Temperamentti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Temperamentti on joukko ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia tai reaktiotyylejä.[1] Temperamentti on persoonallisuuden biologinen ja pysyvä perusta, ja vasta kasvatus ja ympäristö muokkaavat temperamentista persoonallisuuden.

Temperamenttipiirteisiin kuuluvat esimerkiksi aktiivisuus, sosiaalisuus, taipumus mielipahaan ja ärtyvyyteen, joustavuus, sopeutumiskyky, keskittymiskyky sekä rytmisyys. Jokaisella ihmisellä on yksilöllinen temperamentti, joka on helppo havaita ulospäin.[2]

Temperamenttiprofiili ja temperamenttipiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksilön temperamenttiprofiili on hänen temperamenttinsa kokonaisuus, joka muodostuu monesta piirteestä. Joskus yksi äärimmäisen voimakas temperamentin piirre voi tosin muodostua hallitsevaksi, mutta tämä on harvinaista.[3]

Temperamentin piirteitä Keltikangas-Järvisen (2014) mukaan:[4]

  • Suhtautuminen uusiin asioihin: uteliaasti vai varautuneesti.
  • Tunteiden sävy ja tunneilmaisujen tyyli ja voimakkuus: onko ihminen tavallisesti hyväntuulinen ja aurinkoinen, vai alakuloinen, huolestunut tai ärtyisä.
  • Ärsytyskynnys: millaisista asioista ja miten herkästi emootiot heräävät.
  • Emootioiden ilmaisun voimakkuus: jotkut käyvät läpi voimakkaita tunnetiloja ja toiset ovat koko ajan tyyniä.
  • Suhtautuminen muutoksiin: joustavuus vai rutiineihin turvautuminen.
  • Sosiaalisuus: haluaako ihminen hakeutua aina muiden seuraan tarpeesta olla pidetty, vai haluaako hän olla mielummin yksin eikä välitä mitä muut hänestä ajattelevat.
  • Rytmisyys eli järjestelmällisyys: biologisten vuorokausirytmien säännöllisyys, ilta- tai aamu-unisuus, sekä helppous tai vaikeus pitää elämässä yllä säännöllisyyttä ja järjestystä.
  • Sensitiivisyys: herkkyys ulkoisille ärsykkeille, johon kuuluu kipuherkkyys sekä kärsiminen melusta, kuumasta, kylmästä ja vaatteiden hankaamisesta. Sensitiivisyyteen kuuluu myös kyky tai kyvyttömyys havaita ja tulkita sosiaalisia tilanteita ja toisen ihmisen tunteita.

Eri tutkijat ja eri koulukunnat ovat määritelleet temperamenttiin kuuluvaksi eri piirteitä. Aikuisten temperamenttia käsitteleviä teorioita ovat esimerkiksi Strelaun ja Cloningerin teoria. Lapsiin kohdistuvia teorioita ovat esimerkiksi Thomasin ja Chessin teoria, Bussin ja Plominin teoria, Kaganin sosiaalisen inhibition teoria ja Rothbartin ja Derryberryn kehityspsykologinen teoria.[5]

Tunnetuin lapsen temperamenttityypittely pohjautuu Alexander Thomasin ja Stella Chess 1950–60-luvuilla suorittamiin tutkimuksiin.[6] Thomas ja Chess erottavat temperamentissa yhdeksän osa-aluetta: aktiivisuuden taso, biologisten toimintojen rytmisyys, suhtautuminen uuteen, sopeutuminen uuteen, ärsytyskynnys aistikokemuksille, reaktioiden voimakkuus, mieliala, huomiokyky ja pitkäjännitteisyys-lyhytjännitteisyys.[7] Thomas ja Chessin mukaan nämä yhdeksän temperamenttityyppiä ryhmittyvät kolmeksi temperamenttityypiksi: helppoihin, haastaviin ja hitaasti lämpeneviin lapsiin. Lisäksi luokittelun ulkopuolelle jäi määrittelemättömiä tapauksia. Määrittelyssään Thomas ja Chess korostavat temperamentissa käyttäytymisen tyyliin liittyviä piirteitä, kuten aktiivisuutta, sopeutumista ja joustavuutta. Mikään niistä ei ole toistaan parempi tai huonompi ja siksi niiden tiedostaminen voi auttaa aikuista ymmärtämään ja kunnioittamaan kunkin lapsen yksilöllisiä tarpeita.[6]

