Tämä on hyvä artikkeli.

Vapaudenpatsas (Tampere)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vapaudenpatsas
Viktor Jansson Vapaudenpatsas 1921.jpg
Nimi Vapaudenpatsas
Toinen nimi Victor
Tekijä Viktor Jansson, Wäinö Palmqvist
Valmistumisvuosi 1921
Korkeus 10,7 m
Sijainti Hämeenpuisto
Paikkakunta Tampere
Koordinaatit 61.497442°N, 23.752078°E

Vapaudenpatsas on Tampereen Hämeenpuistossa sijaitseva Suomen sisällissodan Tampereen valtauksen muistomerkki.[1] Vuonna 1921 pystytetyn veistoksen on tehnyt kuvanveistäjä Viktor Jansson, mutta sen luonnosteluun osallistui myös arkkitehti Wäinö Palmqvist. Patsas esittää alastonta mieshahmoa, joka pitelee miekkaa ylös kohotettuna olevassa kädessään. 4,2 metriä korkea pronssinen patsas on sijoitettu 6,5 metriä korkean graniittijalustan päälle.[2] Patsasta ympäröivä osa Hämeenpuistoa on nimetty Vapauden aukioksi. Pirkan- ja Hämeenkadun risteyksessä sijaitsevan aukion läheisyydessä ovat muun muassa Tampereen pääkirjasto ja Aleksanterin kirkko.[3]

Sisällissodan voittaneen valkoisen osapuolen pystyttämä muistomerkki on paljastamisestaan saakka herättänyt ristiriitaisia tunteita. Vasemmistoa on närkästyttänyt erityisesti se, että patsaan miekka on kohotettuna kohti Hämeenpuiston toisessa päässä sijaitsevaa Tampereen työväentaloa, ja veistosta on muutoinkin luonnehdittu symboliikaltaan poikkeuksellisen aggresiiviseksi.[4][5]

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Janssonin ja Wäinö Palmqvistin teos on työnimeltään Victor, mikä tarkoittaa latinaksi ”voittajaa”. Kyseessä on klassisen kauden kreikkalaisia urheilijapatsaita muistuttava alaston mieshahmo, joka on sijoitettu korkean jalustan päälle. Veistoksen kuvaama nuori mies pitelee kohotetussa oikeassa kädessään miekkaa, vasemman käden ollessa puristettuna nyrkkiin. Patsaan rintamasuunta on etelään, mutta hahmon pää on kääntynyt katsomaan oikealle länteen.[2] Sisällissodan jälkeen valkoisten voiton kunniaksi pystytetyissä muistomerkeissä suosittiin yleensä tiukkaa ja riisuttua klassismia, ja alastomat mieshahmot olivat tyypillinen aihe. Mieshahmon jalat haarallaan oleva kontraposto-asento oli suosittu tapa kuvata pelottomia miehisiä sankareita antiikin ja renessanssin taiteessa, miekkaa kohottava käsi taas esiintyi monissa 1800-luvun eurooppalaisissa sankaripatsaissa.[6] Veistoksen mallina oli sisällissodassa valkoisten puolella taistellut teologian opiskelija Elias Simojoki. Jansson näki urheilullisen ja sopusuhtaisen vartalon omaavan nuorukaisen harjoittelemassa Helsingin yliopiston voimistelusalilla ja kysyi tätä mallikseen. Simojoki toimi mallina myös Janssonin veistämälle Lahden vapaudenpatsaalle.[7]

Alkuperäisessä luonnoksessa kolmimetrinen patsas seisoi viiden metrin korkuisella jalustalla, mutta lopulta monumentista tuli lähes kolme metriä korkeampi.[8] Oy Granit Ab:n toimittama jalusta valmistettiin Hangosta louhitusta graniitista, josta on myös tehty muun muassa Helsingin Senaatintorilla sijaitsevan Aleksanteri II:n patsaan jalusta.[9]

