Piispa Henrik

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Piispa Henrik
Piispa Henrik ja Lalli.jpg
Lallia polkeva piispa Henrik seuraajineen Missale Aboensessa.
Suomen piispa
Seuraaja Rodolfus
Tiedot
Kuollut Perinteen mukaan 20. tammikuuta 1156
Köyliössä tai Nousiaisissa

Piispa Henrik (lat. Henricus, kuoli perinteen mukaan 20. tammikuuta 1156[1]) oli legendan mukaan Suomessa vaikuttanut keskiaikainen kirkonmies, joka mahdollisesti oli englantilaista syntyperää. Henrikiä pidetään Suomen ensimmäisenä piispana. Hän on katolisen Suomen suojeluspyhimys. Pyhän Henrikin legendan mukaan hänet surmasi miestaposta nuhdeltu, nimeltä mainitsematon murhaaja. Kansanomaisen surmavirren mukaan hän koki marttyyrikuoleman Köyliönjärven jäällä tai Nousiaisissa Lalli-nimisen, pakkokestityksestä suuttuneen talonpojan murhaamana. Keskiajalla Henrikin kultti keskittyi Köyliön lisäksi Nousiaisten kirkkoon ja Turun tuomiokirkkoon, joissa säilytettiin piispan pyhäinjäännöksiä.

Kaikki tiedot Henrikistä ovat myöhäsyntyisiä, varhaisimmat arvioiden mukaan 1200-luvun lopulta. Henrikin olemassaoloa ei pidetä varmana. Dosentti Tuomas Heikkilän mukaan hän saattaa olla myyttikasaumasta syntynyt sepitteellinen pyhimys. Toisaalta Heikkilä pitää mahdollisena, että Henrik olisi ollut esimerkiksi Uppsalan apupiispa, joka johti Länsi-Suomen kirkollista rakennustyötä 1150-luvulla.lähde? Henrik on murhaajansa Lallin ohella Suomen historian tunnetuimpia hahmoja.

Historiallinen Henrik[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Wilhelm Ekman, Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia Kupittaan lähteellä, 1850-luvun alkupuoli. Maalaus pohjautuu perimätietoon, jolla tuskin on historiallista todellisuuspohjaa.

Lähes kaikki tiedot piispa Henrikin elämästä perustuvat Pyhän Henrikin legendaan ja Piispa Henrikin surmavirteen, jotka on laadittu yli sata vuotta Henrikin kuoleman jälkeen. Siksi tuskin mitään tietoa hänestä voidaan pitää varmana, ei edes sitä, onko Henrik-nimistä lähetyssaarnaajaa ollut koskaan edes olemassa. Luultavaa kuitenkin on, että tarinoiden takaa löytyy todellinen henkilö. Ainakin piispa Henrikin reliikkeinä kunnioitetut luut ovat kuuluneet jollekulle 1100-luvulla eläneelle henkilölle.

Legendassa Henrikin mainitaan olevan Anglianmaalta eli Englannista. Legendan maininta Englannista saattaa liittyä ruotsalaisen papiston pyrkimykseen johtaa Ruotsin kristillistyminen mieluummin Englannista kuin Tanskasta vastapainona tanskalaisten pyrkimykseen hallita Ruotsin kirkkoa Tanskan arkkipiispan primaattioikeuden nojalla. Näin ollen se olisi vain osa ns. "Anglia docens" -propagandaa ja vailla historiallista pohjaa kuten ruotsalainen tutkija Toni Schmid on katsonut.[2] Toisaalta englantilaisella lähetystyöllä nykyisen Suomen alueella on myös historiallista pohjaa. Esimerkiksi Suomen ensimmäinen varmasti dokumentoitu piispa Tuomas oli syntyperältään englantilainen.

