Laumanvartija

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Sarplaninac-pari laumansa kanssa rodun kotiseudulla Serbian ja Pohjois-Makedonian rajan seudun Sar-vuorilla.
Pyreneittenmastiffi.
Pyreneittenkoira lammaslauman parissa.
Kangalinkoira vartioi lampaita.

Laumanvartija on joillekin koiraroduille tyypillinen käyttötarkoitus. Laumanvartijarodut ovat isokokoisia koiria, jotka elävät kotieläinlaumassa suojellen sitä lähinnä suurpedoilta, mutta myös esimerkiksi karjavarkailta. Joitakin rotuja käytetään myös aluevartiointiin.

Laumanvartijat eivät yleensä paimenna, ne eivät siis ole paimenkoiria. Niillä ei myöskään ole juurikaan riista- tai saalisviettiä.

Laumanvartijoilla on äärimmäisen korkealle kehittynyt hoiva-ja suojeluvietti omaa laumaansa kohtaan. Ne ovat yleensä valmiita uhraamaan henkensä puolustaessaan laumaansa ja hyväksyvät omistajaansa mukaillen sen jäseniksi lähes mitä hyvänsä.

Laumanvartijarotujen käyttö on tyypillistä seuduilla missä lampaita tai muita kotieläimiä paimennetaan laumoissa. Koirien tulee olla itsenäisiä ja rohkeita. Ne ovat myös herkkäluontoisia koiria jotka muistavat pitkään niin hyvät kuin huonotkin kokemukset.

Laumanvartijat ovat minimireaktion koiria ja saattavat antaa toisinaan laiskan tai flegmaattisen vaikutelman löntystellessään laumansa liepeillä tai makoillessaan uneksivan näköisinä sen läheisyydessä. Ne kuitenkin tarkkailevat herkeämättä ympäristön tapahtumia ja uhkan havaitessaan koirat valpastuvat välittömästi ja ovat kokoisekseen hämmästyttävän nopeita ja ketteriä. Esimerkiksi Kangalinkoiralle, joka todennäköisesti onkin eräs nopeimmista laumanvartijaroduista, on mitattu jopa 56 km/h juoksuvauhti. Nämä koirat liikkuvat varsin taitavasti myös epätasaisessa ja jyrkässä maastossa.

Koiria ei tarvitse kouluttaa varsinaiseen laumanvartioimiseen, eikä suojeluviettiä tule koskaan vahvistaa keinotekoisesti. Koirat käyttävät luonnollisia vartioimis- ja suojeluvaistojaan kun tilanne sitä edellyttää.

Pennun on päästävä elämään vartioitavan lauman eläinten kanssa jo varhaisella sosiaalistumiskaudella (7–12 viikon iässä). Parhaat yksilöt työkäyttöön kotieläinten pariin ovat yleensä rauhallisia, jopa hieman syrjään vetäytyviä. Nuorta koiraa voi joutua joskus opastamaan, miten vartioitavien eläinten kanssa ollaan, että niitä ei saa jahdata edes leikillään. Parhaiten nuori koira oppii tavoille jos sillä on vanhempia koiria opastamassa miten vartioitavien eläinten kanssa toimitaan ja eletään. Työkoiraksi tarkoitetun pennun kanssa tulee välttää sen leimautumista ihmisiin ja siksi sen tulee elää vain eläinten parissa, lampolassa tai navetassa, ja siellä aluksi omassa turvallisessa aitauksessaan. Eläinten pitää ehtiä tottua toisiinsa, eikä pentu saa tallautua kotieläinten jalkoihin. Puolivuotisena koiran voi jo ottaa mukaan laitumelle.

Laumanvartijoilla on tyypillisesti paksu ja säätäkestävä turkki ja takajaloissa usein ns kaksoiskannus kynnet. Monet rodut ovat valkoisia väritykseltään, jolloin ne eivät erotu suojeltavasta laumasta ja paimen erottaa ne helpommin sudesta. Joissakin maissa työkoirilta typistetään yhä hännät ja korvat, näin ne eivät repeydy taistelussa petojen kanssa.

