Seleeni

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arseeni ← Seleeni → Bromi
S
↑
Se
↓
Te  
 
 
Se-TableImage.png
Yleistä
Nimi Seleeni
Tunnus Se
Järjestysluku 34
Luokka puolimetalli
Lohko p
Ryhmä 16, happiryhmä
Jakso 4
Tiheys (25 °C) (heksagonaalinen harmaa muoto) 4,819×103 kg/m3
Kovuus 2,0 (Mohsin asteikko)
Väri harmaan metallinhohtoinen
Löytövuosi, löytäjä 1817, Jöns Jacob Berzelius
Atomiominaisuudet
Atomipaino 78,96[1] amu
Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 115 (103) pm
Kovalenttisäde 116 pm
Van der Waalsin säde 190 pm
Orbitaalirakenne [Ar] 3d10 4s2 4p4
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 6
Hapetusluvut -II, II, IV, VI
Kiderakenne heksagonaalinen
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste 494 K (221 °C)
Kiehumispiste 958 K (685 °C)
Moolitilavuus (25 °C) 16,42×10−3 m3/mol
Höyrystymislämpö 95,48 kJ/mol
Sulamislämpö (harmaa muoto) 6,69 kJ/mol
Höyrynpaine 100 Pa 617 K:ssa
Äänen nopeus 3350 m/s ohuessa sauvassa, 293 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus 2,55 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,321 kJ/kg K
Lämmönjohtavuus (300 K) (amorfisena) 0,519 W/(m×K)
CAS-numero 7782-49-2
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Seleeni (lat. selenium) on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Se, järjestysluku 34 ja CAS-numero 7782-49-2.

Seleenin löysi 1817 ruotsalainen Jöns Jacob Berzelius. Nimi on peräisin kreikan sanasta selene, joka tarkoittaa kuuta. Luonnossa seleeniä on etupäässä sulfidimalmeissa kuten rikki- ja kuparikiisussa.[2]

Seleenin allotroopit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaana alkuaineena esiintyessään seleenillä on useita allotrooppisia muotoja. Se voi esiintyä monokliinisinä kiteinä, jotka muodostuvat Se8 -molekyyleinä, amorfisena punaisena jauheena tai lasimaisena mustana seleeninä.[3]

Seleenin ketjurakenteinen allotrooppi on metallinen ja sitä kutsutaan myös harmaaksi seleeniksi. Kuumennettaessa kaikki muut muodot muuttuvat metalliseksi harmaaksi seleeniksi.[3] Seleenin harmaa metallinen muoto johtaa sähköä paremmin valoisassa kuin pimeässä. Seleeniä voidaan siis käyttää valonhavainnointidiodeissa, esimerkiksi kopiokoneissa sekä aurinko- ja valokennoissa.[2]

Seleenin kolme allotrooppia.

Seleeniyhdisteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seleeni ihmisen ravitsemuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seleeni on ihmiselle ja eläimille välttämätön hivenaine, mutta tarvittavat määrät ovat erittäin pieniä.

Suomalaisten seleenin saannista hivenaineena ravinnossa syntyi taannoinmilloin? vilkasta keskustelua, kun ilmeni että Suomen maaperässä sitä on vähän ja sitä myöten sen saanti on liian vähäistä. Maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä lannoitteisiin ruvettiin lisäämään seleeniä. Ainakin Kemiran Y-lannoitteissa on natriumselenaattia, joka pidättyy maahan heikosti mutta jonka kasvit saavat helposti käyttöönsä.[2]

Suomalaisten veren seleenipitoisuus on edelleen Kansanterveyslaitoksen seurannassa, ja lannoitteiden pitoisuuksia säädellään seurannan tulosten mukaan. Tarvittava määrä seleeniä tulee nykyisin viljasta, lihasta ja juustosta. Liian suuri vuorokausiannostus aiheuttaa myrkytyksen, jonka oireita ovat väsymys, pahoinvointi, hiusten lähtö, kynsivaurioita, iho-oireet, hampaiden irtoaminen ja hermostomuutokset. Hengityksessä on valkosipulimainen ominaishaju.[2]

Seleenin tarve ja saanti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan seleeniä tulisi saada 4 µg/vrk ravinnosta energiana saatua megajoulea kohti eli aikuisilla naisilla noin 50 µg/vrk ja miehillä 60 µg/vrk. Erityisryhmillä kuten raskaana olevilla ja imettävillä naisilla tarve on hieman suurempi (60 µg/vrk). Lapsilla suositus vaihtelee iän mukaan. Suurimmaksi hyväksyttäväksi päiväsaanniksi on määritelty aikuiselle 300 µg/vrk.[4] Suomalaiset saavat seleeniä keskimäärin: naiset 54 µg/vrk (8,2 mg/MJ/vrk) ja miehet 73 µg/vrk (8,1 mg/MJ/vrk). Suosituksiin verrattuna keskimääräinen suomalainen saa seleeniä riittävän runsaasti. Suomalaisten seleeni on peräisin lihasta, maidosta ja viljavalmisteista.[5]

Seleeni eläinten ravitsemuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erittäin nopeasti kasvavat, lihaa tuottavat eläimet voivat sairastua seleeninpuutteessa eräänlaiseen lihasrappeutumaan. Varsinkin pitkiin selkälihaksiin ja takajalkojen lihaksiin syntyy kudosrepeämiä. Mikäli eläin pääsee jalkeille ja saadaan hoidettua, lihaksiin voi jäädä arpeutumia. Vakavasti sairastuneet naudat ja siat joudutaan lopettamaan. Seleeniä on lisätty jo vuosia teollisiin rehuihin ja lannoitteisiin ja seleeninpuutossairaudet eivät enää ole yhtä yleisiä kuin 1980-1990 -luvuilla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Johanna Mannila: Seleeni, hivenaine ja myrkky Helsingin Sanomat 5.12.2006. Viitattu 8.7.2010.
  3. ↑ a b Anthony F. Masters: Allotropes Chemistry Explained. Viitattu 8.7.2010.
  4. ↑ Valtion ravitsemusneuvottelukunta: Terveytta ruoasta! Suomalaiset ravitsemussuositukset 2014 2014. Valtion ravitsemusneuvottelukunta. Viitattu 16.5.2014.
  5. ↑ Paturi, M Tapanainen H, Reinivuo H, Pietinen P (toim.): Finravinto 2007 -tutkimus 2008. Kansanterveyslaitos. Viitattu 10.10.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Seleeni.
Noudettu kohteesta https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Seleeni&oldid=15971078