Varmaa tietoa Henrikin tulosta Suomeen ei ole. 1400-luvun lopulta peräisin olevien saarnatekstien mukaan hän saapui Ruotsiin yhdessä Roomasta tulleen kardinaali Nikolaus Albanolaisen (myöhemmin paavi Hadrianus IV) kanssa.lähde? Vuonna 1153 kyseinen kardinaali kävi Linköpingissä. Norjaan ja Ruotsiin oli tuolloin tarkoitus muodostaa arkkipiispan johtamat kirkkoprovinssit, mutta Ruotsin osalta tämä ei vielä onnistunut. Pohjoismaissa ainoa arkkipiispa oli ollut Lundissa vuodesta 1104. Riitojen vuoksi Uppsalan piispanistuin saatiin kuitenkin järjestettyä vasta 1164. Kardinaalin matkaa koskevassa lähdeaineistossa ei mainita Henrikiä kertaakaan.

Vain yksi Henrik mainitaan Uppsalan piispojen 1300-luvulta peräisin olevassa luettelossa ennen arkkihiippakunnan perustamista. Uppsalan piispa Henrikin kerrotaan Ruotsin annaaleissa (annales 31–1463) osallistuneen vuonna 1129 yhdessä Strängnäsin piispan kanssa autuaan Botvidin kirkon vihkimiseen. Saman tiedon antaa Pyhän Botvidin legenda, joka juontaa juurensa 1200-luvun alkupuoliskolta ja on siten Pyhän Henrikin legendaa vanhempi. Tästä syystä on katsottu, ettei Suomeen sijoitettua Uppsalan piispa Henrikiä ole helppoa pitää historiallisena henkilönä.[3]

Henrik ja niin kutsuttu ensimmäinen ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piispa Henrik ja kuningas Eerik purjehtimassa ensimmäiselle ristiretkelle Suomeen myöhäiskeskiaikaisen alttarikaapin kuvassa.

Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikin legendojen mukaan Ruotsin kuningas Eerik ja Uppsalan piispa Henrik saapuivat Suomeen sotaretkelle levittämään kristinuskoa. Myöhemmin ristiretkelle on arvioitu ajoitukseksi vuodet 1150–1157, tavallisimman käsityksen mukaan 1155. Vanhimman lähteen, ns. Palmsköldin katkelman, joka on peräisin 1400-luvun alusta, antama vuosiluku on 1150. Kristinuskon Suomeen saapumisen 700-vuotisjuhlaa puolestaan vietettiin 1857.

Arkeologisten todisteiden valossa läntinen Suomi on kuitenkin ollut kristillinen tai voimakkaasti kristillistymässä jo tuolloin, eikä mitään todisteita valtiollisen tai kirkollisen järjestäytymisen tapahtumisesta nimenomaan 1150-luvulla ole löydetty. 1100-luvun valtiollisessa hajaannustilassa kaikenlaiset hävitysretket Itämeren kansojen kesken olivat arkipäivää, eikä Eerikin retki näistä luultavasti suuremmin poikennut. Retken jälkeen Eerikin sanotaan palanneen Ruotsiin, mutta Henrik olisi jäänyt Suomeen levittämään kristinuskoa ja organisoimaan kirkon järjestystä. Retken historiallisen todenperäisyyden arviointia vaikeuttaa se, että Eerikin lyhyen kuninkuuden aikaisia tapahtumia paisutettiin hänen poikansa Knuut Eerikinpojan hallituskauden aikana mahtipontisiin mittoihin Knuutin yrittäessä turhaan saada isäänsä kanonisoitua pyhimykseksi.lähde?

Uppsalan tuomiokirkon kaniikin Ericus Olain Chronica regni Gothorum -historiateos 1470-luvulta yhdistää Birger-jaarlin kotiinpaluuta kuvatessaan toisesta ristiretkestä kertovan, 13201340 kirjoitetun Eerikin kronikan kuvaukseen 1200-luvun jälkipuoliskolta peräisin olevan Pyhän Eerikin legendaan sisältyvän Eerikin kotiinpaluun suoran sanamuodon. Ensimmäinen ristiretki Suomeen on Ericus Olaille tuntematon.lähde?

Henrikin kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lalli surmaa piispa Henrikin C.A. Ekmanin maalauksessa vuodelta 1854.