Patsaan sijoituspaikka ei liity mitenkään Tampereen valtauksen tapahtumiin, eikä se myöskään sisällä mitään tekstiä, joka kertoisi muistomerkin tarkoituksesta. Tämän vuoksi erityisesti nuoremman polven kaupunkilaiset eivät usein ole tietoisia patsaan merkityksestä ja sen sisältämästä symboliikasta.[4][10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistomerkkikilpailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdotus Tampereen valtauksen muistomerkistä tehtiin heinä–elokuun vaihteessa 1918, jolloin se asiantuntijana käytetyn kuvanveistäjä Emil Wikströmin esityksen perusteella päätettiin alustavasti pystyttää keskelle Hämeenkatua Keskustorin kohdalle. Kokonaan porvaristosta koostunut Tampereen kaupunginvaltuusto teki päätöksen muistomerkistä noin neljä kuukautta Tampereen taistelun jälkeen.[11] Taistelu oli sisällissodan suurin ja verisin taistelu, joka päättyi kaupungin punaisten puolustajien antautumiseen 6. huhtikuuta 1918. Se vaati noin 800 valkoisen ja 2 000 punaisen hengen. Punaisten kuolleista yli puolet oli antautumisen jälkeen teloitettuja vankeja.[12] Elokuun lopulla kaupunginvaltuusto perusti muistomerkkilautakunnan, johon valittiin insinöörit Magnus Lavonius ja E. H. Liljeroos, arkkitehti Birger Federley sekä Suomen Kuvanveistäjäliiton edustajina Viktor Malmberg ja John Munsterhjelm.[13] Lokakuun lopussa julistettuun muistomerkkikilpailuun tuli määräaikaan mennessä kaikkiaan 25 ehdotusta.[14][15] Palkintolautakuntaan kuuluivat muistomerkkilautakunnan jäsenten lisäksi arkkitehdit Gunnar Taucher ja Valter Jung.[16]

Muistomerkkikilpailun tulokset julkistettiin huhtikuussa 1919. Ensimmäinen palkinto jaettiin Viktor Janssonin ja Väinö Palmqvistin ehdotuksen Victor sekä Into Saxelinin ja Bruno Tuukkasen ratsuryhmää esittävän ehdotuksen Isku kesken. Toisen palkinnon sai Emil Wikströmin luonnos Rauha maassa ja kolmannen Janssonin sekä Palmqvistin ratsastajapatsas Det unga Finland. Ensimmäisen palkinnon jakaneiden ehdotusten kesken järjestettiin vielä uusi kilpailu, jonka jälkeen päätettiin toteuttaa Janssonin ja Palmqvistin ehdotus. Samaan aikaan vapaudenpatsaan kanssa julistettiin myös kilpailu Kalevankankaan hautausmaalle pystytettävästä valkoisten hautamuistomerkistä. Se ei kuitenkaan innostanut taiteilijoita, vaan ehdotuksia tuli ainoastaan kuusi, eikä parhaaksi katsottua Gunnar Finnen työtä toteutettu.[8][16] Vuotta myöhemmin järjestetyn uuden kilpailun voittajaksi valittiin Evert Porilan ehdotus Viesti.[17] Molempien veistosten totettaminen maksoi kaupungille yhteensä 512 000 markkaa.[18]

Veistoksesta järjestettyyn muistomerkkikilpailuun osallistui myös muun muassa kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, joka käytti ehdotuksensa pohjana painija Robert Oksasta aikaisemmin tekemäänsä veistosta. Hänen luonnoksessaan oli voittaneesta ehdotuksesta täysin poikkeava nöyrästi polvistunut sotilas, joka toteutettiin lopulta valkoisten hautamuistomerkiksi Sääminkiin. Koska Oksa oli taistellut sodassa punaisten puolella, hänen päänsä vaihdettiin runoilija Aaro Hellaakosken päähän.[19]

Paljastustilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veistoksen paljastustilaisuus 3. huhtikuuta 1921.

Vapaudenpatsas paljastettiin Tampereella pidettyjen suojeluskuntajuhlien yhteydessä sunnuntaina 3. huhtikuuta 1921.[20] Päivämäärä oli sama, jolloin valkoiset aloittivat hyökkäyksensä Tampereen keskustaan 1918.[12] Juhlallisuudet alkoivat puoliltapäivin Kauppatorilla, jonne olivat kokoontuneet Tampereen, Messukylän, Pirkkalan ja Ylojärven suojeluskunnat sekä osa Kajaanin sissipataljoonaa ja jääkäritykistöä. Joukot marssivat aluksi Kalevankankaan hautausmaalle, jossa paljastettiin Evert Porilan suunnittelema valkoisten hautamuistomerkki. Puheiden ja seppeleenlaskujen ohella tilaisuudessa kuultiin sotilaspastori Mäkelän saarna sekä Kajaanin sissipataljoonan soittokunnan esittämiä virsiä. Ohjelma päättyi tykkien kunnialaukausiin, jonka jälkeen Tampereen suojeluskunta laski vielä seppeleen Ruotsalaisen prikaatin muistomerkille.[20]