Bussin ja Plominin teoria on kehityspsykologinen ja alkaa lapsuudesta, mutta se kattaa koko temperamentin kehityksen vauvasta aikuisuuteen saakka. Bussin ja Plominin ensimmäisen teorian mukaan temperamenttipiirteitä on vain neljä: emotionalisuus, aktiivisuus, sosiaalisuus ja impulsiivisuus. Myöhemmin he poistivat impulsiivisuuden teoriastaan, sillä se ei tullut riittävän systemaattisesti ja johdonmukaisesti esiin, eikä sille havaittu riittävää perinnöllistä pohjaa.[8]

Kagan keskittyi tutkimuksissaan pelkästään estyneisyyden eli inhibition tutkimiseen. Hän teki sen johtopäätöksen, että lapset voidaan jakaa kahteen ryhmään: estyneisiin ja ei-estyneisiin. Nämä kaksi erilaista reagointitapaa viittaavat lapsen ensimmäiseen reaktioon tuntemattomissa tilanteissa, ja ero niiden välillä tulee esiin toisen ja kolmannen ikävuoden aikana.[9]

David Keirsey on erottanut neljä temperamenttityyppiä: idealistit, käsityöläiset, vartijat ja rationaalit.[10]

Jokainen temperamenttipiirre vaihtelee asteittain. Lähelle keskiarvoa asettuvat temperamenttipiirteet mielletään normaaleiksi, koska suurimmalla osalla ihmisistä kaikki temperamenttipiirteet ovat keskiarvoisia ja ääripiirteet harvinaisia. Ääripäitä lähestyttäessä voidaan puhua temperamentin vääristymästä, sillä keskarvosta poikkeava temperamenttipiirre alkaa aiheuttaa ongelmia. Esimerkiksi aktiivisuudeltaan keskiarvoinen tai hieman sen yläpuolella oleva lapsi on ripeä ja helposti innostuva, mutta sitä aktiivisempi jo levoton, ja kaikkein aktiivisin kärsii ADHD:sta. Vaikka sosiaalisuutta nykyisin arvostetaankin, voimakas sosiaalisuus tarkoittaa riippuvuutta muiden ihmisten antamasta huomiosta ja kiitoksista sekä kykenemättömyyttä itsenäisiin ratkaisuihin ja faktojen erottamiseen emootioista. Vaikka yksilön elämä voikin olla sitä helpompaa, mitä vähemmän hän temperamentiltaan poikkeaa keskiarvosta, yhteiskunnan voidaan katsoa hyötyvän myös erilaisten, temperamentiltaan poikkeavien ihmisten, kuten riskinottajien, olemassaolosta. Myös yksilötasolla temperamenttipiirteen merkitys ja hyödyllisyys määräytyy ensisijaisesti tilanteesta.[11]

Synnynnäisyys ja pysyvyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamentti on se ihmisen persoonallisuuden osa, joka on vahvasti perinnöllinen ja biologisten mekanismien säätelemä. Temperamentti on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Temperamentti ilmaantuu ihmiselle jo varhain, ja se on tietyn asteisesti pysyvä. Tästä biologisesta lähtökohdasta kasvatus kokemukset ja ympäristö rakentavat ihmisen persoonallisuuden. Synnynnäiset temperamenttierot aiheuttavat kuitenkin sen, että samastakin perheestä voi tulla persoonallisuudeltaan erilaisia lapsia.[12][2]

Jopa 60 prosenttia joistain temperamenttipiirteistä on voitu osoittaa periytyviksi. Sen seurauksena moni ihminen alkaa ikääntyessään muistuttaa omia vanhempiaan.[2]

Erilaiset geenitaustat ovat tutkimusten mukaan yhteydessä systemaattisiin temperamenttieroihin. Esimerkiksi amerikankiinalaiset lapset ovat johdonmukaisesti rauhallisempia, vetäytyvämpiä, vähemmän helposti kiihtyviä, nopeammin tyyntyviä, häirittävyydeltään matalampia ja keskittymiskyvyltään parempia kuin eurooppalaistaustaiset amerikkalaislapset. Sinisilmäiset lapset ovat yliedustettuina synnynnäisesti estyneiden lasten joukossa, ja synnynnäistä estyneisyyttä tavataan Pohjoismaissa enemmän kuin esimerkiksi Alppien eteläpuolella..[13]