Henrikin surmasta on useampia versioita, jotka ovat aikaisintaan 1200-luvun lopulta. Latinankielisen pyhimyselämäkerran mukaan suomalainen murhamies surmasi piispan tämän rangaistua häntä taposta. Suomenkielisen Piispa Henrikin surmavirren mukaan Henrik oli käynyt vierailulla talonpoika Lallin kotona tämän tietämättä. Lallin vaimo väitti piispan väkipakolla ottaneen ruokaa, olutta ja heinää maksamatta siitä korvausta, vaikka piispa oli tosiasiassa heittänyt penningit tilalle. Raivostunut Lalli lähti joko yksin tai Pentin ja Uolevin kanssa kirves tai "laakari" eli lyömämiekka kädessään piispan reen perään. Henrik surmattiin Köyliöjärven jäällä. Mahdollisesti kansanomainen kertomus kuvaa jonkun muun kirkonmiehen kuin piispan tappoa. Tarinaperinteen mukaan piispa Henrik haudattiin oman tahtonsa mukaan Nousiaisiin, mihin rakennettiin Nousiaisten kirkko.

Henrikiä seurasivat Palmsköldin katkelman ja Paavali Juustenin piispainkronikan mukaan Suomen piispoina Rodolfus ja Folkvinus, joista ei kuitenkaan ole säilynyt mitään muita tietoja. Ensimmäinen Henrikin seuraaja, joka varmasti tunnetaan historiallisista lähteistä, on 1200-luvun alkupuolella tehtäväänsä valittu piispa Tuomas.

Vaikka myöhempi keskiaikainen historiantulkinta halusi esittää kristinuskon tulleen Suomeen kerralla ensimmäisen ristiretken mukana, on todellisuus monimutkaisempi. Kristinuskon juurruttaminen Suomen silloisen asutuksen ydinalueille oli parisataa vuotta kestänyt prosessi. Kristillistyminen ei myöskään ollut suoraviivaista, vaan siinä tapahtui myös paikallisia paluita esikristillisiin perinteisiin. Esimerkiksi Henrikin hautakirkon lähellä Nousiaisten Myllymäen kalmistossa palattiin vielä 1200-luvulla kristillisvaikutteisesta ruumishautauksesta ei-kristilliseen polttohautausperinteeseen.[4]

Pyhimys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhän Henrikin saarnahuone Kokemäellä oli osa Pyhän Henrikin tien pyhiinvaellusreittiä.

Henrik julistettiin keskiajalla ainakin Nousiaisten kirkon, Turun tuomiokirkon ja Pyhtään kirkon[5] patronukseksi eli suojeluspyhimykseksi. Hänet lasketaan yleensä myös ensimmäiseksi Turun piispaksi. Vaikka hän ei itse toiminut Turussa, keskiaikaisten Turun hiippakunnan piispojen valta palautui Henrikiin.

Henrikin surmapäivä oli tradition mukaan 20. tammikuuta ("talvi-Heikki", Heikinmessu). Ruotsissa päätettiin sijoittaa Henrikin muistopäivä 19. päiväksi, koska 20. päivä oli jo 200-luvun pyhimysten Sebastianuksen ja Fabianuksen muistopäivä, Suomessa Henrikin kultti oli kuitenkin niin vahva, että se korvasi näiden tuntemattomampien pyhimysten muistopäivän. 1600-luvun lopulla Henrikin juhlapäivä muutettiin myös Suomessa 19. päiväksi tammikuuta, joka nykyäänkin on Henrikin ja Heikin nimipäivä.