Alueilla missä susia liikkuu paljon, laumanvartijakoirilla käytetään pitkillä metallipiikeillä varustettua kaulapantaa nimeltään carlanca tai wolf collar. Kaulapannan leveä nahkapohja suojaa koiran kurkkua ja kaulavaltimoita, kun taas terävät piikit on tarkoitettu estämään niskan puremat tai jopa vahingoittamaan sitä yrittävää sutta. Joillakin laumanvartijaroduilla, etenkin urospuolisilla yksilöillä on paksu ja irtonainen kaulapussi jonka tarkoitus on suojata koiran kurkkua.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat todisteet lampaiden kesyttämisestä ja laumanvartijioden käytöstä ovat peräisin noin vuodelta 9 000 eaa. Nykytutkimus ja arkeologiset löydöt osoittavat, että laumanvartijoiden kehitys alkoi siinä vaiheessa, kun paimentolaiskansat siirtyivät lammas- ja vuohilaumojensa kanssa Itä-Aasiasta Euroopan suuntaan. Nykyaikaiset DNA-tutkimukset tukevat tätä teoriaa, sillä ne osoittavat, että kotieläiminä pidettyjen susien suurin geneettinen monimuotoisuus oli saatavilla Itä-Aasiassa. Tämä monimuotoisuus tarjosi perustan laumanvartijoiden jalostamiselle ja valikoitumiselle erikoistuneisiin tehtäviin, kuten lammas- ja vuohilaumojen suojeluun ja hallintaan.[1][2]

Paimentolaiskansojen alkaessa siirtymään elämään kiinteästi asutuille alueilleen, he tarvitsivat vahvoja ja pelottomia koiria suojelemaan karjaansa saalistajilta. Näistä alkuperäisistä molossityyppisistä koirista kehittyi myöhemmin erilaisia mastiffirotuja ja ne muodostivat perustan myös nykyisille laumanvartijoille, jotka ovat tunnettuja vartiointi- ja suojelutaidoistaan.[1]

Noin 9 000 eaa. ihmiset alkoivat kesyttää villieläimiä, jotka myöhemmin muuttuivat nykyisiksi lampaiksi ja vuohiksi. Tämä kesyttäminen oli tärkeää, koska se tarjosi luotettavan ravinnonlähteen. Nämä alkuperäiset villieläimet olivat sopivia kesytettäviksi monista syistä: ne eivät olleet aggressiivisia, niiden koko oli hallittavissa, ne olivat yhteisöllisiä ja lisääntyivät nopeasti. Niillä oli kuitenkin heikkoutensa, kuten hitaat liikkeet ja puutteellinen puolustusluonne petoeläimiä, kuten susia, karhuja ja villikissoja vastaan. Näin ollen ihmisten kehittämä suuri ja voimakas koiratyyppi, jolla oli leveä suu, syntyi Vähä-Aasian ja Lähi-idän alueilla, erityisesti "hedelmällisen puolikuun" ympärillä, ja sen tarkoituksena oli suojella kotieläimiä näiltä asutuilta alueilta uhkaavilta petoeläimiltä.[1][3]

Turkkilaisissa luolapiirroksissa, jotka on luotu noin 6 300–5 500 eaa., voidaan havaita useita eläimiä, mukaan lukien suuria koiria. Tällä ajanjaksolla lampaat ja vuohet olivat jo kesytettyjä, ja "hedelmällinen puolikuu" oli muuttumassa maanviljelyn ja varhaisten asutusten keskukseksi. Tämä merkitsi sitä, että karjoille käytettävissä oleva maa-ala oli vähenemässä. Tuohon aikaan Mesopotamian asutuksesta tuli tärkeä risteyskohta muinaiseen maailmaan sekä maanteitse että meriteitse. Paimenten ja heidän laumojensa oli näin ollen aloitettava vaelluksensa lähellä oleville asumattomille alueille, sillä karjalle tarvittiin enemmän laidunmaata.[1]

Laumanvartijoiden rooli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin vuoteen 2 000 eaa. mennessä paimentolaiset ja heidän laumansa olivat siirtyneet laajoille alueille, jotka eivät olleet vielä asuttuja. Tämä merkitsi alkua siirtolaiduntamiselle hedelmällisen puolikuun itäpuolella sijaitsevilla vuoristoalueilla. Tässä vaiheessa laumanvartijoiden rooli osoittautui ratkaisevaksi. Koska petoeläimiltä suojautuminen oli välttämätöntä tässä tuntemattomassa ympäristössä, nomadipaimentolaiset luottivat näihin luotettaviin laumanvartijoihin, jotka vaistomaisesti hoitivat seuraavia tehtäviä:

  • Suojella nomadeja ja elää harmoniassa heidän kotieläinlaumojensa kanssa ilman häiriöitä karkottaen samalla luonnonvaraisia petoeläimiä, kuten karhuja, susia ja suuria villikissoja.
  • Ohjata eksyksiin joutuneet eläimet takaisin laumaan, jotta ne pysyisivät yhdessä.[1]