Lapsen kypsymisen ja kasvatuksen aikana temperamenttipiirteiden voimakkuudessa ja ilmiasussa tapahtuu muutoksia, vaikka kasvatus ei muutakaan ihmisten keskinäistä järjestystä temperamentin piirteen suhteen. Ihminen oppii kypsyessään hillitsemään ja kontrolloimaan itseään, eikä aikuinen siksi esimerkiksi osoita ärtymystään samoilla tavoin kuin lapsi, vaikka onkin yhä helposti ärtyvä.[14] Eri ikä- ja kehitysvaiheissa sama temperamenttipiirre ilmenee samalla yksilöllä eri tavoin. Toiseksi ympäristö ja kasvatus muokkaavat temperamentin ilmiasua. Näin tapahtuu etenkin niiden piirteiden kohdalla, jotka ovat ympäristön odotusten ja arvostusten vastaisia. Kolmanneksi yksilö oppii kehittyessään kognitiivisia ja sosiaalisia (tunteiden)säätelystrategioita, joilla vaikuttaa omiin reagointitapoihinsa.[15]

Temperamentin homotyyppisellä pysyvyydellä tarkoitetaan temperamentin ilmiasun pysymistä samanlaisena eri kehitysvaiheissa. Heterotyyppinen pysyvyys puolestaan tarkoittaa, että temperamentin ilmiasu muuttuu siirryttäessä kehitysvaiheesta toiseen. Yleensä ihmisten välinen järjestys temperamenttieroissa ei muutu. Tällöin puhutaan suhteellisesta pysyvyydestä.[15]

Ympäristö ja kasvatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympäristö muokkaa lapsen temperamenttia niin, että voimakkaimminkin perinnölliset temperamenttipiirteet saavat lopullisen muotonsa ympäristön vaikutuksesta. Ympäristö vaikuttaa niin temperamentin ilmenemiseen kuin temperamentin taustalla oleviin aivorakenteisiinkin. Sen lisäksi ihmisen temperamentti vaikuttaa hänen ympäristöönsä, kuten ihmisten suhtautumiseen tai vanhempien antamaan kasvatukseen. On todettu, että ympäristö vaikuttaa parhaiten keskimääräiseen temperamenttiin, mutta äärimmäiset temperamentit vaikuttavat ympäristöön. Esimerkiksi äärimmäisen vilkas lapsi saa aikaan sen, että häntä kasvatetaan määrätyllä tavalla, mutta keskinkertaisen vilkasta lasta kasvatetaan vanhempien omien yleisten periaatteiden mukaisesti eikä lapsen vilkkauteen reagoiden.[16]

Kasvatuksessa pyritään muokkaamaan kunkin lapsen temperamentin määräämät synnynnäiset valmiudet yksilölle itselleen hyödyllisiksi persoonallisuuden piirteiksi niin, että yksilöt voivat toimia yhdessä. Kasvatus kohdistuu temperamentin seurauksiin lapsen käytöksessä, ei temperamenttiin itseensä. Kasvatus kohdistuu ennen kaikkea temperamentin ääripäihin, ja keskiarvon mukaisiin piirteisiin ei kiinnitetä huomiota.[17]

Temperamentti ja ympäristö voivat olla toisistaan riippuvaisia kolmella erilaisella tavalla: passiivisesti, reaktiivisesti tai aktiivisesti. Passiivisessa korrelaatiossa lapsella ja vanhemmilla on sama perinnöllinen temperamentti, ja vanhemmat järjestävät lapselle sellaisen ympäristön, joka on sopusoinnussa hänen geneettisten taipumustensa kanssa sekä tukee ja vahvistaa niitä. Reaktiivisessa korrelaatiossa vanhemmat tai kasvattajat reagoivat joko tietoisesti tai huomaamattaan lapsen geneettisiin taipumuksiin tavalla, joka vahvistaa tai heikentää niitä. Esimerkiksi lapsen elämyshakuisuuden vaikutusta halutaan usein heikentää, sillä piirre voi johtaa huomattavaan riskinottoon. Toisaalta lapsen toveripiiri voi vahvistaa piirrettä palkitsemalla ”rohkeaa” käytöstä. Lapsen positiivista emotionaalisuutta vanhemmat sen sijaan pyrkivät vahvistamaan monin keinoin. Vaikean lapsen ristiriidat vanhempien kanssa saattavat voimistaa negatiivista piirrettä. Aktiivinen korrelaatio tarkoittaa sitä, että yksilö itse aktiivisesti etsii, valikoi ja luo oman ympäristönsä itselleen sopivaksi. Elämyshakuinen ihminen voi valita tietynlaisia harrastuksia, ujo, helposti huolestuva ja pelokas ihminen karsii ympäristöstään yllätystekijät ja tekee siitä itselleen turvallisen, ja epäsosiaalinen ihminen välttelee suuria kutsuja. Mielenterveyden ja somaattisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää tunnistaa ja hyväksyä oma temperamentti sekä voida rakentaa elämä itselleen sopivaksi.[18]

