Emil Wikström

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Emil Wikström
Emil Wikström 1890-luvulla
Emil Wikström 1890-luvulla
Syntynyt 13. huhtikuuta 1864
Turku, Suomi
Kuollut 26. syyskuuta 1942 (78 vuotta)
Kansallisuus suomalainen
Ala Kuvanveistäjä
Kuuluisimpia töitä Elias Lönnrotin muistomerkki, Lyhdynkantajat, Säätytalon päätykolmion veistokset

Emil Wikström (13. huhtikuuta 1864 Turku26. syyskuuta 1942 Helsinki)[1] oli Suomen taiteen kultakauden merkittävimpiä kuvanveistäjiä. Wikström oli suomalaiskansallisen taiteen[2] ja realismin kannattaja. Hänen tunnetuimpia töitään ovat muun muassa Lyhdynkantajat Helsingin rautatieasemalla, Elias Lönnrotin muistomerkki, J. V. Snellmannin muistomerkki sekä Kansallismuseon edessä istuva graniittikarhu.[3]

Wikströmin varhaistuotannon tärkein teos on Säätytalon otsikkoryhmä vuosisadan vaihteessa. Realistinen veistosryhmä kuvaa otteita Suomen kansan vaiheista alkaen esihistoriasta ja päätyen Porvoon valtiopäiviin 1809. Varhaiskauden tuotannosta vaikuttavina pidetään myös Wikströmin lapsia ja perhettä kuvaavia veistoksia, kuten Viattomuuden uni (1891) ja Invocation (1897).[2]

Wikström asui suuren osan elämästään Sääksmäelle (nyk. Valkeakoskelle) rakennuttamassaan Visavuoressa, joka on vuodesta 1967 saakka toiminut museona.[4]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil Wikström syntyi Turussa 13. huhtikuuta 1864 perheensä kolmantena poikana. Wikströmin isä Johan Erik Wikström (1834–1868 tai 1869) kuoli muutamaa vuotta myöhemmin ja perhe jäi äidin, Gustava Linnamäen (1832–1919), hoidettavaksi. Emil Wikströmillä oli kolme veljeä: Johan (1859–1893), Karl (1861–1908) ja Aksel (1869–1901).[1]

Vuonna 1877 kansakoulun päätettyään Wikström pääsi lähettipojaksi Turun lennätintoimistoon. Puuveistoksia vapaa-aikanaan vuolevalle Wikströmille tarjoutui työpaikalla mahdollisuus leikata nimileimasimia puuhun ja tieto hänen lahjakkuudestaan levisi turkulaisten keskuudessa.

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkulaisen sivistyneistön taloudellisella tuella Emil Wikström pääsi opiskelemaan vuonna 1881 Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Turussa. Vuonna 1882 hän siirtyi opiskelemaan Helsinkiin Suomen Taideteollisuusyhdistyksen Veistokouluun ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun (myöhemmin Ateneum), jossa tutustui Axel Gallénin.[5]

Vuosina 1883–1885 Wikström opiskeli Senaatin myöntämän apurahan turvin Wienin taideteollisuuskoulussa ja Wienin taideakatemiassa, jossa hänen opettajanaan toimi professori Edmund Hellmer.

Axel Gallénin houkuttelemana Wikström lähti vuonna 1885 Pariisiin, jossa opiskeli Académie Julianissa. Pariisissa opiskellessaan Wikström ystävystyi useiden aikalaistaiteilijoiden kanssa. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivan Gallénin lisäksi muiden muassa Pekka Halonen ja Eero Järnefelt. Wikström opiskeli vielä Wienissä vuosina 1887–1888 ja uudelleen Pariisissa 1888–1892. 

Paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin opintovuoden päätettyään Wikström päätti asettua aloilleen Suomeen ja etsiä rauhallisen paikan tulevalle ateljeelleen. 1894 valmisui Sääksmäelle Wikströmin Visavuoreksi nimeämä ateljeehuvila. Rakennus kuitenkin tuhoutui tulipalossa jo vuonna 1896, jolloin monia valmiita ja keskeneräisiä teoksia tuhoutui.