Eri sivilisaatiot kehittivät laumanvartiojiden roolia itsenäisesti eri alueilla, ja tämä kehitysprosessi tapahtui eri aikoina eri paikoissa. Keskiajalla laumanvartijat tulivat laajalti tunnetuiksi Euroopassa niiden käytöstä karjan, kuten lampaiden ja vuohien, kanssa.[1]

Laumanvartijarodut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FCI tunnustaa seuraavat laumanvartijarodut:


On kuitenkin lukuisia muitakin vanhoja laumanvartiointiin käytettyjä rotuja, kuten akbash, karsinkoira, sarakatsaninkoira, musta romanianvuoristokoira, kreikanpaimenkoira, valkoinen kreikanpaimenkoira, epeiroksenmolossi, serbianvuoristokoira ja makedonianvuoristokoira (karaman), jotka ovat kaikki kotimaidensa kenneljärjestöjen tunnustamia.

Keskiaasiankoirasta on Keski-Aasian ja Lähi-idän alueilla lukuisia eri paikallismuunnoksia, joita paikalliset pitävät omana kansallisena rotunaan, kuten afganistaninpaimenkoira, armenialainen gampr, turkmenistanilainen alabai, kazakstanilainen tobet ja uzbekistanilainen torkuz.

Kaukasiankoiran sukulaisina pidetään vastaavasti georgianvuoristokoiraa, eteläkaukasianvuoristokoiraa ja pohjoiskaukasianpaimenkoiraa.

Tiibetinmastiffista on Kiinassa, Intiassa, Bhutanissa, Mongoliassa ja Nepalissa erillisiä muunnoksia jotka ovat eläneet jo pitkään toisistaan eristyksissä, mutta joiden yhdennäköisyys kantarotuunsa on silti huomattava. Kenties tunnetuin muunnos on tiibetiläinen kyi apso, joka on käytännössä karkeakarvainen tiibetinmastiffi.

Laumanvartijarotujen käyttö Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ei ole kauas historiaan ulottuvia perinteitä laumanvartijakoirien työkäytöstä monen Euroopan, Keski-Aasian, Kauko-idän tai Lähi-idän valtion tavoin. Tähän ovat vaikuttaneet etenkin suurten ja asumattomien vuoristo/aroseutujen puute sekä suurpetojen vähäinen lukumäärä sotien aikaan ja jälkeen.

Koska Suomeen ei ole syntynyt vuosisatojen-tai tuhansien mittaista perinnetietoutta koskien laumanvartijarotuja, ihmiset eivät osaa vältellä työkoirien vahtimia alueita esimerkiksi laidunalueiden liepeillä marja- tai sienimetsällä liikkuessaan. Suomen suurpetokannan kasvaessa ja syrjäseutujen autioituessa näitä rotuja on kuitenkin alettu hiljalleen hyödyntämään karjan- sekä muiden kotieläinten suojelemisessa sekä pihapiirien pitämisessä petovapaina vyöhykkeinä.

Monilla laumanvartijoilla on taipumusta laajentaa reviiriään omatoimisesti, etenkin jos ne elävät yksin ilman vartioitavaa kotieläinlaumaa. Lukuunottamatta varsinaisia syrjäseutuja, jolloin naapurit, yleiset tiet ja muut kulkureitit ovat riittävän etäällä (kilometrien päässä), tulisi koirien vartioiman alueen olla aina huolellisesti ja riittävän jämerästi aidattu. Suositus on noin 2 metriset aidat.

Petopaine-alueella suositellaan vähintään kahden laumanvartijakoiran pitämistä, käytännössä 2-3 koiraa suojaa 50-100 lampaan katraan ja tositilanteessa koirat toimivat yhteistyössä. Kannattaa ottaa huomioon myös lähistöllä asustelevan susilauman koko laumanvartijoiden lukumäärää mietittäessä, koska kaksi tai kolmekaan laumanvartijaa ei välttämättä riitä isoa petolaumaa karkottamaan, myöskin rotujen kyvykkyyksissä vastata mittavaan petouhkaan on jonkin verran eroavaisuuksia. Laumanvartija ei myöskään ole nopea ratkaisu peto-ongelmaan, sillä ne ovat parhaimmillaan vasta 2-3 vuoden ikäisinä kun ovat fyysisesti ja henkisesti täysin kehittyneitä.

