Kirkkokari

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirkkokari
Kirkkokari.JPG

Kristinuskon Suomeen saapumisen muistomerkki Kirkkokarissa.

Muut nimet
Pyhän Henrikin saari
Sijainti
Vesialue
Pinta-ala
0,003 km²

Kirkkokari (myös Pyhän Henrikin saari,[1] ruots. St. Henriks Holm) on Köyliönjärvessä sijaitseva pieni saari, jonka läheisyydessä Piispa Henrik perimätiedon mukaan surmattiin vuonna 1156. Myöhemmin keskiajalla Kirkkokarista muodostui tärkeä pyhiinvaelluspaikka ja saarelle rakennettiin myös Köyliön ensimmäinen kappeli. Kirkkokari on osa Köyliönjärven kulttuuriympäristöä, joka on yksi Suomen kansallismaisemista.[2]

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Köyliönjärvessä on vain viisi saarta, joista sen pohjoisosassa sijaitseva 0,30 hehtaarin kokoinen Kirkkokari on pienin. Mantereelle saaresta on matkaa noin 200 metriä ja eteläpuoliseen Kaukosaareen sata metriä. Kirkkokari on samaa osittain vedenalaista harjumuodostumaa kuin järven keskellä sijaitsevat Kaukosaari ja Kirkkosaari.[3][4] Kivikkoisen saaren korkein kohta kohoaa vain noin metrin korkeudelle vedenpinnasta. Vielä 1900-luvun alussa Kirkkokari oli täysin puuton luoto, mutta nykyään sitä reunustavat korkeat puut.[5]

Pyhiinvaellusperinne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perimätiedon mukaan talonpoika Lalli surmasi Piispa Henrikin tammikuussa 1156 Köyliönjärven jäällä. Läheisestä saaresta muodostui myöhemmin keskiajalla pyhiinvaelluspaikka, jonne viimeistään 1400-luvun alussa rakennettiin Köyliön ensimmäinen kirkko tai kappeli. Se oli käytössä ainakin sadan vuoden ajan.[5] Kirkkokari oli Pyhän Henrikin tienä tunnetun pyhiinvaellusreitin alkuperäinen lähtöpaikka, josta suunnattiin kohti piispa Henrikin hautapaikkaa Nousiaisten kirkkoa. Myöhemmin reitiksi vakiintui Turun tuomiokirkosta Kokemäellä sijaitsevaan Pyhän Henrikin saarnahuoneeseen johtava kulkureittien yhdistelmä, joka kulki myös Kirkkokarin kautta.[6] Pyhiinvaellusperinne jatkui uskonpuhdistuksesta huolimatta ainakin 1600-luvulle saakka, jolloin Kirkkokarin tuntumassa mantereen puolella järjestettiin myös vilkkaita markkinoita. Niiden yhteydessä saarella pidettiin säännöllisesti jumalanpalveluksia. Pyhiinvaellukset ja uhrilahjojen tuonti Kirkkokarille hiipuivat lopullisesti vasta 1700-luvun aikana.[5]

Perimätieto ja kirjalliset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisin kirjallinen tieto Kirkkokarin kappelista on vuodelta 1422, jolloin Turun tuomiokirkon Mustassakirjassa säilyneessä dokumentissa mainitaan Köyliössä sijaitseva "Lähteen kappeli" eli "Keldona kapellis". Sen on tulkittu tarkoittavan juuri Kirkkokarin kappelia. Ruotsalainen historioitsija Johannes Messenius puolestaan mainitsee sen 1600-luvun alussa kirjoittamassaan teoksessa Scondia illustrata. Vanhimmat Köyliön kartat ovat vuosilta 1688 ja 1700, niihin saari on merkitty nimellä St. Henriks Holm eli Pyhän Henrikin saari. Vuonna 1868 Köyliön silloinen kirkkoherra Johan Adolf Lindström mainitsi, että perimätiedon mukaan vielä sukupolvea aikaisemmin olisi saarella ollut näkyvissä yksi hirsikerta vanhasta kirkkorakennuksesta.[5]

Kaivaukset Kirkkokarissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800–1900-lukujen vaihteessa Kirkkosaari herätti myös tutkijoiden huomion. Vuonna 1904 kirkkoherra Viktor Salminen ja Köyliönkartanon omistaja Axel Cedercreutz ottivat yhteyttä Muinaistieteelliseen toimikuntaan, joka kesäkuussa lähetti paikalle arkeologi Hjalmar Appelgrenin. Tämän jälkeen vuosina 1904–1905 suoritettiin toistaiseksi ainoat saarella tehdyt arkeologiset kaivaukset. Niiden valvojana toimi Köyliönkartanon metsänhoitaja Herman Väisänen, joka myös vastasi kaikista piirroksista ja kartoista.[5]