Seuraavaksi joukot marssivat kaupungin halki silloiselle Esplanadille, jossa vapaudenpatsaan paljastustilaisuus alkoi kello 14. Insinööri E. H. Liljeroos luovutti patsaan muistomerkkitoimikunnan puolesta Tampereen kaupungin edustajana toimineelle valtuuston varapuheenjohtajalle pankinjohtaja Isak Julinille. Tämän jälkeen kuultiin jääkärimajuri Hilding Hedengrenin suojeluskuntalaisille osoittama puhe ja soittokunnan esittämä Maamme-laulu, jonka jälkeen Hedengren vastaanotti tilaisuuteen osallistuineiden joukkojen ohimarssin Läntisenkadun (nyk. Näsilinnankatu) ja Hämeenkadun risteyksessä.[20]

Paljastustilaisuutta seurasi porvarillisten kaupunginvaltuutettujen tarjoama päivällinen Kauppaseuran talossa Laukontorilla. Kutsuttuina olivat patsaan suunnitelleet Viktor Jansson ja Wäinö Palmqvist, kuvanveistäjäliiton edustaja John Munsterhjelm sekä Tampereen valtauksen muistomitalin suunnitellut Emil Vikström, Evert Porila sen sijaan ei ollut päässyt paikalle. Puheita pitivät muun muassa ministeri Magnus Lavonius, arkkitehti Birger Federley, rehtorit Kaarlo Tiililä, K. V. Kaukovalta ja Toini Voipio sekä insinööri Sulo Heiniö. Päivä huipentui Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin Lotta Svärd -yhdistyksen raatihuoneella järjestämään juhlailtamaan. Kahdeksalta illalla alkaneessa tilaisuudessa kuultiin muun muassa Oiva Talvitien musiikkiesityksiä ja näyttelijä Bertha Lindbergin runonlausuntaa.[20]

Patsaskiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1920–1923 patsaan pystyttämisestä käytiin värikäs kiista, johon vasemmistoenemmistöisen kaupunginvaltuuston, Tampereen porvarillisten virkamiesten sekä muistomerkkilautakunnan lisäksi kytkeytyivät myös suojeluskunnat, paikalliset pankit, oikeuslaitos sekä Hämeen läänin maaherra. Patsaasta käytyä kiistaa voidaankin pitää taisteluna sisällissodan muistamisen rajoista.[21] Tilanne oli Tampereella erityisen arka, koska kyseessä oli Suomen merkittävin teollisuuskaupunki, joka tunnettiin Suomen työväenliikkeen aatteellisena pääkaupunkina jo vuoden 1905 suurlakon tapahtumista lähtien.[22] Sisällissodan aikana Tampere oli punaisten sodankäynnin keskus, jonka kukistuminen vaati kaatuneina ja teloitettuina noin 2 000 punaisen hengen. Lisäksi kaupungissa toimineella Kalevankankaan vankileirillä kuoli yli 1 300 punaista.[12] Tampereen Vapaudenpatsaan puolustajat väittivät julkisuudessa, että sen aiheena oli Suomen vapautuminen Venäjän vallasta eikä valkoisten voitto punaisista.[6] Paljastustilaisuudessa puhunut muistomerkkitoimikunnan edustaja Birger Federley kutsui hahmoa miekkaa kantavaksi voittajaksi, joka ”riemuiten tervehtää maatansa”.[20] Kaupungin valmisteluvaliokunnassa vähemmistönä olleiden porvarien mielestä patsasta ei pystytetty kenenkään ärsyttämiseksi.[18]