Susien suojelun myötä on havaittu, että näiden koirien käyttö lieventää tilallisten kokemaa susivihaa, koska elinkeino ei enää kärsi petovahinkojen takia. Laumanvartijakoirien käyttöä voidaankin perustella myös luonnonsuojelullisin näkökulmin.

Vartioidessaan kotieläinlaumaa tai aluetta laumanvartija luottaa ennen kaikkea eleisiinsä, ääneensä ja kokoonsa, se toimii siis ennen kaikkea ennaltaehkäisevänä pelotteena.

Laumanvartijakoira ilmoittaa läsnäolostaan haukkumalla. Haukku on erittäin kantava. Kotieläinlaumoja vartioivat koirat aktivoituvat ilta-ja yöaikaan, ne partioivat alueellaan, jättävät hajumerkkejä ja ilmoittavat läsnäolostaan. Koirien havaitessa mahdollisen uhan haukun intensiteetti kasvaa huomattavasti, ne juoksevat uhkaa vastaan pyrkien joko eliminoimaan uhan (lähinnä pienpedot) tai asettuen uhkan ja laumansa väliin pyrkien häätämään tunkeilijan tiehensä; koira murisee ja haukkuu, saattaa tehdä valehyökkäyksiä tai nostaa häntänsä ylös ja heiluttaa sitä varoitukseksi, nartut saattavat esittää susille jopa leikki tai parittelu kutsuja sekoittaakseen niiden saalistuskäytöstä.

Koirien ei tulisi hakea aktiivisesti yhteenottoja suurpetojen kanssa, joskaan ne eivät saa myöskään pelätä yhteenottoa tarpeen vaatiessa. Koirien ei tule myöskään käydä matalalla kynnyksellä kiinni kotieläinlaumaa tai vartioitavaa aluetta lähestyviin ihmisiin. Kiinnikäymisen tulisi tapahtua vasta jos kaikista varoittavista eleistä huolimatta uhka ei suostu perääntymään tai jatkaa yhä etenemistään vartioitavan lauman tai alueen suuntaan. Roduissa on kuitenkin tässä suhteessa jonkin verran eroavaisuuksia, yleisesti ottaen voidaan todeta Etelä-ja Länsi-Eurooppalaisten rotujen olevan pitkämielisempiä, vaikkakin yksilökohtaisia eroja löytyy myös rotujen sisältä.

Hyvänä nyrkkisääntönä voidaan pitää, ettei vieraan ihmisen tai eläimen tulisi koskaan mennä laumanvartijakoiran vartioimalle alueelle tai sen vartioiman kotieläinlauman lähelle ilman koiran omistajan välitöntä läsnäoloa. Myöskin turhaa oleilua lammaslaitumen tai muun vartioitavan alueen liepeillä on syytä välttää että koirat eivät stressaantuisi liiaksi. Ilman omistajan läsnäoloa vartioivaan koiraan ei tule pyrkiä tekemään tuttavuutta, sitä ei pidä myöskään provosoida esimerkiksi käyttäytymällä aggressiivisesti.

Laumanvartijarotuiset koirat sopeutuvat huonosti elämään tiheästi asutetuilla taajama- ja kaupunkialueilla niiden voimakkaan vahti- ja etenkin haukkuherkkyyden takia. Tiiviissä asuinympäristössä vartiointivietti saattaa yliampua koska ärsykkeitä on jatkuvasti liian paljon, näin voi käydä etenkin jos koiran huolellisesta sosiaalistamisesta ei ole huolehdittu pentu-ja nuoruusaikana. Tästäkin huolimatta vartiointivietin aktivoituminen saattaa yllättää omistajan. Laumanvartija saattaa aikuistuttuaan mieltää "omaksi alueekseen" rappukäytävän, rivitalon piha-alueet tai kotikorttelin. Osa laumanvartijoista ei myöskään tule enää aikuisena toimeen samaa sukupuolta olevien koirien kanssa.

Laumanvartijakoirien ominaisuudet huomioon ottaen ne tarvitsevat joko työtehtävän kotieläinlaumojen vartijoina tai suuren aidatun kotitontin rauhallisesta maalaisympäristöstä missä ne saavat toteuttaa vartiointiviettiään sen häiritsemättä naapureita. Ne siis sopivat elämään omakotitaloihin haja-asutusalueille ja maaseudulle.

