Temperamentti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Temperamentti on joukko ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia tai reaktiotyylejä.[1] Temperamentti on persoonallisuuden biologinen ja pysyvä perusta, ja vasta kasvatus ja ympäristö muokkaavat temperamentista persoonallisuuden.

Temperamenttipiirteisiin kuuluvat esimerkiksi aktiivisuus, sosiaalisuus, taipumus mielipahaan ja ärtyvyyteen, joustavuus, sopeutumiskyky, keskittymiskyky sekä rytmisyys. Jokaisella ihmisellä on yksilöllinen temperamentti, joka on helppo havaita ulospäin.[2]

Synnynnäisyys ja pysyvyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamentti on se ihmisen persoonallisuuden osa, joka on vahvasti perinnöllinen ja biologisten mekanismien säätelemä. Temperamentti on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Temperamentti ilmaantuu ihmiselle jo varhain, ja se on tietyn asteisesti pysyvä. Tästä biologisesta lähtökohdasta kasvatus kokemukset ja ympäristö rakentavat ihmisen persoonallisuuden. Synnynnäiset temperamenttierot aiheuttavat kuitenkin sen, että samastakin perheestä voi tulla persoonallisuudeltaan erilaisia lapsia.[3][2]

Jopa 60 prosenttia joistain temperamenttipiirteistä on voitu osoittaa periytyviksi. Sen seurauksena moni ihminen alkaa ikääntyessään muistuttaa omia vanhempiaan.[2]

Lapsen kypsymisen ja kasvatuksen aikana temperamenttipiirteiden voimakkuudessa ja ilmiasussa tapahtuu muutoksia, vaikka kasvatus ei muutakaan ihmisten keskinäistä järjestystä temperamentin piirteen suhteen. Ihminen oppii kypsyessään hillitsemään ja kontrolloimaan itseään, eikä aikuinen siksi esimerkiksi osoita ärtymystään samoilla tavoin kuin lapsi, vaikka onkin yhä helposti ärtyvä.[4] Eri ikä- ja kehitysvaiheissa sama temperamenttipiirre ilmenee samalla yksilöllä eri tavoin. Toiseksi ympäristö ja kasvatus muokkaavat temperamentin ilmiasua. Näin tapahtuu etenkin niiden piirteiden kohdalla, jotka ovat ympäristön odotusten ja arvostusten vastaisia. Kolmanneksi yksilö oppii kehittyessään kognitiivisia ja sosiaalisia (tunteiden)säätelystrategioita, joilla vaikuttaa omiin reagointitapoihinsa.[5]

Temperamentin homotyyppisellä pysyvyydellä tarkoitetaan temperamentin ilmiasun pysymistä samanlaisena eri kehitysvaiheissa. Heterotyyppinen pysyvyys puolestaan tarkoittaa, että temperamentin ilmiasu muuttuu siirryttäessä kehitysvaiheesta toiseen. Yleensä ihmisten välinen järjestys temperamenttieroissa ei muutu. Tällöin puhutaan suhteellisesta pysyvyydestä.[5]

Kasvatuksessa pyritään muokkaamaan kunkin lapsen temperamentin määräämät synnynnäiset valmiudet yksilölle itselleen hyödyllisiksi persoonallisuuden piirteiksi niin, että yksilöt voivat toimia yhdessä. Kasvatus kohdistuu temperamentin seurauksiin lapsen käytöksessä, ei temperamenttiin itseensä. Kasvatus kohdistuu ennen kaikkea temperamentin ääripäihin, ja keskiarvon mukaisiin piirteisiin ei kiinnitetä huomiota.[6]

Temperamenttiprofiili ja temperamenttipiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksilön temperamenttiprofiili on hänen temperamenttinsa kokonaisuus, joka muodostuu monesta piirteestä. Joskus yksi äärimmäisen voimakas temperamentin piirre voi tosin muodostua hallitsevaksi, mutta tämä on harvinaista.[7]

Jokainen temperamenttipiirre vaihtelee asteittain. Lähelle keskiarvoa asettuvat temperamenttipiirteet mielletään normaaleiksi, koska suurimmalla osalla ihmisistä kaikki temperamenttipiirteet ovat keskiarvoisia ja ääripiirteet harvinaisia. Ääripäitä lähestyttäessä voidaan puhua temperamentin vääristymästä, sillä keskarvosta poikkeava temperamenttipiirre alkaa aiheuttaa ongelmia. Esimerkiksi aktiivisuudeltaan keskiarvoinen tai hieman sen yläpuolella oleva lapsi on ripeä ja helposti innostuva, mutta sitä aktiivisempi jo levoton, ja kaikkein aktiivisin kärsii ADHD:sta. Vaikka sosiaalisuutta nykyisin arvostetaankin, voimakas sosiaalisuus tarkoittaa riippuvuutta muiden ihmisten antamasta huomiosta ja kiitoksista sekä kykenemättömyyttä itsenäisiin ratkaisuihin ja faktojen erottamiseen emootioista. Vaikka yksilön elämä voikin olla sitä helpompaa, mitä vähemmän hän temperamentiltaan poikkeaa keskiarvosta, yhteiskunnan voidaan katsoa hyötyvän myös erilaisten, temperamentiltaan poikkeavien ihmisten, kuten riskinottajien, olemassaolosta. Myös yksilötasolla temperamenttipiirteen merkitys ja hyödyllisyys määräytyy ensisijaisesti tilanteesta.[8]

