Paul von Hindenburg

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paul von Hindenburg
Paul von Hindenburg-2.png
Saksan valtakunnanpresidentti
12. toukokuuta 19252. elokuuta 1934
Edeltäjä Friedrich Ebert
Seuraaja Adolf Hitler (”Führer”)
Tiedot
Syntynyt 2. lokakuuta 1847
Posen Flag of the Kingdom of Prussia (1803-1892).svg Preussi
Kuollut 2. elokuuta 1934 (86 vuotta)
Neudeck Saksan keisarikunnan lippu Saksa
Puolue sitoutumaton
Puoliso Gertrud von Hindenburg
Lapset Oskar von Hindenburg
Uskonto protestantti
Arvonimet marsalkka
Allekirjoitus Paul von Hindenburg, Unterschrift.png
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t) Flag of the Kingdom of Prussia (1803-1892).svg Preussin kuningaskunta
War ensign of the German Empire Navy 1848-1852.svg Saksan liitto
Saksan keisarikunnan lippu Pohjois-Saksan liitto
Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta
Flag of Germany (3-2 aspect ratio).svg Weimarin tasavalta
Palveluvuodet 1866–1911
1914–1919
Sotilasarvo Preußen OF10-GO-iRd-GFMarschall 1832.png Generalfeldmarschall
(sotamarsalkka, 1914)
Taistelut ja sodat Preussin–Itävallan sota
Saksan–Ranskan sota
ensimmäinen maailmansota
Kunniamerkit 1. luokan rautaristi
2. luokan rautaristi
rautaristin suurristin tähti
Pour le Mérite

Paul Ludwig Hans Anton von Beneckendorff und von Hindenburg (2. lokakuuta 1847 Posen, Preussi, nyk. Poznań Puolassa2. elokuuta 1934 Neudeck, nyk. Ogrodzieniec Puolassa) oli saksalainen sotamarsalkka ja poliitikko.[1]

Hindenburg syntyi Posenin provinssissa aateliseen sukuun. Wahlstattissa ja Berliinissä saamansa kadettikoulutuksen jälkeen hän taisteli vuonna 1866 Preussin–Itävallan sodassa Königgrätzin taistelussa ja 1870–1871 Saksan–Ranskan sodassa. Vuonna 1903 hänet ylennettiin kenraaliksi ja vuonna 1914 sotamarsalkaksi. Hän toimi Saksan sotilasdiktatuurin johdossa vuosina 1916–1918 ja Saksan valtakunnanpresidenttinä vuosina 1925–1934.

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hindenburg vuonna 1860.

Paul von Hindenburg syntyi Posenissa, Preussissa, nykyisessä Puolassa, vuonna 1847. Hänen vanhempansa olivat Robert von Beneckendorff und von Hindenburg (1816–1902) ja Luise Schwickart (1825–1893). Hindenburgin isä oli aristokraatti sekä luutnantti Preussin kuninkaallisen armeijan 18. jalkaväkirykmentissä,[2] mutta hänen äitinsä sen sijaan oli keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt lääkärin tytär. Hindenburg, joka häpesi sitä, ettei hänen äitinsä ollut aristokraatti, vältteli äidistään puhumista, eikä juurikaan käsitellyt häntä muistelmissaan. Hindenburgin isä puolestaan oli yksi Preussin arvostetuimmista aatelisista.

Hindenburg sai kadettikoulutuksen, joka alkoi Wahlstattissa kesällä 1859 hänen ollessaan 11-vuotias.[1] Hänet siirrettiin Berliinin kadettikouluun 16-vuotiaana. Hän valmistui 18-vuotiaana ja liittyi Preussin kuninkaalliseen armeijaan, missä hänet esiteltiin kuningas Vilhelm I:lle, joka kysyi hänen isänsä nimeä ja sotilasarvoa. 7. huhtikuuta 1866 Hindenburgista tuli vänrikki 3. kaartin rykmenttiin (3. Garde-Regiment zu Fuß), kaksi kuukautta ennen Preussin–Itävallan sodan alkua.[3]

Armeijassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kadettikoulutuksensa jälkeen hän osallistui Preussin–Itävallan sotaan vuonna 1866. Königgrätzin taistelussa hän haavoittui, kun luoti lävisti hänen kypäränsä ja osui hänen päähänsä. Tästä huolimatta hän jatkoi joukkojensa johtamista. Hän osallistui myös Saksan–Ranskan sotaan 1870–1871, jonka aikana hän toimi luutnanttina. Hindenburg oli ahkera, rohkea ja omistautunut sotilas, ja ansaitsi esimerkiksi rautaristin sekä Pour le Mériten, joka oli todennäköisesti Preussin tärkein kunniamerkki. Aatelistaustansa ja vilpittömyytensä ansiosta hän oli sekä ylempi- että alempiarvoisten arvostama, mikä takasi hänelle jatkuvan nousun armeijan hierarkiassa.[4] Vuonna 1878 hänet ylennettiin kapteeniksi, vuonna 1881 majuriksi, vuonna 1891 everstiluutnantiksi, vuonna 1893 everstiksi, vuonna 1897 kenraalimajuriksi, vuonna 1900 kenraaliluutnantiksi[5] ja vuonna 1903 kenraaliksi.

Ensimmäisen maailmansodan sotamarsalkka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marsalkan sauvaa kädessään pitävä Hindenburg vuonna 1916.

Hindenburg jäi eläkkeelle armeijasta 1911, mutta hänet kutsuttiin takaisin palvelukseen ensimmäisen maailmansodan sytyttyä. Hindenburg sai komentoonsa kahden venäläisen armeijan uhkaaman 8. armeijan Itä-Preussissa ja saavutti voiton Tannenbergin ja Masurian järvien taisteluissa. Hänestä tuli kansallissankari ja hän sai marraskuussa 1914 sotamarsalkan arvon.[6]

Loppuvuodesta 1916 Hindenburgista tuli yleisesikunnan päällikkö Erich von Falkenhaynin seuraajana, apunaan edelleen sijaisensa Erich Ludendorff. Yksi Hindenburgin merkittävimmistä toimista oli tammikuussa 1917 tehty päätös julistaa merillä rajoittamaton upotussota. Hän myös tuki voimakkaasti Ludendorffin suunnittelemaa kevätoffensiivia maalis-kesäkuussa 1918, vaikka se ei tuottanut saksalaisille menestystä.[6] Vuodesta 1916 lähtien armeija käytännössä hallitsi koko Saksaa. Marraskuussa 1918 Hindenburg ja Wilhelm Groener taivuttelivat keisari Vilhelm II:n eroon Saksan pelastamiseksi.

Selkäänpuukotusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Hindenburg erosi jälleen armeijasta. Reichstagin komissio kutsui hänet antamaan lausuntoa sodan alkamisen syyllisistä ja sen häviöstä. Hindenburg kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin ja jätti kirjeen, jossa sanoi Saksan olleen lähellä voittoa 1918 ja syytti häviöstä kotirintaman epäisänmaallisia aineksia ja poliitikkoja.[7] Tämä oli ensimmäinen julkinen tilaisuus, jossa selkäänpuukotusteoria tuli esiin. Sotasankari Hindenburgia ei voitu syyttää mistään.

Vuosina 1919–1920 Hindenburg laati muistelmansa Mein Leben, joista tuli myyntimenestys.

Saksan presidenttinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hindenburgia esittävä maalaus

Vuoden 1925 presidentinvaaleissa näytti siltä että katolisen keskustapuolueen ehdokas Wilhelm Marx voittaisi. Tuolloin kansallis-konservatiivisen Saksalaiskansallisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei; DNVP) johtaja Alfred von Tirpitz pyysi Hindenburgia ehdokkaaksi. Puolueiden ulkopuolinen suurin saksalainen sotasankari voitti huhtikuun 1925 presidentinvaalit ja seurasi Friedrich Ebertiä valtakunnanpresidenttinä Saksan poliittisesti epävakaassa ilmapiirissä.