Koirat viihtyvät yleensä hyvin ulkona, osa jopa kokoaikaisesti siellä asuen. Silloin niillä täytyy luonnollisesti olla käytössään huolellisesti lämpöeristetty, mielellään talvisin lämmitetty, koppi mihin koira pääsee aina halutessaan lämmittelemään. Suotavaa olisi myös, että koiralla olisi tiluksillaan sateensuojainen tarkkailupaikka, mistä se voi vartioida reviiriään tai laumaansa.

Alkuperäisesti koirat ovat tehneet työtään laumana joka on sisältänyt useita koirayksilöitä. Yhä edelleenkin osa roduista on tyytyväisimpiä eläessään toisen laumanvartijan tai jopa kokonaisen koiralauman jäsenenä.

Suurin osa laumanvartijoista kaipaa runsaasti vapaata liikkumatilaa tai paljon päivittäistä hihnalenkkeilyä, rauhallisesta yleisolemuksestaan huolimatta nämä koirat eivät ole laiskoja tai passiivisia. Pienellä tuhannen neliön alueella, pihahäkissä tai juoksunarussa elävän koiran elämänlaatu kärsii huomattavasti jos se ei saa päivittäin muutakin liikuntaa. Turhautuminen voi johtaa käytösongelmiin tai ylimitoitettuun vartiointikäytökseen.

Ongelmatapauksia- ja pitovaikeuksia on esiintynyt jonkin verran, kun näitä samassa paketissa rohkeita ja herkkiä koiria on yritetty kasvattaa kovakouraisin ja käskyttävin menetelmin tai niiden suojeluviettiä on tarpeettomasti vahvistettu. Ongelmia voi myös ilmetä, jos koiraa ei sosiaalisteta pentuna, niitä otetaan asumaan kaupunki tai taajamaoloihin tai ei ennakkoon selvitetä niiden kasvatukseen, ominaisuuksiin ja käyttötarkoitukseen liittyviä erityispiirteitä.

Ulkonäöllisesti asiaan perehtymätön erehtyy helposti sekoittamaan laumanvartijarotuiset koirat esimerkiksi hyvin saman näköisiin, mutta käyttötarkoitukseltaan ja luonteeltaan varsin erilaisiin leonberginkoiraan tai newfoundlandinkoiraan. Monien rotujen ulkonäkö on kieltämättä hämäävä, koska esimerkiksi kuvasz tai pyreneittenkoira vaaleine turkkeineen näyttävät lähinnä hellyttäviltä perhekoirilta.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moni laumanvartijarotu kulki ennen nimen ”paimenkoira” alla, jollaisina ne vielä nykyisinkin monilla muilla kielillä, kuten englanniksi, tunnetaan. Rotujen harrastajat olivat kuitenkin toivoneet jo pitkään nimimuutosta väärinkäsitysten välttämiseksi, ja halusivat nimien kuvastavan paremmin rotujen käyttötarkoitusta. Vuonna 2012 Suomen Kennelliitto alkoi työstää asiaa, ja niin luovuttiin nimistä ”anatolianpaimenkoira”, ”etelävenäjänpaimenkoira”, ”kaukasianpaimenkoira” ja ”keskiaasianpaimenkoira”, minkä lisäksi alkuperäiseltä nimeltään ”karpaattienpaimenkoirana” ja ”bukovinanpaimenkoirana” tunnetut rodut käännettiin suomeksi jättäen ”paimen”-osan suoraan pois. Enää ainoastaan karstinpaimenkoira ja romanianpaimenkoira tunnetaan virallisesti virheellisillä nimityksillä, ja niistäkin jälkimmäinen osittain sen takia, että se luokitellaan virallisesti FCI-ryhmään 1 eli ”Lammas- ja karjakoirat”.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f Early Livestock Guardian Dogs » JaneDogs janedogs.com. Viitattu 10.10.2023.
  2. ↑ Peter Savolainen, Ya-ping Zhang, Jing Luo, Joakim Lundeberg, Thomas Leitner: Genetic Evidence for an East Asian Origin of Domestic Dogs. Science, 1.11.2002, 298. vsk, s. 1610–1613. doi:10.1126/science.1073906. ISSN 0036-8075. Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ Wendorf, Fred; Schild, Romuald: The Archaeology of Nabta Playa, s. 619-620. Kluwer Academic Publishers, 2001. ISBN 978-1-4613-5178-8. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auktoriteettitunnisteet: Kansalliset Muokkaa Wikidatassa
  • WWF Laumanvartijahanke [[1]]
  • Suuret laumanvartijat [[2]]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Laumanvartija&oldid=22208747”