Päätöksen muistomerkistä teki viimeinen varallisuuden perusteella valittu vanhan kunnallislain mukainen kaupunginvaltuusto, johon ei kuulunut yhtään työväestön edustajaa.[2] Vuoden 1920 kunnallisvaaleissa sosialidemokraatit saivat enemmistön valtuustoon, joka taloudellisiin syihin vedoten päätti syyskuussa 1920 luopua patsashankkeesta äänin 20–13.[23] Tämän jälkeen porvarilliset valtuutetut tekivät valituksen Hämeen läänin maaherralle Albert von Hellensille, joka piti kaupunginvaltuuston päätöksen voimassa. Muistomerkkitoimikunta jatkoi tästä huolimatta hanketta, ja vaikka valtuusto kieltäytyi vastaanottamasta patsasta, se pystytettiin silloin Esplanadina tunnettuun Hämeenpuistoon huhtikuussa 1921.[21][24] Oikeisto onnistui hidastamaan valtuuston päätöksen toimeenpanoa valittamalla siitä eri oikeusasteisiin. Korkein hallinto-oikeus (KHO) ratkaisi lopulta asian valtuuston hyväksi, mutta päätös sai lainvoiman vasta syyskuussa 1921, jolloin muistomerkki oli jo paljastettu.[6]

Huhtikuussa 1922 kaupunginvaltuusto päätti äänin 22–12,[6] että muistomerkki tulee purkaa. Sosialidemokraatit pitivät sodan voittaneen osapuolen muistomerkkiä kaupungin ”valtavan asukasenemmistön” yhteiskunnallisia näkemyksiä vastaan tähdättynä ja ulkoasultaan ”kansalaisrauhaa uhkaavana”. Lisäksi valtuuston varapuheenjohtajaa Isak Julinia syytettiin virkavirheestä, koska tämä oli valtuuston päätöksestä huolimatta antanut maksumääräyksen patsaan pystyttämistä varten sekä ottanut muistomerkin kaupungin haltuun. Valtuuston päätöksen johdosta tamperelaiset pankit irtisanoivat patsashankkeeseen myöntämät lainansa, mutta porvarien kehotuksesta niitä alettiin jälleen uusia kesän aikana. Toimenpiteiden johdosta valtuusto sai eri puolilta maata suojeluskuntien lähettämiä sähkeitä ja kirjeitä, joissa patsasta puolustettiin kiivaasti ja uhkailtiin jopa väkivallalla.[21][24]

Keski-Pohjanmaan suojeluskuntalaiset kokoontuivat huhtikuun lopussa Kokkolaan, josta he lähettivät sähkösanomat kaupunginvaltuustolle ja Tampereen suojeluskunnalle. Valtuustolle lähetetyssä sähkeessä esitettiin jyrkkä vastalause, jossa Keski-Pohjanmaan suomalaiset ja ruotsalaiset kertoivat ”kerran vapauttaneensa Tampereen verellään”, minkä vuoksi patsaan poistaminen ei ole kaupunginvaltuuston päätettävissä. Tampereen suojeluskunnan saamassa sähkeessä pohjalaiset ilmoittivat olevansa valmiita estämään kaatuneiden toveriensa häpäisyn aseellisesti.[25] Oikeistolainen Aamulehti kutsui vasemmistoenemmistöisen valtuuston toimia ”törkeäksi itsenäisyyden loukkaukseksi” ja julkaisi sivuillaan osan sen saamista viesteistä. Myöhemmin keväällä kaupungin maistraatti ilmoitti, ettei se ryhdy mihinkään toimiin Julinia vastaan, eikä myöskään rahatoimikamari poistanut patsasta.[21][24]

Toukokuun lopussa 40 kaupunkilaista valitti valtuuston päätöksestä maaherra Hellensille, joka nyt muutti mielensä ja hyväksyi valituksen lokakuussa. Hänen mukaansa muistomerkin poistaminen antaisi väärän kuvan ”koko Suomen kansan suhteesta itsenäisyyden saavuttamiseen”. Seuraavaksi kaupunginvaltuusto teki vielä marraskuun alussa valituksen KHO:lle, joka kuitenkin vahvisti maaherran päätöksen muinaismuistoasetukseen vedoten syyskuussa 1923, ja näin Vapaudenpatsas jäi lopullisesti paikoilleen. Kiistan poliittista luonnetta ilmensi, että KHO kumosi Tampereen kaupunginvaltuuston päätöksen punaisten hautamuistomerkin rahoituksesta, koska sitä ei voitu pitää ”yhteisenä menona”.[21][24][6]

