourné-kirkkoon poikansa Charlesin läsnä ollessa. [28]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Charles Perrault

Luettelo julkaistuista teoksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1653 : Les Murs de Troie ou l’origine du Burlesque
  • 1659 : Portrait d’Iris
  • 1660 : Ode sur la paix
  • 1663 : Ode sur le mariage du Roi
  • 1668 : Dialogue de l’amour et de l’amitié, Discours sur l’acquisition de Dunkerque par le Roi
  • 1669 : Le Parnasse poussé à bout
  • 1674 : Courses de têtes et de blagues faites par le Roi et par les Princes et Seigneurs, Critique de l’Opéra
  • 1679 : Harangue faite au roi après la prise de Cambrai
  • 1683 : Épître chrétienne sur la pénitence
  • 1685 : Ode aux nouveaux convertis"
  • 1686 : Saint-Paulin, évêque de Nole
  • 1687 : Le Siècle de Louis le Grand
  • 1688 : Ode de M. Le Dauphin sur la prise de Philisbourg, Parallèle des Anciens et des Modernes en ce qui regarde les Arts et la Science
  • 1691 : Au Roi, sur la prise de Mons
  • 1692 : La Création du Monde
  • 1693 : Ode du Roi, Dialogue d’Hector et d’Andromaque
  • 1694 : L’Apologie des Femmes, Le Triomphe de sainte Geneviève, L’idylle à Monsieur de la Quintinie
  • 1696–1700: Les Hommes illustres qui ont paru en France…
  • 1697 : Histoires ou contes du temps passé (eli Conte de ma mère l’Oye), suom. nimellä Hanhiemon tarinat
  • 1697 : Adam ou la création de l’homme
  • 1698 : Portrait de Bossuet
  • 1699 : käännös teoksesta Fables de Faërne
  • 1701 : Ode au Roi Philippe V, allant en Espagne
  • 1702 : Ode pour le roi de Suède
  • 1703 : Le Faux Bel Esprit
  • 1755 : Mémoire de ma vie (postuumi)
  • 1868 : L'Oublieux (postuumi), Les Fontanges (postuumi)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b ”Perrault, Charles”, Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo—Qv), s. 3127. Otava, 1973. ISBN 951-0-01070-0.
  2. a b ”Perrault, Charles”, Iso tietosanakirja, 7. osa, s. 210. WSOY, 1996. ISBN 951-0-20160-X.
  3. a b ”Perrault”, Tietosanakirja, 7. osa (Oulun tuomiokunta—Ribes), s. 433. Tietosanakirja Oy, 1915. Teoksen verkkoversio.
  4. ”Perrault, Claude”, Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo—Qv), s. 3127. Otava, 1973. ISBN 951-0-01070-0.
  5. Herri Plon, Auguste Jal: Dictionnaire critique de biographie et d'histoire. Pariisi: {{{Julkaisija}}}, 1867.
  6. Charles Perralut: Contes; Catherine Magnien toimittaja laitos sarjassa Éditions Classiques de Poche
  7. Charles Perrault: Mémoires de ma vie, s. 19. Pariisi: Paul Bonnefon, 1909.
  8. August Jal: Mémoires de ma vie, par Charles Perrault, s. 19. Pariisin vanhat kirkonkirjat tuhoutuivat vuoden 1871 tulipalossa, mutta tämän kasteen mainitsi Paul Bonnefon, jolta peräisin olevaan tietoon August Jalin kirjassa viitataan.. Pariisi: {{{Julkaisija}}}, 1909.
  9. Henrik Schück: ”Perrault ja Ranskan klassisismin hajoaminen”, Yleinen kirjallisuuden historia, 5. osa, s. 357-363. Suom. Katri Ingman-Palola. WSOY, 1961. ISBN 951-0-03194-1.
  10. Mercure Galant, marraskuu 1693, sivu 37
  11. Mary-Elizabeth Storer, Un épisode littéraire de la fin du XVIIème siècle. La mode des contes de fées (1685—1700), Note de l'auteur, réimpression 2011(1928).
  12. Charles Perrault: Hanhiemon satuja. (Tässä painoksessa opetusrunot ovat mukana.). Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren. Lasipalatsi, 1999. 951-9351-23-X.
  13. Pierre Dubois: La Grande Encyclopédie des fées, s. 35. Pariisi: Hoëbeke, 2008. ISBN 978-2-84230-326-6.
  14. Ecolieu "la maison des fées"
  15. Jacques Berlioz: L'Histoire, {{{Vuosi}}}, nro 284.
  16. §Morgane.
  17. a b c d e f Contes de Perrault. (Esimerkiksi tästä ranskankielisestä painoksesta opetusrunot on jätetty pois, ja Tuhkimon kenkä on turkisnahkaa, vair). Flammarion, 1962.
  18. ) Marc Escola: Les Contes de Perrault, Essai et dossier. Gallimard, Collection Foliothèque, 2005. ISBN 20703094973.
  19. Jean-Pierre Collinet: Perrault Contes - Folio 1281, s. 31. Gallimard. ISB 2-078-037281-2.
  20. Little Red Riding Hood (Perrault) Viitattu 9.12.2015.
  21. Little Red Cap (Jacob and Wilhelm Grimm) Viitattu 9.12.2015.
  22. a b Jakob ja Johann Grimm: ”Tuhkimo”, Grimmin sadut II, Tuhkimo, s. 43–51. Suom. Raija Jänicke, Oili Suominen. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1282-9.
  23. a b c Bruno BettelheimSatujen lumous, s. 284-329. Suom. Mirja Rutanen. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22368-9.
  24. a b Tom Burnam: ”Tuhkimon kenkä”, Väärien käsitysten sanakirja, s. 208–209. Suom. Kalevi Haikara. Otava, 1977. ISBN 951-1-04422-2.
  25. esim. Ernest Flammarion (toim.): ”Cendrillon, ou la petite pantoufle de vair”, Contes de Perrault, s. 11–24. Flammarion-Jeunesse, 1962.
  26. Fanny Collin: Charles Perrault, le fantôme du XVIIème. Draveil, Colline, 1999. ISBN.
  27. Enquête sur les Contes de Perrault
  28. Eugène Pivot: État civil de quelques artistes français, s. 96. Pariisi: Librairie Pagnerre, 1873.