Lasimaalaus
Lasimaalaus on lasilevyn taustapuolelle maalattu ja sen jälkeen poltettu kuva tai ornamentti. Lasimaalaus kehittyi menetelmästä, joissa värillisiä lasinpaloja yhdisti toisiinsa lyijykiskot eli -puitteet. Nämä muodostavat osan teoksen viivasommitelmaa.[1]
Yleisimmin lasimaalauksia on kirkoissa. Varsinkin 1200-luvun goottilaisiin kirkkoihin tehtiin komeita lasimaalauksia.
Lasimaalaus-nimitystä käytetään myös ikkunoista, joihin värit on maalattu lasin päälle ja tämän jälkeen hehkutettu ahjossa.
Lasimaalauksissa tarvitaan taiteellisia taitoja suunnitelman toteuttamiseen ja teknisiä taitoja koristeen kokoamiseen niin, että se pystyy kannattamaan oman painonsa.
Materiaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lasimaalaukseen käytettävän lasin ainekset sekoitetaan, ja kun massa on valmis, siihen voidaan lisätä väriä antavia aineksia: rikkiä, happoja ja seleeniä. Tärkeimpiä väriaineita ovat kadmiumsulfidi (punertava), antimonioksidi (vihertävän keltainen), rikki ja hiili (musta ja topaasinkeltainen), seleeni (punainen), mangaanioksidi (violetti), kobolttioksidi (sininen), rautaoksidi (vihreä, musta) ja kuparioksidi (vaaleansininen). Materiaali sulatetaan 1 650 asteessa, jolloin puhtaat kvartsihiekkakiteet järjestyvät uudestaan ja niistä muodostuu lasia. Taipuisa lasisulatekimpale muotoillaan 800 asteessa halutulla tavalla, esimerkiksi laataksi. Sitten lasi jäähdytetään hitaasti.[2]
Lasimaalaustaiteilijat käyttävät monenlaisia lasityyppejä, joista yleisimmät ovat kirkas lasi, strassilasi, puhallettu lasi, sulaliitetty lasi, opaalilasi, käsin valssattu lasi, katedraalilasi, kuviolasi, tiffanylasi, ympyrälaatta ja lasijalokivet, sekä lasilaatta.[3]
Lasimaalauksessa käytettyjä maaleja ovat grisaille, joka on mustaa tai ruskeaa lasitusväriä, sekä emalivärejä. Grisaille levitetään lähes aina lasimaalauksen sisäpinnalle. Se tarttuu lasiin, kun se poltetaan noin 610 asteessa. Emaliväri sulaa lasin päälle nopeasti ja helposti.[4]
Lasimaalaus tuetaan jollain rakenteellisella materiaalilla, joita ovat perinteinen lyijy sekä uudemmista materiaaleista esimerkiksi kuparifolio, betoni, silikoni sekä kitti tai mastiksi. Lyijykiskotöissä lasit kiinnitetään toisiinsa lyijykiskoilla ja kitataan. Kuparifolio on paljon lyijyä kevyempää, ja sitä on käytetty esimerkiksi valaisimissa. Teräsbetonia alettiin käyttää lasimaalausten tukirakenteena 1900-luvun alkupuoliskolla.[5]
Työpaja ja työkalut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lasimaalarin työpajassa on valopöytä, leikkuupöytä, asennuspöytä ja varastointihyllyjä. Maalattu lasi poltetaan polttouuneissa 550–620 asteen lämpötilassa. Työkaluinaan lasimaalari käyttää monenlaisia leikkuuvälineitä kuten veitsiä, sahoja ja saksia, sekä erilaisia hiomatarvikkeita, harjoja ja siveltimiä. Lyijyn käsittelyssä tarvitaan monenlaisia työkaluja samoin kuin metallin juottamisessa.[6]
Lasimaalauksen valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lasimaalauksen suunnittelu aloitetaan piirtämällä luonnos paperille. Suunnitteluvaiheessa kirjataan jo maalauksen oikeat mittasuhteet sekä tarkat tiedot lasin väristä ja laadusta, rakennelmasta lyijykiskoineen, asennuksesta sekä rakenteesta, johon teos aiotaan kiinnittää. Joskus tehdään myös prototyyppi tai malli, jonka mittakaava on yleensä 1:10. Se voidaan tehdä mistä tahansa sopivasta materiaalista. Työsuunnitelman jälkeen lasimaalauksesta laaditaan luonnollisen kokoinen piirros. Se voidaan asettaa pöydälle niin että lasit järjestetään sen päälle.[7]