Ympäristön muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistomerkin ympäristöä remontoitiin vuonna 1997, jolloin Pirkankadun ja Kauppakadun välinen yhteys katkaistiin. Samalla veistosta ympäröivä aukio laajeni, ja sen pohjoispäähän sijoitettiin veden päällä pyörivä graniittipalloveistos.[3][26] Vuonna 2017 aloitetun Tampereen raitiotien rakentamisen vuoksi muistomerkkiä tullaan todennäköisesti siirtämään 20 metriä pohjoisemmaksi, jolloin sen uudeksi sijaintipaikaksi Hämeenpuistossa tulee Pirkankadun ja Kauppakadun risteys. Samassa yhteydessä veistosta on myös tarkoitus korjata. Raitiotien valmistumisen myötä Vapauden aukio pienenee ja sen pohjoispäässä oleva graniittipallo siirretään pois muistomerkin tieltä.[27]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkija Aapo Roseliuksen mukaan Vapaudenpatsasta voidaan pitää osana sisällissodan voittaneen osapuolen synnyttämän vapaussota-myytin luomista, joka myöhemmin tuli päätökseensä Tampereelle pystytetyn Mannerheimin patsaan myötä. Veistoksen muotokieli ja symboliikka ovat hänen mukaansa poikkeuksellisen aggressiivisia.[5] Historiantutkija Marko Tikan mukaan Tampereella vierailleet italialaiset taidehistorijoisijat olivat jopa erehtyneet luulemaan sitä aidoksi fasistiseksi muistomerkiksi.[21] Historiantutkija Jussi Jalonen polestaan on luonnehtinut Tampereen muistomerkkiä Tallinnan kohuttuun Pronssisoturiin verrattavana valloittajien monumenttina, johon sisältyy selkeä voimannäytön elementti.[28]

Vasemmiston keskuudessa muistomerkki on aiheuttanut närkästystä myös 1920-luvun patsaskiistan jälkeen aina nykypäiviin saakka.[4] Kritiikkiä on alusta asti herättänyt erityisesti se, että patsas osoittaa miekallaan Hämeenpuiston toisessa päässä sijaitsevaa työväentaloa, minkä on katsottu olleen tarkoituksellista. Lisäksi hahmon on tulkittu kääntäneen katseensa ja heristävän nyrkkiään uhmakkaasti kohti Pispalan työläiskaupunginosaa.[10] Jännitteistä kertoo myös patsaasta toisinaan käytetty pilkkanimi Rummin-Jussi, joka on valkoisten puolella toimineen pahamaineisen teloittajan Johannes Fromin lempinimi.[29] Nimitys on vanhaa perua, sillä se esiintyi vasemmistolehdistössä jo patsaskiistan aikana 1920-luvun alussa.[21]

Syksyllä 2017 nousi muistomerkin siirtämisestä uutisoinnin yhteydessä jälleen keskustelu veistoksen sisältämästä symboliikasta. Työväenmuseo Werstaan museonjohtaja Kalle Kallio ehdotti, että patsaan rintamasuunta pitäisi symbolisena eleenä kääntää työväentalon sijasta Kauppakadulle kohti Keskustoria. Tampereen taidemuseon kokoelmapäällikkön Tapio Suomisen mukaan se ei kuitenkaan tule kyseeseen, koska taiteilijan alkuperäiseen näkemykseen ei haluta kajota.[4]

