Kurkunpää

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kurkunpään rustot.

Kurkunpää (lat. larynx) on nielun ja henkitorven välinen rustoinen rakenne, joka suojaa alempia hengitysteitä nieltäessä sekä osallistuu äänenmuodostukseen.[1][2][3] Kurkunpäätä pitää koossa joukko jänteitä ja lihaksia, joita hermottavat saman aivohermon kaksi eri haaraa.[2][3] Kurkunpäätä verhoaa limakalvo, jossa on lukuisia sylkirauhasia. Ihmisellä kurkunpään ulkoinen tunnusmerkki on yhden sen rustoisen osan muodostama ulkonema, jota sanotaan aataminomenaksi[2] ja joka on yleensä helppo havaita etenkin miesten kaulalla. Nimi aataminomena lienee saanut alkunsa uskosta, että se johtuu kurkkuun takertuneesta "kielletystä hedelmästä" (omena).

Kurkunpään rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurkunpää muodostuu neljästä rustoisesta osasta: kurkunkannenrustosta (lat. cartilago epiglottica), kilpirustosta (lat. cartilago thyroidea), rengas- eli sormusrustosta (lat. cartilago cricoidea) sekä toisiinsa kiinnittyneistä kannurustoista (lat. cartilagines arytaenoideae).[2] Kurkunpää sijaitsee nielun alla ja suun takana,[2] kiinnittyen ihmisellä kilpirustosta sidekudoksen välityksellä kieliluuhun, joka näin ripustaa kurkunpään kallonpohjaan. Useilla eläimillä kilpirusto kiinnittyy kieliluun sijaan usean pienen luun ketjuun,[2] joka kuitenkin toimittaa samaa tehtävää kuin ihmisen yksittäinen kieliluu.

Kurkunkansi (lat. epiglottis) muodostuu kurkunkannenrustosta sekä sitä verhoavasta limakalvosta. Kurkunkansi sulkee tien nielusta henkitorveen muun muassa nieltäessä, jotta ruoka tai juoma ei pääse keuhkoihin. Kurkunkansi laskeutuu ja muu kurkunpää nousee sitä vastaan sekä äänihuulten päällä roikkuvat taskuhuulet sulkeutuvat. Kurkunkannenrusto on kudostyypiltään kimmorustoa eli elastista rustoa.[2]

Kilpirusto on kurkunpään suurin rusto ja se suojaa kurkunpäätä iskuilta. Kilpiruston anteriorinen (eläimillä rostraalinen) osa on muuta kilpirustoa paksumpi ja muodostaa aataminomenan. Kilpirusto on kudostyypiltään lasirustoa eli hyaliinirustoa. Yksilön ikääntyessä kilpirusto voi siis osittain kalkkeutua ja jopa luutua, toisin kuin kimmorustosta muodostuva kurkunkannenrusto.[2]

Kilpiruston alapuolella sijaitsee rengas- eli sormusrusto, joka on ainoa kurkunpään osa, joka ei pysty juurikaan laajenemaan.[2] Se muodostuu kilpiruston tavoin lasirustosta,[2] ollen näin altis kalkkeutumiselle ja luutumiselle siinä missä kilpirustokin. Rengasruston alapuolelta lähtee henkitorvi, joka on muodostunut rustokaarista, joita yhdistää takaa sidekudos ja joista ensimmäiseen rengasrusto kiinnittyy.[2] Rustokaarten joustavuus on tärkeää, jotta henkitorven takana sijaitsevassa ruokatorvessa kulkeva ravinto pääsee mahalaukkuun.

Kurkunpään takaosassa sijaitsevat kannurustot, jotka ovat kudostyypiltään suurimmaksi osakseen lasirustoa, mutta niihin posteriorisesti ja mediaalisesti liittyneet pidentymät (lat. processus corniculatus) muodostuvat kimmorustosta.[2] Äänijänteet ovat liittyneet kannurustoihin. Äänihuulet muodostuvat näistä jänteistä, niihin liittyvistä lihaksista sekä näitä verhoavista limakalvoista.