Seuraavaksi lasi leikataan mallien muotoisiin paloihin, jotka asetellaan piirustuksen vastaavien kohtien päälle. Jos lasi ei vaadi maalausta, paikalleen asetellaan lyijykiskot, jotka on leikattu oikean mittaisiksi. Lasinpalaset asetellaan kiinni lyijykiskoihin, jotka litistetään tiiviisti lasin ympärille, ja liitoskohtiin sivellään juotosnestettä. Kun lyijykiskot on kiinnitetty ja juotettu, teos tiivistetään vielä kitillä, jota painellaan lyijykiskon ja lasin väliin. Lopuksi teos puhdistetaan kitin ja lyijyn jättämistä tahroista. Teos voidaan myös viimeistellä patinomalla.[8]
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lasia on käytetty läpinäkyvänä ikkunamateriaalina jo muinaisina aikoina. Taidemuodon lähimpiä edeltäjiä teknisessä mielessä olivat mosaiikki ja emalimaalaus.[9]
Vanhimmat säilyneet taiteelliset lasimaalaukset ovat peräisin karolingiselta kaudelta. Vanhin on ranskalaiselta hautausmaalta löytynyt pyhäinjäännöslippaan osa, joka on ristinmuotoinen ja valmistettu lyijyllä toisiinsa liitetyistä erilaisista lasinpaloista. Vanhin ehjänä säilynyt Kristusta esittävä lasimaalaus on peräisin 800-luvulta. Tuon ajan teokset tehtiin tekniikalla, jossa kuvioita luotiin lisäämällä lasiin metallilastuja ja niiden oksideja. Kun tahna oli kuivunut, lasi peitettiin kalkilla ja poltettiin uunissa sulamislämpötilaa matalammassa lämmössä. Lasin ja lyijyn saumakohdat täytettiin tuhkasta ja pellavaöljystä sekoitetulla kitillä. Kasvonpiirteet varjostettiin grisaille-tekniikalla.[10]
Romaanisella kaudella 1000-luvulta 1200-luvulle lasiin maalattiin yleisimmin maineikkaiden ihmisten pyöreitä tai soikeita kuvia. Katedraalien ja tärkeiden kirkkojen valoaukkojen lasien koristeluissa oli runsaasti vaikutteita miniatyyritaiteesta. Maineikkaita romaanisen kauden lasimaalauksia on esimerkiksi Le Mansin, Saint-Denis’n ja Chartresin katedraaleissa Ranskassa.[11]
Goottilaisen arkkitehtuurin kaudella kirkkojen seinät kevenivät ja saivat suuria ikkuna-aukkoja, joihin sijoitettiin huomattavia lasimaalauksia. Ne toimivat suojina, niissä toteutettiin ikonitaidetta, ja ne suodattivat valoa kauniisti kirkon sisälle. Lasimaalaustaide astui goottilaisella kaudella tasaveroisena taidemuotona maalaustaiteen, miniatyyritaiteen ja kuvanveiston rinnalle. Lasimaalauksen tekniikka kehittyi monin tavoin. Uuden hopeaväriöintitekniikan avulla pystyttiin käyttämään vähemmän lyijykiskoja, jolloin saatiin aikaan laajempia ikkunapintoja ja runsaampi värien kirjo. Sulaliittämisen keksimisen avulla saatiin läpikuultavampia ja värikkäämpiä pintoja kun kaksi valuvassa tilassa olevaa lasia voitiin yhdistää. Gotiikan ajan tärkeimmät lasimaalaukset ovat Ranskassa. Saksasta tunnetaan etenkin Kölnin tuomiokirkon lasimaalaukset, ja hienoja lasimaalauksia tehtiin myös muualla Euroopassa kuten Italiassa ja Espanjassa.[12]
Renessanssin alkuaikoina 1400-luvulla kirkkojen koristelu lasimaalauksin kyseenalaistettiin, koska ne aiheuttivat kirkkokansassa hämmennystä. 1500-luvulla lasimaalausten käyttö väheni, kunnes se loppui kirkkojen koristelussa täysin protestanttisen reformaation ja katolisen reformaation myötä. Lasimaalausten tekninen toteutus muuttui myös perusteellisesti. Lasimaalauksista tuli entistä läpikuultavampia, voimakkaat ja raskaat linjat korvautuivat ohuilla ääriviivoilla, ja kuviot muotoiltiin asteittain varjostamalla. Myös perspektiivi otettiin käyttöön. Uskonnollisten kohtausten tilalle tuli historiallisia.[13]