Henrikin kultin yhteyteen kasvoi myös pyhiinvaellusperinne, ja Henrikin legendaan liittyviä paikkoja yhdistämään syntyi noin 140 km:n pituinen Pyhän Henrikin tie. Tie koostui kolmesta osasta: tie kulki Kokemäen Ylistaron Pyhän Henrikin saarnahuoneelta Huovintietä Köyliöjärvelle, sielä Sant Henrikin tietä Henrikin hautakirkolle Nousiaisiin ja sieltä Nunnapolkua Turkuun. Pyhiinvaellusreitin vanhin osa oli Köyliöstä Nousiaisiin johtanut Sant Henrikin tie, joka perustui surmavirressä mainittuihin tapahtumiin, piispan surmaan Köyliöjärvellä ja hänen ruumiinsa vetämiseen Nousiaisiin härkien vetämissä vaunuissa. Tien varrella on erilaisia luonnonmuodostelmia, jotka kansanperinne yhdistää piispa Henrikiin.[6] 1600-luvulla talletetun perimätiedon mukaan Henrik vietti viimeisen yönsä Ylistaron saarnahuoneessa, mistä myöhemmin tehtiin Henrikin muistoa vaaliva kappeli.[7] Puulustoajoituksen mukaan saarnahuoneen vanhimmat hirret ovat 1470-luvulta. Koska hirsiä on kuitenkin uusittu useaan otteeseen, ei rakennuksen varsinaista ikää voida tietää.[8]

Henrikistä tuli vähitellen keskiaikaisessa Suomessa kirkon symboli. Turun tuomiokirkkoa, jossa oli ilmeisesti useampia alttareita omistettuna pyhimykselle, alettiin nimittää suojeluspyhimyksensä mukaan Henrikiksi. Testamenteissa, jotka annettiin kirkon hyväksi, oli saajana joskus mainittu Sanctus Henricus.

Katolinen kirkko kunnioittaa nykyäänkin piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana. Katolisen kirkon Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta kantaa pyhimyksen nimeä, ja Henrikin pyhäinjäännöstä säilytetään nykyisin Pyhän Henrikin katedraalin alttarilla Helsingissä.

Pyhän Henrikin legenda[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pyhän Henrikin legenda
Henrikin sarkofagia Nousiaisissa peittävä kuparilevy, joka esittää ensimmäistä ristiretkeä.

Piispa Henrikin Vita eli kertomus hänen elämästään kirjoitettiin 1200-luvun lopussa. Se sisältää hyvin vähän konkreettista tietoa Henrikistä. Hänen kerrotaan olleen 1100-luvun puolivälissä englantilaissyntyinen Uppsalan piispa, joka hallitsi valtakuntaa yhdessä kuningas Eerikin kanssa. Pyhimyskertomuksen mukaan suomalaiset pakanat aiheuttivat Ruotsille suurta vahinkoa, minkä vuoksi Eerikin ja Henrikin oli lähdettävä sotimaan näitä vastaan. Suomenn valtaamisen jälkeen he kastoivat kansan ja rakensivat monia kirkkoja, minkä jälkeen kuningas palasi Ruotsiin ja Henrik jäi jatkamaan käännytystyötään, vaihtaen piispan toimen saarnaajan elämään.[9]

Legendan mukaan Henrik koki marttyyrikuoleman yrittäessään langettaa kanonisen tuomion murhamiehelle, joka raivospäissään surmasi piispan.[9]

Henrikin vitaa seuraa miracula, joka luettelee yksitoista piispan kuolemansa jälkeen aikaansaamaa ihmetekoa. Skaran papin paranemista Henrikin pilkkaamista seuranneista vatsanväänteistä lukuun ottamatta kaikki ihmeet tapahtuvat Suomessa. Muut ihmeet, jotka yleensä seurasivat Henrikin rukoilemisesta, ovat:[9]

  1. Lallin päänahan irtoaminen hänen laitettuaan piispan lakin päähänsä
  2. Piispan sormen löytyminen surmaa seuranneena keväänä
  3. Pojan herättäminen kuolleista Kaisalassa
  4. Tytön herättäminen kuolleista Vehmaalla
  5. Sairaan naisen parantuminen Sastamalassa
  6. Erlend-nimisen fransiskaanin päänsäryn parantuminen
  7. Sokean naisen näön palauttaminen Kyrössä
  8. Kyröläisen halvaantuneen miehen kävelykyvyn palauttaminen
  9. Sairaan tytön parantaminen
  10. Joukon kokemäkeläisiä hylkeenpyytäjiä pelastuminen myrskystä

Piispa Henrikin surmavirsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrikin virallisen legendan lisäksi on säilynyt pyhimyksen vaiheista paljon runsassanaisemmin kertova kansanruno Piispa Henrikin surmavirsi, jonka laatiminen on ajoitettu keskiajalle. Runosta on säilynyt monta versiota, joista vanhin on kirjoitettu muistiin ilmeisesti 1600-luvulla.