Lapsen temperamentin merkityksen selittää suureksi osaksi sen yhteensopivuus ympäristön kanssa. Temperamentin kannalta ei ole olemassa hyvää tai huonoa ympäristöä sinänsä, vaan yhdenlaiset ympäristöt voivat sopia yhteen joidenkin temperamenttipiirteiden kanssa ja toisenlaiset toisten kanssa. Hyvä yhteensopivuus syntyy, kun ympäristön vaatimukset ja odotukset, ihmisen kapasiteetti, ominaispiirteet ja motivaatio ovat sopusoinnussa. Tällöin lapsi kehittyy positiivisella tavalla ja pystyy aikuisena toimimaan tehokkaalla ja tilanteeseen sopivalla tavalla. Huono yhteensopivuus voi aiheuttaa käyttäytymishäiriöitä lapsena ja sopeutumisongelmia aikuisena.[19]

Yhteys älykkyyteen ja koulumenestykseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen tutkimustiedon mukaan temperamentilla ei ole yhteyttä älykkyyteen tai muihin kognitiivisiin taitoihin, vaan jokaiselta älykkyystasolta löytyy samanlainen temperamenttien jakautuma. Oppilaan temperamentilla on kuitenkin yhteys hänen kouluarvosanoihinsa. Ensinnäkin oppilaan temperamentti vaikuttaa opiskelutyyliin, ja koska koulu suosii tietynlaisia työskentelytyylejä, se samalla suosii tietynlaisia temperamentteja. Toinen yhteys arvosanoihin tulee siitä, että koululla on tiettyjä odotuksia oppilaan käyttäytymisen suhteen. Kolmanneksi, jotkin oppilaan temperamenttipiirteet joko helpottavat tai vaikeuttavat vuorovaikutusta opettajan ja muiden oppilaiden kanssa.[20]

Suomalaisessa tutkimuksessa vuosilta 2005–2006 havaittiin, että temperamenttipiirteistä oppilaiden arvosanoja nostivat matala aktiivisuus, matala häirittävyys, korkea sinnikkyys, vähäinen varautuneisuus sekä taipumus olla optimistinen ja hyväntuulinen eikä koskaan alakuloinen. Näiden temperamenttipiirteiden toiset ääripäät sen sijaan olivat omiaan laskemaan arvosanoja. Usean piirteen yhtäaikainen toteutuminen vahvisti vaikutuksen todennäköisyyttä. Samat piirteet nostivat tai laskivat kaikkien oppiaineiden arvosanoja. Kaikkien temperamenttipiirteiden vaikutus oli samanlainen, eli jokin piirre ei vaikuttanut paljonkaan muita enemmän.[21]

Yhteys stressiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamentiltaan erilaiset ihmiset kokevat asiat eri tavoin, sillä temperamenttipiirteillä on yhteys ihmisen fysiologiaan. Samalla psyykkisellä stressikokemuksella on erilaiset somaattiset seuraukset eri ihmisissä niin että yksi voi sairastua siitä kun toiseen se ei vaikuta lainkaan. Temperamentiltaan negatiivisesti emotionaaliset ihmiset reagoivat stressiin fysiologisesti kielteisesti ja tylsistyvät tai ahdistuvat stressaavassa tilanteessa. Temperamentiltaan elämyksiä kaipaavat ihmiset eivät kärsi stressistä jännittävissä tilanteissa vaan stressaantuvat tilanteissa joissa mitään ei tapahdu.[2]