Vapaudenpatsas on joutunut myös ilkivallan kohteeksi. Esimerkiksi anarkistit ovat töhrineet sen jalustan symbolinaan käyttämällään A-kirjaimella.[29]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tuomisto, Antero: Taistelumuistomerkit nähtävyyskohteina, s. 106. Helsinki: Suomen matkailuliitto, 1981. ISBN 951-83800-90.
  2. a b c Viktor Jansson: Vapaudenpatsas Tampereen nykytaiteen museo. 2011. Tampereen kaupunki. Viitattu 12.5.2014.
  3. a b Hämeenpuisto Tampereen kaupunki. Viitattu 9.10.2017.
  4. a b c d Saarinen, Jussi: Kiista heräsi taas: uhitteleeko Hämeenpuiston patsas punaisille? – "Puhdasverinen natsi kelteisillään" 28.9.2017. Aamulehti. Viitattu 9.10.2017.
  5. a b Roselius, Aapo: Isänmaallinen kevät : vapaussotamyytin alkulähteillä. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31582-1-7.
  6. a b c d e Lindgren, Liisa: Monumentum : muistomerkkien aatteita ja aikaa, s. 169, 175–180. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-170-4.
  7. Niinistö, Jussi: Elias Simojoki – puolustustahdon herättäjä 7.11.2010. Jussi Niinistön blogi. Viitattu 9.10.2017.
  8. a b Tampereen vapaudenpatsaskilpailu. Uusi Suomi, 4.5.1919, nro 101, s. 8. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  9. O. Y. Granit Hangossa. Suomen Sotilas, 18.9.1920, nro 38, s. 13. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  10. a b Szpunar, Piotr M.: Collective Memory and the Stranger: Remembering and Forgetting the 1918 Finnish Civil War (PDF) (s. 1208) International Journal of Communication. 6/2012. USC Annenberg Press. Viitattu 9.10.2017. (englanniksi)
  11. Vapaustaistelun kunnioittaminen. Patsas Tampereelle. Karjala, 4.8.1918, nro 80, s. 5. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  12. a b c Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 40–42, 50–51. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8.
  13. Tampereelta ja lähiseuduilta. Sankarien muiston kunnioittaminen. Aamulehti, 21.8.1918, nro 138, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  14. Tampereen valloituksen muistomerkki. Uusi Päivä, 23.10.1918, nro 183, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  15. Notisöversikt. Frihetsstatyn i Tammerfors. Dagens Press, 21.3.1919, nro 67, s. 4. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017. (ruotsiksi)
  16. a b Tampereelle pystytettävä vapaussodan muistomerkki. Uusi Suomi, 16.4.1919, nro 88, s. 6. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  17. Vapaussodan muistomerkit. Iltalehti, 19.4.1920, nro 89, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  18. a b Esplanaadille pystytetty Vapaudenpatsas. Maaseudun Sanomat, 19.4.1922, nro 89, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 30.1.2018.
  19. Leppälahti, Merja: Monenlaista sankaruutta. Sankari vai konna -näyttely Turun linnassa 30.6.2006–7.1.2007 (PDF) 2006. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Viitattu 9.10.2017.
  20. a b c d e Tampereen valtauksen 3-vuotismuisto. Aamulehti, 5.4.1921, nro 76, s. 4–5. Kansalliskirjasto Viitattu 30.1.2018.
  21. a b c d e f g Hiltunen, Taneli: THPTS:n ”Sisällissodan jäljet” -kesäseminaari, 21.–22.8.2017 7.9.2017. Ennen ja nyt. Viitattu 9.10.2017.
  22. Haapala, Pertti; Löytty, Olli; Melkas, Kukku; Tikka, Marko (toim.): Kansa kaikkivaltias: Suurlakko Suomessa 1905, s. 398–402. Helsinki: Teos, 2008. ISBN 978-951-85116-7-3.
  23. Vapaussodan muistomerkit Tampereella. Karjala, 24.9.1920, nro 220, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 9.10.2017.
  24. a b c d Leppänen, Jarno: Kiista vapaudenpatsaasta Koskesta voimaa. 2009. Tampereen yliopisto. Viitattu 9.10.2017.
  25. Tampereen vapaudenpatsas ja pohjalaiset. Savon Sanomat, 29.4.1922, nro 47, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 30.1.2018.
  26. Hämeenpuiston puistohistoriallinen selvitys (PDF) (s. 15, 26–27) Maisemasuunnittelu Hemgård. 2014. Tampereen kaupunki. Viitattu 9.10.2017.
  27. Palomaa, Antti: Ratikka voi siirtää kiisteltyä Tampereen valtauksen muistomerkkiä Hämeenpuistossa 27.9.2017. Yle Uutiset. Viitattu 28.9.2017.
  28. Jalonen, Jussi: Urbi et orbi 27.9.2017. Historiantutkijan näkötorni -blogi. Viitattu 9.10.2017.
  29. a b Siltanen, Mari: Vapaudenpatsas töhrittiin anarkistien A:lla Tampereella 30.4.2015. Yle Uutiset. Viitattu 9.10.2017.