Kurkunpäässä on viisi pientä lihasta, jotka yhdistävät rustoisia osia toisiinsa ja vaikuttavat äänihuulten toimintaan:

  • musculus cricothyroideus kiinnittää rengasruston kilpirustoon ja kiristää äänihuulia supistuessaan[2]
  • m. cricoarytenoideus posterior[3] (eläimillä m. cricoarytenoideus dorsalis) loitontaa äänihuulia, jolloin äänirako (lat. glottis) laajenee[2]
  • m. cricoarytenoideus lateralis toimii aiemmin mainitun vastavaikuttajana eli se lähentää äänihuulia, jolloin äänirako kapenee[2]
  • m. thyroarytenoideus voidaan jakaa kahteen (esim. koirilla ja hevosilla)[2] tai kolmeen (ihmisellä) osaan ja se säätelee äänihuulten jännitystä
  • m. arytenoideus transversus lähentää kannurustoja supistuessaan ja viimeistelee lihasten muodostaman sulkijakoneiston[2]

Kaikkia näitä lihaksia hermottaa kiertäjähermo (lat. nervus vagus), jonka haaroista palaava kurkunpäähermo (lat. n. laryngeus recurrens) hermottaa muita lihaksia paitsi m. cricothyroideusta, jota hermottaa toinen kiertäjähermon haara – ihmisellä superiorinen kurkunpäähermo (lat. n. laryngeus superior)[3][4] ja eläimillä vastaava kraniaalinen kurkunpäähermo (lat. n. laryngeus cranialis).[2] Näiden lisäksi monet kurkunpään ulkopuolella kulkevat suuremmat lihakset stabiloivat kurkunpäätä ja voivat vaikuttaa äänihuulten asentoon epäsuorasti.[3]

Kurkunpää on kauttaaltaan limakalvon peittämä. Limakalvoa verhoaa epiteeli, jonka tyyppi vaihtelee alueittain. Limakalvolla on erityisesti taskuonteloiden (lat. ventriculus laryngis) alueella runsaasti mukoosia sylkeä tuottavia rauhasia.[2]

Äänen muodostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ääni muodostuu kurkunpäässä äänihuulten liikkuessa sivusuunnassa uloshengityksen ilmavirrassa. Artikulaatiossa ovat tärkeitä suu, kieli ja huulet. Äänen kaikukammioina toimivat suuontelo sekä nenäontelo sivuonteloineen. Kurkunpää kasvaa puberteetin aikana enemmän pojilla kuin tytöillä, jolloin myös äänihuulet kasvavat. Tästä johtuu pojilla äänenmurros. Seurauksena kurkunpään kasvusta on myös se, että aataminomena erottuu yleensä paremmin miehillä kuin naisilla. Äänihuulet sulkeutuvat äänen muodostamisen lisäksi myös taakkaa nostettaessa ja ulostettaessa, jotta rintaontelon paine ei pääsisi karkaamaan.

Kirjalähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wiik, K. 1981. Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Juva: WSOY. ISBN 951-0-10324-1.

Dyce, K. M. & Sack, W. O. & Wensing, C. J. G. 2010. Textbook of Veterinary Anatomy. Neljäs painos. St. Louis: Saunders. ISBN 978-1-4160-6607-1.

Rosen, C. A. & Simpson, C. B. 2008. Operative Techniques in Laryngology. Ensimmäinen painos. Berliini: Springer. ISBN 978-3-540-25806-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wiik, K.: Fonetiikan perusteet, s. 15-22. Suomenkielinen oppikirja. Juva: WSOY, 1981. ISBN 951-0-10324-1.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Dyce, K. M. & Sack, W. O. & Wensing, C. J. G.: Textbook of Veterinary Anatomy, s. 152-156. Neljäs painos. St. Louis: Saunders, 2010. ISBN 978-1-4160-6607-1. (englanniksi)
  3. a b c d e Rosen, C. A. & Simpson, C. B.: Operative Techniques in Laryngology, s. 3-8. Ensimmäinen painos. Berliini: Springer, 2008. ISBN 978-3-540-25806-3. (englanniksi)
  4. Orestes, M. I. & Chhetri, D. K.: Superior laryngeal nerve injury: effects, clinical findings, prognosis, and management options. Current Opinion in Otolaryngology & Head and Neck Surgery, joulukuu 2014, 22. vsk, nro 6, s. 439-443. doi:10.1097/MOO.0000000000000097. (englanniksi)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta anatomia.