Kulttuurin ja sukupuoliroolien vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamentin merkitys riippuu voimakkaasti kulttuureista. Joissain kulttuureissa tiettyjä temperamenttipiirteitä arvostetaan selvästi enemmän tai vähemmän kuin toisissa, minkä seurauksena tietynlaisella lapsella on helppoa yhdessä mutta vaikeaa toisessa yhteiskunnassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihanne on temperamentiltaan estoton, aktiivinen, sosiaalisesti rohkea ja itseään esille tuova lapsi. Sen sijaan ujous, varautuneisuus ja syrjäänvetäytyvyys ovat yksiselitteisesti kielteisiä piirteitä, jotka pyritään karsimaan lapsesta pois mahdollisimman varhain. Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa tällaiset lapset syrjäytyvätkin selvästi muita helpommin ja heillä oli muita heikompi itsetunto. Kiinassa sen sijaan syrjäänvetäytyvyyttä arvostetaan toisen ihmisen huomioonottamisena ja tilan antamisena sekä sopeutumiskykynä. Äänekkyys, itsensä korostaminen ja aloitteellisuus taas ovat kiinalaisäitien mukaan pikemminkin häiriökäyttäytymistä kuin sosiaalisuutta, ja nämä piirteet ennustivatkin myöhemmän iän sosiaalista sopeutumattomuutta. Saman kulttuurin alakulttuurit voivat kuitenkin poiketa toisistaan siinä, miten ne arvostavat eri temperamenttipiirteitä.[22]

Temperamentin ja ympäristön yhteensopivuus riippuu myös ajasta, sillä ihmisen kehityshistorian aikana odotukset ja vaatimukset ovat vaihdelleet. Esimerkiksi elämyshakuisuus on nykyisin yhteydessä moniin ongelmiin kuten koulutuksesta syrjäytymiseen, rikollisuuteen ja syömishäiriöihin, eikä sillä ole juuri lainkaan yhteiskuntaa hyödyttäviä seurauksia. Joidenkin yksilöiden elämyshakuisuuden on kuitenkin arveltu olleen aikoinaan ihmiskuntaa eteenpäin vienyt temperamenttipiirre.[23]

Tyttöjen ja poikien välillä ei ole havaittu systemaattisia temperamenttieroja sellaisissa tutkimuksissa, joiden tuloksista voisi vetää pitäviä johtopäätöksiä. Selkein havaittu ero on siinä, että pojilla on korkeampaa motorista aktiivisuutta kuin tytöillä. Temperamenttipiirteen hyväksyminen riippuu siitä, millaisia rooliodotuksia yhteiskunnalla on tytöille ja pojille, joten sama temperamenttipiirre voidaan yhdellä sukupuolella tulkita kielteiseksi mutta toisella myönteiseksi. Esimerkiksi aktiivisuus hyväksytään pojalle helpommin kuin tytölle, mutta ujous tytölle helpommin kuin pojalle.[24]

Temperamenttitutkimuksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamenttipiirteiden olemassaolo huomattiin jo antiikin Roomassa. Rooman keisarien henkilääkäri Galenos esitti humoraali­opissaan, että eroavaisuudet ihmisten välisissä piirteissä selittyivät erilaisilla ruumiinnesteiden suhteilla. Oletetut nesteet olivat keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima. Sen mukaisesti on vanhastaan puhuttu koleerisesta, melankolisesta, sangviinisesta ja flegmaattisesta temperamentista.[25]

Temperamenttitutkimuksen syrjäytti pitkäksi aikaa environmentalismi eli ympäristöusko, jonka mukaan ihminen syntyy "tyhjänä tauluna", johon vasta ympäristö maalaa erilaisia ominaisuuksia.[15] Kehityspsykologian päätehtävänä oli tuolloin selvittää sitä, millaisia lapset keskimäärin ovat ja mikä on normaalia kehitystä.[26]

Ivan Pavlov esitti vuonna 1927, että hyvin varhain sikiökehityksen aikana määräytynyt hermosysteemin tyyppi on perusta myöhemmän käyttäytymisen kehittymiselle. Temperamenttitutkimusta vastustettiin kuitenkin vielä 1950-luvun alkuun saakka. Yksi syy vastustukseen oli se, että käsityksessä ihmisten synnynnäisistä mentaalisista eroista kuultiin kaikuja natsien rotuopeista. Toinen vastustuksen syy oli neuvostopsykologian nousu toisen maailmansodan jälkeen, koska siihen kuului ajatus ihmisen täydellisestä muokattavuudesta ympäristön ja kasvatuksen kautta.[27]