Lasimaalaustaiteelle 1600- ja 1700-luvut olivat alennustilan aikaa. Osaltaan asiaan vaikuttivat jatkuvat sodat ja uskonnolliset konfliktit. Myös uusi barokkityyli, joka vaati voimakasta valoa, heikensi entisestään lasimaalaustaiteen asemaa. Harvoja lasimaalauksia valmistettiin enää yksityisasuntoihin, ja lasimaalausten tuotanto väheni jyrkästi etenkin Ranskassa.[14]
Lasimaalaustaide koki uuden nousun 1800-luvulla, kun romantiikan ajan historiallinen henki alkoi ihannoida keskiaikaa. Sen ansiosta keskiaikaisia valmistusmenetelmiä alettiin jälleen käyttää. Uudet teokset olivat kuitenkin pitkälti kopioita vanhoista. Arts and crafts -liike korosti käsityötaidon merkitystä ja antoi samalla lasimaalaustaiteelle piristysruiskeen.[15]
Lasimaalaustaide on jatkanut elpymistään ja kehitystään 1900-luvulla. Vuosisadan alussa lasimaalaukset tulivat asuntoihin ja muihin yksityistiloihin. Taidemuoto on saanut hyvin persoonallisia ilmenemismuotoja, materiaaleilla ja tekniikoilla tehdään loputtomasti kokeiluja, ja lasimaalaustaiteesta on tullut yleismaailmallista. Lyijyn tilalle ovat tulleet esimerkiksi kuparifolio, sementti ja teräs.[16]
Esimerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Ruusuikkuna Saint-Denisin basilikassa, Pariisissa. -
Romaanisen ajan lasimaalaus Strasbourgin katedraalissa. -
Marc Chagallin suunnittelema lasimaalaus All Saints Churchissa, Kentissä. -
Lasimaalauksia moskeijassa Yazdissa, Iranissa. -
Alfons Muchan lasimaalaus 1930-luvulta prahalaisessa kirkossa. -
Lasista ja kuparifoliosta tehty tiffanyvalaisin 1900-luvun alusta. Suunnittelija Clara Driscoll. -
Lasimaalausveistos The Four Seasons (1978), Leonard French, Melbourne.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Valldepérez, Pere: Lasimaalaus. Suomentanut Heli Naski. Perhemediat, 2008. ISBN 978-952-494-176-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Konttinen, Riitta & Laajoki, Liisa: Taiteen sanakirja, s. 233. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12841-8.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 24–25.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 26–28.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 29.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 30–31.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 32–39.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 42–44.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 48–72.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 8.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 8–10.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 10–11.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 12–13.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 14–15.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 16.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 16–17.
- ↑ Valldepérez 2008, s. 18–19.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Elokuva Antti Salmenlinnan maalaaman Pääskylahden kirkon lasimaalauksen valmistumisesta.
- Opas Suomen kirkkojen lasimaalauksista Tiekirkot-sivustolla (Arkistoitu – Internet Archive).
- Räisänen, Matti (teksti) & Nokelainen, Joel (valokuvat): ”Lasimaalausten valmistaja”, Perinteisiä käsityöammatteja, s. 72–77. Helsinki: Helsingin käsityö- ja teollisuusyhdistys, 1985. ISBN 951-99671-4-1.