Surmavirren mukaan Kaalimaassa (mahdollisesti Englannissa) syntynyt piispa oli käynyt pyytämässä ruokatarpeita Lalli-nimisen talonpojan talosta. Lallin vaimo Kerttu suhtautui kuitenkin ynseästi matkalaisiin. He saivat silti ruokatarpeita ja hevosellekin hiukan purtavaa. Piispa maksoi kaiken yltäkylläisesti. Kun Lalli palasi kotiin, kertoi Kerttu hänelle matkalaisten ottaneen ruokatarpeet ilmaiseksi. Lalli kiivastui tästä ja lähti ajamaan heitä takaa kirveen, keihään tai laakarin eli kahden käden lyömämiekan kanssa. Henrik aavisti kuolevansa pian ja pyysi palvelijaansa piiloutumaan ja kuljettamaan Henrikin ruumiin pois. Hän pyysi myös, että sinne minne härät jaksavat vetää rekeä, piti rakentaa Suomen ensimmäinen kirkko. Tämä toive toteutettiin ja kirkko rakennettiin Nousiaisiin.

Lalli tappoi piispan kirveellään Köyliöjärven jäällä ja palasi kotiinsa piispan hiippa päässään ja sormus peukalossaan. Kun hän yritti riisua hiippaa, päästä irtosivat hiukset, ja kun hän yritti ottaa sormusta pois, koko peukalo irtosi. Kesällä metsähiirilauma alkoi ajaa takaa Lallia, joka pakeni järven rannalla kasvavan puun latvaan. Jyrsijät alkoivat nakertaa puun runkoa, joten Lallin ei auttanut muu kuin hypätä järveen, johon hän hukkui. Järvi sai tästä nimekseen Hiirijärvi.

Pyhimyskultti Turun hiippakunnan ulkopuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrikiä kunnioitettiin myös Lundin tuomiokirkossa.

Vaikka Henrikin pyhimyskultti alkoi ilmeisesti kuninkaallisesta aloitteesta, kesti yli vuosisadan ennen kuin kultti levisi Turun hiippakunnan ulkopuolelle. Esimerkiksi vielä vuonna 1344 Uppsalan tuomiokirkossa ei ollut piispa Henrikin reliikkejä, eikä näin ollen kulttiakaan. Henrikin kultti keskittyikin koko 1300-luvun Turun hiippakuntaan.[10] Vadstenan luostarilla Linköpingin lähellä vaikuttaa olleen tärkeä osa Henrikin kultin levittämisessä muualle Ruotsin valtakuntaan 1400-luvun alussa.[11] Henrik ei milloinkaan saanut Uppsalan arkkihiippakunnassa korkeinta totum duplex -juhlan asemaa, joka hänellä oli Turun hiippakunnassa.[12]

Katolisen ajan loppuun mennessä Henrikistä oli tullut Pohjoismaissa merkittävä paikallinen pyhimys. Hänen kulttiaan juhlittiin korkeimpana juhlapäivänä (totum duplex) Turun, Linköpingin ja Strängnäsin hiippakunnsa, duplexina Uppsalassa, Västeråsissa, Växjössä ja Tanskaan kuuluneessa Lundissa, semiduplexina Norjan Nidarosissa ja simplexinä Skarassa.[13]

Pohjoismaiden ulkopuolella Henrikiä kunnioitettiin ilmeisesti jonkin verran Pohjois-Saksassa, mutta muualla katolisessa maailmassa hän jäi tuntemattomaksi.[14]

Piispa Henrikin pyhäinjäännös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isonkyrön kirkon keskiaikainen puuveistos Piispa Henrikistä ja talonpoika Lallista. Kuva Suomen postilaitoksen merkissä vuodelta 1955, jolloin katsottiin kuluneen 800 vuotta kristinuskon tulosta Suomeen.