Temperamenttitutkimus käynnistyi 1950-luvulla kolmesta lähtökohdasta. Ensinnäkin se alkoi vastareaktiona psykoanalyyttiselle traditiolle ja environmentalismille, jotka silloin hallitsivat lapsen kehityspsykologista tutkimusta. Tämä oli esimerkiksi Thomasin ja Chessin tutkimusten lähtökohta. Toinen lähtökohta oli persoonallisuudenyleisen rakenteellisen alkuperän etsiminen, joka oli esimerkiksi Bussin ja Plominin lähtökohtana. Kolmas suuntaus käynnistyi vauvojen yksilöllisten erojen havaitsemisesta ja tunnistamisesta.[28]

Temperamenttitutkimuksen historiassa on erotettavissa myös kaksi toisistaan eroavaa tutkimuslinjaa: kokeellinen sekä kliininen (eli havaintoihin perustuva) suuntaus. Kokeellinen tutkimus sai alkunsa jo 1920-luvulla, kun Ivan Pavlov lanseerasi termit ”heikko ja vahva hermosysteemi” huomattuaan, että autonomisen hermoston reaktiivisuudessa esiintyy lapsilla synnynnäisiä eroja. Kliininen suuntaus sai alkunsa 1950-luvulla, kun lääkärit Stella Chess ja Alexander Thomas huomasivat, että lapsilla oli synnynnäisiä taipumuksia tietynlaiseen reagointiin. He nimesivät yhdeksän erilaista lapsen temperamenttipiirrettä ja jakoivat ne kolmeksi profiiliksi (haastava, helppo, hitaasti lämpenevä). He myös loivat käsitteet ”goodness of fit” ja ”poorness of fit” kuvaamaan sitä, kuinka hyvin lapsen temperamentti ja ympäristö sopivat yhteen. Oleellinen oivallus oli, että temperamentti ei koskaan ole hyvä tai huono sinänsä, vaan ympäristön odotukset ja arvostukset määräävät sen merkityksen. Chessin ja Thomasin havainnot olivat oman aikansa yleisten käsitysten vastaisia, ja siksi mullistavia.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keltikangas-Järvinen, Liisa: Maailman paras koulu?. WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40496-6.
  • Keltikangas-Järvinen, Liisa: Temperamentti: Ihmisen yksilöllisyys. WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-41401-9.
  • Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.): Meitä on moneksi - persoonallisuuden psykologiset perusteet. Juva: Bookwell Oy. 2010, 2. painos. (s. 49–57; Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - persoonallisuuden biologinen selkäranka)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 15.
  2. a b c d Liisa Keltikangas-Järvinen, Katri Räikkönen, Sampsa Puttonen: Onko luonto oikeudenmukainen? Synnynnäinen temperamentti ja stressinsietokyky Tieteessä tapahtuu. 1/2001. Viitattu 20.9.2017.
  3. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 23–25.
  4. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 15–19.
  5. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 45–46.
  6. a b yle.fi/opinportti/etalukio/verkkoohjelmat/psykologia/temperamentti.shtml
  7. Temperametti Lohjan kaupunki. Viitattu 26.9.2017.
  8. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 71–72.
  9. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 94–98.
  10. Keirsey, David: Please Understand Me II: Temperament, Character, Intelligence. Prometheus Nemesis Book Company, 1998. ISBN 1-885705-02-6.
  11. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 24–29.
  12. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 20–21.
  13. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 111.
  14. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 19–20.
  15. a b c d Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.). (2010, 2. painos) Meitä on moneksi - persoonallisuuden psykologiset perusteet. Juva: Bookwell Oy
  16. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 117–118.
  17. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 30–32.
  18. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 123–127.
  19. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 128–129, 137–139.
  20. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 37–38.
  21. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 58, 92–94.
  22. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 238–240.
  23. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 242–243.
  24. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 203–204.
  25. Yrjö Karilas: ”Temperamentit”, Pikku jättiläinen, s. 424. 19. painos. WSOY, 1964.
  26. Keltikangas-Järvinen 2015, s. 15.
  27. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 19–22.
  28. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 22–23.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]