Hindenburgin on yleisesti huhuttu kärsineen seniiliydestä, mutta todellisuudessa hän pysyi selväjärkisenä aina kuolemaansa saakka.[8] Yhdysvaltalainen historioitsija Henry Ashby Turner huomautti, että Hindenburg oli jo nuorukaisena ollut hidas ja yksinkertainen ajattelija. Hindenburg oli sotilas, joka ei ollut kiinnostunut armeijan ulkopuolisista asioista ja joka luki kirjoja vain harvoin, silloinkin lähinnä armeijaan ja sotimiseen liittyneitä kirjoja. Tämän vuoksi Hindenburgin oli toisinaan hyvin vaikea ymmärtää armeijaan liittymättömiä asioita, minkä monet luulivat johtuneen Hindenburgin väitetystä seniiliydestä. Presidenttinä Hindenburg ei voinut sietää sitä, kun hän joutui tekemään sellaisia päätöksiä, jotka vaativat syvää ajattelua, jollaiseen hän ei kyennyt. Tämä sai usein hänessä aikaan äkillistä itkua.[8]

Vaikka 84-vuotias Hindenburg oli jo huonossa kunnossa, hänet taivuteltiin asettumaan presidenttiehdokkaaksi vielä vaalissa 1932, koska hän oli ainoa, joka voisi voittaa Adolf Hitlerin. Hindenburg voitti vaalit ja valittiin uudelleen presidentiksi. Hindenburgia vaadittiin nimittämään Hitler kansleriksi. Hindenburg halveksui Hitleriä (”hyvät herrat, toivottavasti ette pidä minua kykeneväisenä nimittämään tätä itävaltalaista korpraalia valtakunnankansleriksi”,[9] Hindenburg oli lausunut ystävilleen), mutta 30. tammikuuta 1933 suostui lopulta nimittämään Hitlerin kansleriksi, koska hän uskoi, että näin tämä olisi parhaiten kontrolloitavissa. Kansallissosialistinen puolue pyrki varmistamaan, että aina kun Hindenburg esiintyi julkisuudessa, hän olisi Hitlerin seurassa. Hindenburg ja Hitler tervehtivät 21. maaliskuuta 1933 uuden valtiopäivätalon (saks. Reichstag) avajaisissa.

Pitkien puukkojen yön 30. kesäkuuta–1. heinäkuuta 1934 johdosta Hindenburg kiitti Hitleriä henkilökohtaisesti.[10][11]

Hindenburg toimi presidenttinä aina kuolemaansa saakka. Hän kuoli keuhkosyöpään kotonaan Itä-Preussin Neudeckissa 2. elokuuta 1934. Hitler vieraili päivää aikaisemmin Hindenburgin luona, joka luuli kysymyksessä olevan keisari Vilhelm II:n ja kutsui tätä ”hänen majesteetikseen”. Samana päivänä, 1. elokuuta Saksan valtaenemmistöltään kansallissosialistinen hallitus yhdisti valtionpäämiehen toimen Hitlerin hallitsemaan valtakunnankanslerin toimeen, jonka uudeksi nimikkeeksi tuli johtaja ja valtakunnankansleri. Tämä päätös julkistettiin vasta pari tuntia von Hindenburgin kuoleman jälkeen.

Adolf Hitler ja Paul von Hindenburg kättelemässä uuden Reichstagin avajaisissa Potsdamissa 21. maaliskuuta 1933.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Paul von Hindenburg Encyclopedia Britannica. Viitattu 22.10.2013.
  2. Hindenburg, Paul von. Mein Leben s. 5
  3. Hindenburg, Paul von. Mein Leben s. 15–16
  4. http://www.encyclopedia.com/people/history/german-history-biographies/paul-von-hindenburg (englanniksi)
  5. Astore, William ja Showalter, Denis. Hindenburg, Washington: Potomac Books, 2005 s. 9–10.
  6. a b Westwell, Ian: Ensimmäinen maailmansota. Tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä, s. 21. Alkuteos World War I, Day by Day. Suom. Ahola, Veikko ym. Gummerus kustannus, 2004. ISBN 978-951-20-6624-7.
  7. The myth of the stab in the back Bundeskanzler- Willy- Brandt- Stiftung. Viitattu 22.10.2013.
  8. a b Turner, Henry Ashby. Hitler's Thirty Days to Power : January 1933, Reading: Addison-Wesley. 1996 s. 4. ISBN 9780201407143
  9. Jäckel, Eberhard. Hitler in History. Hanover N.H.: Brandeis University Press, 1984. s. 8.
  10. William Shirer, The Rise and Fall of the Third Reich (Touchstone Edition) (New York: Simon & Schuster, 1990)
  11. Evans, Richard J. (2006). The Third Reich In Power. Penguin Books. ISBN 978-1-59420-074-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paul von Hindenburg.