Kirkon väittämän mukaan Henrik haudattiin kuolemansa jälkeen Nousiaisiin. Varmaa on, että piispa Henrikiksi katsottu henkilö oli 1200-luvun lopulla haudattuna Nousiaisten kirkkoon, josta hänen luunsa siirrettiin Turkuun kokonaan tai osittain vuonna 1300, kun uusi tuomiokirkko vihittiin käyttöön. Henrikin translaatiopäivä oli 18. kesäkuuta ("kesä-Heikki"). Sekä talvi- että kesä-Heikkiä juhlittiin suurilla messuilla, joiden yhteydessä pidettiin Turussa suuret heikinmarkkinat. On kuitenkin huomattava, että Nousiaisissa ei ole löydetty jäännöksiä 1100-luvulle ajoittuvasta kirkkorakennuksesta, ja todennäköisesti piispanistuin perustettiinkin sinne vasta 1200-luvun alussa. Mahdollisesti Nousiaisiin haudattu vainaja saattoi olla joku piispa Tuomaksen edeltäjä. Ensimmäinen maininta Nousiaisista on vuodelta 1232. Sinne on myös päivätty piispa Tuomaan kirje vuodelle 1234, joka tosin on säilynyt vain myöhempänä vidimaationa ja jonka vuosiluku on sen tähden epävarma.

Koroisten rahalöydöt osoittavat kiistattomasti, että paikalle on rakennettu kirkko paavin vuonna 1229 antaman siirtoluvan jälkeen. On mahdollista, että tuo rakennus olisi palanut ruotsalaisvalloituksen yhteydessä vuonna 1249 ja uusi suurempi olisi sen jälkeen rakennettu samalle paikalle. Kumpikaan näistä kirkoista ei ollut pyhitetty Henrikille vaan ainoastaan Neitsyt Marialle.

Katolisena aikana Henrikin pyhäinjäännöstä säilytettiin tuomiokirkossa omalla alttarillaan. Se ei kuitenkaan säilynyt kokonaisena. Osa luista saattoi jäädä alkuperäiseen sijaintipaikkaansa Nousiaisten kirkkoon, jonne rakennettiin 1400-luvulla massiivinen sarkofagi Henrikin kunniaksi; on kuitenkin epäselvää, sisälsikö sarkofagi koskaan yhtään luuta. Aikalaislähteiden mukaan Henrikin luita lahjoitettiin Turusta mm. Ruotsiin Uppsalan ja Linköpingin tuomiokirkkoihin.

1500-luvun uskonpuhdistuksessa Turun tuomiokirkosta poistettiin pyhimysalttarit pyhäinjäännöksineen. Henrikin luut siirrettiin tuomiokirkon kirkkosalista sakaristoon, jossa niitä säilytettiin 1720-luvulle asti. Isonvihan aikana, kun Turku oli venäläisten miehittämä, luut ilmeisesti lähetettiin Pietariin liitettäväksi Pietari Suuren muinaismuistokokoelmaan. Tällä matkallaan Henrikin pyhäinjäännös katosi lopullisesti, vaikka sen kohtaloa Pietarissa on yritetty myöhemmin jäljittää.lähde?

Piispa Henrikin pyhäinjäännöksenä pidetään nykyään kyynärvarren luuta, joka oli sijoitettuna vuonna 1514 rakennettuun piispa Hemmingin pyhäinjäännösarkkuun Turun tuomiokirkossa, ja johon liitetty pergamentti kertoo sen kuuluneen piispa Henrikille. 1920-luvun korjaustöiden yhteydessä luunpalanen siirrettiin tuomiokirkosta Museovirastoon. Luun omistajuudesta käytiin 1990-luvulla kiistelyä, kun Museovirasto katsoi pyhäinjäännöksen omistajuuden kuuluvan sille muinaismuistolain nojalla. Museovirasto antoi kyynärvarsireliikin 2000 viideksi vuodeksi katolisen Pyhän Henrikin katedraalin alttarille. Se palautettiin Museovirastolle, joka pitkällisten tarkastelujen jälkeen totesi, että reliikkien laillinen omistaja on Turun tuomiokirkko, jolle ne palautettiin.[15]

Vuonna 1924 Turun tuomiokirkon restaurointitöiden yhteydessä löydettiin sakastin umpeen muuratusta komerosta ns. Pyhän Henrikin pääkallo. Maaliskuussa 2012 valmistuneessa radiohiiliajoituksessa varmistui, että se on peräisin piispa Henrikin aikakaudelta 1100-luvulta.[16][17]

Piispa Henrik nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henrik Nousiaisten kunnan nykyisessä vaakunassa.