Temperamentin piirteitä:

  • Suhtautuminen uusiin asioihin: uteliaasti vai varautuneesti.[9]
  • Tunteiden sävy ja tunneilmaisujen tyyli ja voimakkuus: onko ihminen tavallisesti hyväntuulinen ja aurinkoinen, vai alakuloinen, huolestunut tai ärtyisä.[9]
  • Ärsytyskynnys: millaisista asioista ja miten herkästi emootiot heräävät.[9]
  • Emootioiden ilmaisun voimakkuus: jotkut käyvät läpi voimakkaita tunnetiloja ja toiset ovat koko ajan tyyniä.[9]
  • Suhtautuminen muutoksiin: joustavuus vai rutiineihin turvautuminen.[9]
  • Sosiaalisuus: haluaako ihminen hakeutua aina muiden seuraan tarpeesta olla pidetty, vai haluaako hän olla mielummin yksin eikä välitä mitä muut hänestä ajattelevat.[9]
  • Rytmisyys eli järjestelmällisyys: biologisten vuorokausirytmien säännöllisyys, ilta- tai aamu-unisuus, sekä helppous tai vaikeus pitää elämässä yllä säännöllisyyttä ja järjestystä.[9]
  • Sensitiivisyys: herkkyys ulkoisille ärsykkeille, johon kuuluu kipuherkkyys sekä kärsiminen melusta, kuumasta, kylmästä ja vaatteiden hankaamisesta. Sensitiivisyyteen kuuluu myös kyky tai kyvyttömyys havaita ja tulkita sosiaalisia tilanteita ja toisen ihmisen tunteita.[9]

Yhteys älykkyyteen ja koulumenestykseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen tutkimustiedon mukaan temperamentilla ei ole yhteyttä älykkyyteen tai muihin kognitiivisiin taitoihin, vaan jokaiselta älykkyystasolta löytyy samanlainen temperamenttien jakautuma. Oppilaan temperamentilla on kuitenkin yhteys hänen kouluarvosanoihinsa. Ensinnäkin oppilaan temperamentti vaikuttaa opiskelutyyliin, ja koska koulu suosii tietynlaisia työskentelytyylejä, se samalla suosii tietynlaisia temperamentteja. Toinen yhteys arvosanoihin tulee siitä, että koululla on tiettyjä odotuksia oppilaan käyttäytymisen suhteen. Kolmanneksi, jotkin oppilaan temperamenttipiirteet joko helpottavat tai vaikeuttavat vuorovaikutusta opettajan ja muiden oppilaiden kanssa.[10]

Suomalaisessa tutkimuksessa vuosilta 2005–2006 havaittiin, että temperamenttipiirteistä oppilaiden arvosanoja nostivat matala aktiivisuus, matala häirittävyys, korkea sinnikkyys, vähäinen varautuneisuus sekä taipumus olla optimistinen ja hyväntuulinen eikä koskaan alakuloinen. Näiden temperamenttipiirteiden toiset ääripäät sen sijaan olivat omiaan laskemaan arvosanoja. Usean piirteen yhtäaikainen toteutuminen vahvisti vaikutuksen todennäköisyyttä. Samat piirteet nostivat tai laskivat kaikkien oppiaineiden arvosanoja. Kaikkien temperamenttipiirteiden vaikutus oli samanlainen, eli jokin piirre ei vaikuttanut paljonkaan muita enemmän.[11]

Yhteys stressiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamentiltaan erilaiset ihmiset kokevat asiat eri tavoin, sillä temperamenttipiirteillä on yhteys ihmisen fysiologiaan. Samalla psyykkisellä stressikokemuksella on erilaiset somaattiset seuraukset eri ihmisissä niin että yksi voi sairastua siitä kun toiseen se ei vaikuta lainkaan. Temperamentiltaan negatiivisesti emotionaaliset ihmiset reagoivat stressiin fysiologisesti kielteisesti ja tylsistyvät tai ahdistuvat stressaavassa tilanteessa. Temperamentiltaan elämyksiä kaipaavat ihmiset eivät kärsi stressistä jännittävissä tilanteissa vaan stressaantuvat tilanteissa joissa mitään ei tapahdu.[2]

Tyypittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuin temperamenttityypittely pohjautuu Alexander Thomasin ja Stella Chess 1950–60-luvuilla suorittamiin tutkimuksiin, joiden perusteella he jakoivat temperamenttityypit jaetaan kolmeen luokkaan: helppoihin, haastaviin ja hitaasti lämpeneviin. Lisäksi luokittelun ulkopuolelle jäi määrittelemättömiä tapauksia. [12] Määrittelyssä Thomas ja Chess korostavat temperamentissa käyttäytymisen tyyliin liittyviä piirteitä, kuten aktiivisuutta, sopeutumista ja joustavuutta. Mikään niistä ei ole toistaan parempi tai huonompi ja siksi niiden tiedostaminen voi auttaa aikuista ymmärtämään ja kunnioittamaan kunkin lapsen yksilöllisiä tarpeita. [12]

David Keirsey on erottanut neljä temperamenttityyppiä: idealistit, käsityöläiset, vartijat ja rationaalit.[13]

Temperamenttitutkimuksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamentin tutkimus on nykyisin hyvin laajaa, mutta silti tutkijat ovat yhä erimielisiä siitä, miten temperamentti kuuluisi määritellä ja mitata.

"Temperamenttipiirteiden" olemassaolo huomattiin jo antiikin Roomassa. Rooman keisarien henkilääkäri Galenos esitti humoraali­opissaan, että eroavaisuudet ihmisten välisissä piirteissä selittyivät erilaisilla ruumiinnesteiden suhteilla. Oletetut nesteet olivat keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima. Sen mukaisesti on vanhastaan puhuttu koleerisesta, melankolisesta, sangviinisesta ja flegmaattisesta temperamentista.[14]

Temperamenttitutkimuksen syrjäytti pitkäksi aikaa ns. ympäristöusko, jonka mukaan ihminen syntyy "tyhjänä tauluna", johon vasta ympäristö maalaa erilaisia ominaisuuksia.[5]

Kliininen ja kokeellinen traditio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamenttitutkimuksen historiassa on erotettavissa kaksi toisistaan eroavaa tutkimuslinjaa: kokeellinen sekä kliininen (eli havaintoihin perustuva) suuntaus.

Kokeellinen tutkimus sai alkunsa jo 1920-luvulla, kun Ivan Pavlov lanseerasi termit ”heikko ja vahva hermosysteemi” huomattuaan, että autonomisen hermoston reaktiivisuudessa esiintyy lapsilla synnynnäisiä eroja. Kliininen suuntaus sai alkunsa 1950-luvulla, kun lääkärit Stella Chess ja Alexander Thomas huomasivat, että lapsilla oli synnynnäisiä taipumuksia tietynlaiseen reagointiin. He nimesivät yhdeksän erilaista lapsen temperamenttipiirrettä ja jakoivat ne kolmeksi profiiliksi (haastava, helppo, hitaasti lämpenevä). He myös loivat käsitteet ”goodness of fit” ja ”poorness of fit” kuvaamaan sitä, kuinka hyvin lapsen temperamentti ja ympäristö sopivat yhteen. Oleellinen oivallus oli, että temperamentti ei koskaan ole hyvä tai huono sinänsä, vaan ympäristön odotukset ja arvostukset määräävät sen merkityksen. Chessin ja Thomasin havainnot olivat oman aikansa yleisten käsitysten vastaisia, ja siksi mullistavia.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 15.
  2. a b c d Liisa Keltikangas-Järvinen, Katri Räikkönen, Sampsa Puttonen: Onko luonto oikeudenmukainen? Synnynnäinen temperamentti ja stressinsietokyky Tieteessä tapahtuu. 1/2001. Viitattu 20.9.2017.
  3. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 20–21.
  4. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 19–20.
  5. a b c d Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.). (2010, 2. painos) Meitä on moneksi - persoonallisuuden psykologiset perusteet. Juva: Bookwell Oy
  6. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 30–32.
  7. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 23–25.
  8. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 24–29.
  9. a b c d e f g h Keltikangas-Järvinen 2014, s. 15–19.
  10. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 37–38.
  11. Keltikangas-Järvinen 2014, s. 58, 92–94.
  12. a b yle.fi/opinportti/etalukio/verkkoohjelmat/psykologia/temperamentti.shtml
  13. Keirsey, David: Please Understand Me II: Temperament, Character, Intelligence. Prometheus Nemesis Book Company, 1998. ISBN 1-885705-02-6.
  14. Yrjö Karilas: ”Temperamentit”, Pikku jättiläinen, s. 424. 19. painos. WSOY, 1964.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]