Kaivauksissa saatiin näkyviin hirsikerros, jonka perusteella saarella oli sijainnut noin 7×11 metrin kokoinen kivi- tai hirsirakennus. Se oli peittänyt lähes puolet koko saaren pinta-alasta. Hautauksista ei kaivauksissa löydetty merkkejä. Nykyään Kirkkokarissa on nähtävissä kivijalkaa, mutta se ei kuitenkaan ole jäänne vanhasta kirkosta, vaan rovasti Salmisen ja vapaaherra Cedercreutzin johdolla kaivausten aikana rakennettu muistomerkki. Siihen kerättiin saarella olleita kiviä, jotka asettiin suurin piirtein keskiaikaisen kappelin seinälinjoille.[5]

Kirkkokarin esinelöydöt käsittävät rahojen lisäksi kullatun hopeisen kantasormuksen, jossa on Kristuksen kasvokuva, Pyhää Olavia esittävän pyhiinvaellusmerkin, joka todennäköisesti on peräisin Norjan Trondheimista, joitakin tinaesineitä sekä gagaatti- ja meripihkahelmiä, jotka saattavat olla peräisin rukousnauhasta. Lisäksi saarelta löydettiin ikkunalasia ja ikkunoiden puitteissa käytettyä lyijynauhaa. Osa löydöistä on värjättyä lasia, joten kappelissa on tavallisten ikkunoiden lisäksi ollut ainakin yksi lasimaalaus. Numismaatikko Otto Alcenius laati Kirkkokarin kolikoista luettelon, jonka mukaan saarelta kaivettiin yhteensä 66 hopea- ja 78 kuparirahaa. Hänen mielestään vanhimmat olivat kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen (1338–1412) ajalta peräisin olevia brakteaatteja. Keskiaikaisiksi Alcenius oli luokitellut yhteensä 17 kolikkoa. Arkeologi Pekka Sarvas luetteloi rahat uudelleen 1970-luvulla ja hänen mukaansa brakteaatit ovat peräisin vasta 1500-luvulta. Myöhäisimmät rahalöydöt puolestaan ovat kuningas Aadolf Fredrikin valtakaudelta 1700-luvun puolivälin jälkeen. 1500-lukua edeltävien puuttuminen saattaa selittyä sillä, että paikallisilla asukkailla oli 1800-luvulla tapana kaivaa rahoja, jonka johdosta vanhimmat ja hauraimmat ovat mahdollisesti tuhoutuneet.[5]

Vuosien 1904–1905 jälkeen Kirkkokarilla ei ole tehty arkeologisia tutkimuksia, mutta vuonna 1998 Museovirasto suoritti saarella kartoituksen.[5]

Nykyinen pyhiinvaellusperinne ja muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkokari on yksi harvoista katolisen kirkon pyhiinvaelluspaikoista Pohjoismaissa. Suomen katolinen kirkko järjestää vuosittain Turusta alkavan pyhiinvaelluksen, joka päättyy Kirkkokarilla järjestettävään muistomessuun.[7] Se pidetään aina kesäkuun 18. päivää lähimpänä olevana sunnuntaina.[8]

Kappelin perustusten lisäksi Kirkkokarissa on nähtävissä vuonna 1955 paljastettu kristinuskon Suomeen saapumisen muistomerkki, sekä 1999 valmistunut Pyhän Henrikin alttari. Kirkkokarille voi soutaa Ristolan kyläyhdistyksen veneellä, joka on vapaasti käytettävissä Lähteenkylän rannassa.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Salminen, Viktor: Köyliön pitäjän historia, s. 12–17. Pitäjänkertomuksia VII. Rauma: Suomen Kirjallisuuden Seura, 1904.
  2. Muinaisjäännösrekisteri: Kirkkokari Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 12.9.2012. Museovirasto. Viitattu 10.2.2013.
  3. Kirkkokari, Köyliö (Kansalaisen karttapaikka) Helsinki: Maanmittaushallitus. Viitattu 23.3.2015.
  4. Satakuntaliitto: Köyliöjärven kulttuurimaisema, inventointilomake
  5. a b c d e f g h Haggrén, Georg: ”Katolinen traditio ja sitkeä kansanusko – Köyliön Kirkkokarin Pyhän Henrikin kappelin löydöt”, teoksessa Köyliist... 7 – Aarnivalkeita ja ratsastavia ritareita, s. 56–69. Köyliö-seura ry, 2006. ISSN 1457-7143.
  6. Pyhän Henrikin tiestä Valomerkki / Vantaan Lauri. 2.8.2005. Viitattu 13.5.2015.
  7. Pyhän Henrikin tie Henrikin.fi. Viitattu 17.4.2012.
  8. Nähtävyyksiä Köyliön kunta. Viitattu 17.4.2012.
  9. Ristolan kyläyhdistys Köyliön yrittäjät ry. Viitattu 17.4.2012.