Saksalaiskansallinen kansanpuolue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saksalaiskansallinen kansanpuolue
Deutschnationale Volkspartei

DNVP logo (basic).svg

Perustettu 1918
Lopetti 1933
Johto 1918–1924: Oskar Hergt
1924–1926 J. F. Winckler
1926–1928 Kuno von Westarp
1928–1933 Alfred Hugenberg
Ideologia konservatismi
kansalliskonservatismi
saksalainen konservatismi
oikeistopopulismi
monarkismi
agrarianismi
antisemitismi
Poliittinen kirjo oikeisto-äärioikeisto
Nuorisojärjestö Bismarckjugend
"Saakoon vanha lippu taas liehua": saksalaiskansallisen kansanpuolueen vaalimainos vuodelta 1932

Saksalaiskansallinen kansanpuolue (Deutschnationale Volkspartei, DNVP) oli kansalliskonservatiivinen puolue Saksassa Weimarin tasavallan aikana. Ennen Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen valtaannousua se oli suurin kansallismielinen puolue Weimarin tasavallassa ja siihen kuului nationalisteja, monarkisteja, völkisch-radikaaleja ja antisemiittejä. Puolue sai tukea Pangermaaniselta liitolta, joka uskoi Saksan kansan ylemmyyteen muihin kansoihin verrattuna.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DNVP syntyi vuonna 1918 kahden konservatiivipuolueen yhdistyessä ja yhden liberaaliin puolueeseen kuuluneen ryhmittymän liittyessä mukaan.

Alkuun DNVP oli hyvin hajanaisista ryhmittymistä muodostunut ja sen poliittinen linja oli epäselvä. Puolueeseen kuului muun muassa hallituksiin kuuluneita konservatiiveja kuten Arthur von Posadowsky-Wehner ja Clemens von Delbrück, suurmaanomistajia kuten Martin Schiele ja Gustav Roesicke, ammattiyhdistysjohtajia kuten Franz Behrens ja Wilhelm Wallbaum, pangermanismin kannattajia kuten Alfred Hugenberg ja Käthe Schirmacher, sekä antisemitistejä kuten Albrecht von Graefe-Goldebee ja Wilhelm Bruhn.[2] Sen edustajia yhdisti lähinnä vastustus Weimarin kansalliskokouksen päätöksiä kohtaan, joihin se ei oppositiossa voinut vaikuttaa.[3]

DNVP:n ulkopoliittiset asiantuntijat olivat alun perin valmiit hyväksymään Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin "14 kohdan" mukaisen Versailles’n rauhan toivossa, että tämä olisi hillinnyt ranskalaisten vaatimuksia. Puolue kuitenkin asettui lopulta vastustamaan rauhaa Kuno von Westarpin ja muiden arkkikonservatiivien vaikutuksesta[4] ja äänesti 22. kesäkuuta 1919 kansalliskokouksessa rauhansopimusta vastaan. Samoin teki myös Gustav Stresemannin johtama kilpaileva Saksan kansallispuolue.[5]

Syyskuussa 1919 DNVP asetti komitean suunnittelemaan puolueohjelmaa.[6] Alkuaikoina sen keskeisimpänä tavoitteena oli monarkian palauttaminen Saksaan[3], ja oli itsestäänselvyys, että se äänesti Saksan uutta tasavaltaista perustuslakia vastaan.[7] Ajan myötä puolue siirtyi kannattamaan autoritaarisen valtion muodostamista.

Loppuvuonna 1923 DNVP:n johtohahmot Oskar Hergt ja von Westarp lähestyivät Reichswehrin komentaja Hans von Seecktiä aikeenaan nostaa hänet valtakunnankansleriksi. Valtakunnankansleri Stresemann oli päättänyt lopettaa vastarinnan Ruhrin miehitystä kohtaan, mitä DNVP ei voinut hyväksyä. Von Seeckt kieltäytyi kuultuaan neuvonantajiaan.[8] Stresemann pyrki myöhemmin saamaan DNVP:n hallituspuolueeksi, mutta puolueen valtaosa ei ollut tähän suostuvainen. Osa DNVP:n jäsenistä olisi ollut valmis toimimaan osana konservatiivisemman Karl Jarresin johtamaa hallitusta.[9] Tilanne muuttui kuitenkin Adolf Hitlerin johtaman epäonnistuneen oluttupavallankaappauksen vuoksi äkillisesti, eikä odotettua vallan siirtymistä oikeiston käsiin tapahtunut.[10]