Piispa Henrikin muistona 19. tammikuuta on Suomessa edelleen Heikin, Henrikin ja Henrin nimipäivä. Henrikiä muistetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi Suomen katolisessa kirkossa, jonka pääkirkko on Helsingissä sijaitseva Henrikille omistettu Pyhän Henrikin katedraali.[18] Turun tuomiokirkossa on tapana järjestää Henrikin muistopäivän iltana rukoushetki kirkon suojeluspyhimyksen muistoksi.[19] Nousiaisten, Köyliön ja Kokemäen kuntien vaakunoissa on kansanperinteeseen pohjautuen kuva piispa Henrikistä.

Köyliöjärven Kirkkokari on Suomen ainoa yhä käytössä oleva katolisten pyhiinvaellusten kohde. Saarella pidetään piispa Henrikin muistopalvelus joka kesä juhannusta edeltävänä sunnuntaina. Myös Pyhän Henrikin tie on nykyään merkitty uudelleen maastoon pyhiinvaeltajia varten. Tätä varten on perustettu Pyhän Henrikin pyhiinvaellusyhdistys.[20]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä, Tuomas: Pyhän Henrikin legenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1039. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 978-951-607-861-1.
  • Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuosa, Tauno: Jokamiehen Suomen Historia. WSOY.
  2. Toni Schmid, Sveriges kristnande, 1934
  3. Göte Paulsson, Annales suecici medii aevi, Bibliotheca historica Lundensis XXXII, 1974)
  4. Paula Purhonen, Kristinuskon saapumisesta Suomeen, 1998)
  5. Hiekkanen 2007, s. 464.
  6. Valomerkki: Pyhän Henrikin tiestä, viitattu 21.1.2015.
  7. Salminen, Tapio: Joki ja sen väki – Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle. Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-1-3, s. 36.
  8. Niina Uusi-Seppä: Pyhän Henrikin kappelin rakennushistoriaselvitys Museovirasto 2009. Viitattu 22.1.2016.
  9. a b c Heikkilä 2005, s. 398–417. Kaikki legendan 52 tunnettua versiota voi myös ladata Helsingin yliopiston palvelimelta.
  10. Heikkilä 2005, s. 116.
  11. Heikkilä 2005, s. 204.
  12. Heikkilä 2005, s. 87.
  13. Heikkilä 2005, s.79
  14. Heikkilä 2005, s. 118–125.
  15. Pyhän Henrikin värttinäluureliikistä tehtiin sopimus 2008. Suomen Ev. Lut. kirkko. Viitattu 25.6.2015.
  16. Turun pääkallo ajoitettiin piispa Henrikin aikoihin 5. joulukuuta 2009. YLE Turku. Viitattu 28.5.2012.
  17. Pyhän Henrikin kallo on oikean ikäinen 15. maaliskuuta 2012. Satakunnan Kansa. Viitattu 28.5.2012.
  18. Katolinen kirkko Suomessa:Pyhän Henrikin seurakunta, viitattu 22.1.2016.
  19. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä: Pyhän Henrikin kirkkoilta, viitattu 22.1.2016.
  20. Pyhän Henrikin pyhiinvaellusyhdistys :Pyhän Henrikin ekumeeninen pyhiinvaellus, viitattu 22.1.2016

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salo, Unto: Nousiaisten Moisio - ikkuna Suomen uskonto- ja yhteiskuntahistoriaan. Suomen Museo 1997, s. 23 – 60.
  • Lehtinen, Jussa: Lallin ajo -historiallinen seikkailukertomus, Kirjalabyrintti 2012

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Latin Cross.svg Edeltäjä:
Suomen piispa
k. 1151–1158?
Seuraaja:
Rodolfus