Vuonna 1924 DNVP vastusti kiihkeästi Dawesin suunnitelmaa, joka käsitteli Saksan sotakorvauksien maksamista. Puolueen mukaan suunnitelma oli rinnastettavissa "toiseen Versailles’in". Tämä kuitenkin siirsi keskustelun DNVP:n hallitsemasta sisäpolitiikasta ulkopoliittiseen kysymykseen, mikä antoi muille puolueille poliittista pääomaa sitä vastaan, ja DNVP:tä kritisoitiinkin sen vastustuksesta kansakunnan edulle. Lisäksi puolueen välit tehtailijoihin vahingoittuivat, sillä Dawesin suunnitelma olisi hyödyttänyt teollisuusalaa suuresti.[11] Puolue sai tästä huolimatta 19,5 prosentin kannatuksen valtiopäivävaaleissa 1924 toukokuussa, mikä oli lähes kaksi kertaa edellisiä vaaleja enemmän, ja 96 paikkaa valtiopäiville.[12]

1920-luvulla DNVP kokeili hetken aikaa lievästi maltillisempaa linjaa, mikä johti kannatuksen laskuun ja paluuseen vanhalle jyrkälle linjalle. Vuosikymmenen loppua kohti puolueen alempisäätyiset kannattajat alkoivat siirtyä natsien joukkoihin, jolloin DNVP jäi yhä leimallisemmin ylemmän keskiluokan ja yläluokan käsiin. Alfred Hugenbergista tuli puolueen puheenjohtaja vuonna 1928. Hänen johtajakaudellaan jyrkemmin oikeistolainen linja jälleen korostui.

Vuonna 1931 DNVP, NSDAP ja Stahlhelm-järjestö muodostivat epävakaan liiton nimeltä Harzburger Front. DNVP:n tavoitteena oli päästä kontrolloimaan ja suitsimaan kansallissosialisteja, mutta kävikin toisinpäin ja DNVP ajautui itse apupuolueen asemaan.

Vuonna 1932 DNVP oli ainoa merkittävä ryhmä, joka tuki Franz von Papenia tämän lyhyellä kanslerikaudella. Myöhemmin puolue toimi kansallissosialistien hallituskumppanina ja tuki valtalakia, jolla Adolf Hitler hankki itselleen diktaattorin valtuudet.

Valtakunnankansleri Hitlerin kärsivällisyydessä konservatiivisia liittolaisiaan kohtaan oli suuria puutteita, ja pian DNVP:n edustajat Hitlerin ensimmäisessä kabinetissa ajettiin eroamisen partaalle ja ylikin. Hieman myöhemmin heidät pakotettiin liittymään kansallissosialistiseen puolueeseen tai siirtymään sivuun politiikasta kokonaan. DNVP:n toiminta loppui vuonna 1933.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen DNVP:tä ei Saksassa juuri yritetty herättää henkiin, kun konservatiiveja ja keskiryhmiä varten perustettiin Saksan kristillisdemokraattinen unioni, jonka perustajissa oli DNVP:n ja lisäksi Deutsche Demokratische Partein, DVP:n ja Bayerische Volkspartein entisiä kannattajia.[13] Länsi-Saksan sisäministerinä vuosina 1950–1953 toiminut kristillisdemokraattien Robert Lehr oli entinen DNVP:n poliitikko.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nicholls, David: Adolf Hitler. Abc-Clio, 2009.
  • Jones, Larry Eugene: The German Right, 1918–1930: Political Parties, Organized Interests, and Patriotic Associations in the Struggle Against Weimar Germany. Cambridge University Press, 2020. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nicholls 2009, s. 178
  2. Jones 2020, s. 77
  3. a b Jones 2020, s. 81
  4. Jones 2020, s. 82-83
  5. Jones 2020, s. 84
  6. Jones 2020, s. 78
  7. Jones 2020, s. 85
  8. Jones 2020, s. 191, 193
  9. Jones 2020, s. 197
  10. Jones 2020, s. 205-206
  11. Jones 2020, s. 221, 224
  12. Jones 2020, s. 226
  13. „Die Wurzeln der CDU in der Diskussion.“ Konrad Adenauer Stiftung. (saksaksi)
  14. Lehr, Robert Bundesarchiv.de. (saksaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]