Vuosina 1897–1902 Wikström asui ja työskenteli Pariisissa. Uuden Visavuoren rakentaminen alkoi 1899, jolloin ateljee rakennettiin kokonaan erilleen asuintiloista. Visavuoren uusi asuinrakennus valmistui vuonna 1902 ja ateljee vuonna 1903.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil Wikström avioitui helsinkiläisen Alice Högströmin (1873–1950) kanssa 30. toukokuuta 1895. Perheeseen syntyi kolme tytärtä: Estelle (1897–1970), Anna-Liisa (1900–1986) ja Mielikki (1907–1995). Mielikki Ivalo tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailijana ja joogaohjaajana. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen on Wikströmin tyttären Estellen poika.[6]

Taiteilijanura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikström kohosi nopeasti Suomen käytetyimmäksi kuvanveistäjäksi ja vuonna 1893 voitettu Säätytalon otsikkoryhmän veistokilpailu vakiinnutti hänen asemansa julkisten monumenttien veistäjänä. Wikströmin taide, joka ajan hengen mukaisesti haki inpiraatiota Suomen kulttuuriperinnöstä, erityisesti kansanrunoudesta, vetosi suomalaisiin autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä.

Wikströmin työt olivat kysyttyjä myös yksityisten keräilijöiden keskuudessa ja häneltä tilattiin suuriakin teoksia. Esimerkiksi liikemies Uno Staudinger tilasi nykyisin Lahdessa sijaitsevan Aino-suihkukaivon ja kauppaneuvos Nikolai Tirkkonen puolestaan Pohjan neito -suihkukaivon, jonka myöhemmin lahjoitti Tampereen kaupungille.

Serlachiukset olivat Wikströmin tukijoita ja Mäntässä on nähtävissä useita Wikströmin teoksia. Esimerkiksi Serlachiusten sukuhautamuistomerkin reliefit ja G. A. Serlachiuksen monumentin veistokset ovat Wikströmin käsialaa.

Syksyllä 1918 Wikströmit muuttivat Helsinkiin ja Visavuori jäi palvelemaan kesäpaikkana. Samaan aikaan Wikström valittiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi. Vuonna 1919 hänelle myönnettiin professorin arvonimi.[5]

Viimeiset vuodet ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeiset vuotensa Wikström työskenteli jälleen Visavuoressa, kunnes sairaudet ja sota-ajan kehno ravinto mursivat kuvanveistäjän terveyden. Emil Wikström kuoli 78-vuotiaana Helsingissä 25.9.1942.[1] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Useat nuoremmat suomalaiset kuvanveistäjät hankkivat oppinsa toimimalla Wikströmin apulaisina Visavuoren ateljeessa. Wikströmin oppilaita olivat muun muassa Eemil Halonen, Evert Porila, Aukusti Veuro, Elias Ilkka, Aarre Aaltonen ja Richard Rautalin.[7]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkisia veistoksia ja hautamuistomerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gustav Fredrik Ahlgrenin muistomerkki 1888, Koukkuniemen vanhainkoti Tampere
  • Tukinuittaja 1890, kipsiveistoksesta on pystytetty pronssiset jälkivalokset Kotkaan 1952 ja Valkeakoskelle 1987
  • Turun säästöpankin rakennuksen julkisivun veistokset 1891
  • Fredrik Paciuksen muistomerkki 1895 Kaisaniemen puisto
  • Usko 1896 ja Luottamus 1897, Henkivakuutusyhtiö Suomen allegoriset veistokset
  • Elias Lönnrotin muistomerkki 1902
  • Säätytalon päätykolmio 1893–1903
  • Anders Joachim Kurténin muistomerkki 1907 Vaasa
  • Wladimir Jurveliuksen hautamuistomerkki 1907
  • Mikael Agricolan muistomerkki 1908
  • Graniittikarhu, Kansallismuseon edusta 1910
  • Aino-suihkukaivo 1912, pystytetty Uno Staudingerin Villa Johannan puutarhaan Laivurinkadulle Helsinkiin. Lahden kaupunki hankki veistoksen 1948 ja pystytti sen Fellmanin kartanon puistoon.
  • Pohjan neito 1913
  • Uno Staudingerin hautamuistomerkki 1913
  • Näsikallion suihkukaivo 1913
  • Lyhdynkantajat 1914
  • Zacharias Topeliuksen muistomerkki 1915
  • J. V. Snellmannin muistomerkki 1916
  • Juho Lallukan hautamuistomerkki 1919
  • G. A. Serlachiuksen muistomerkki 1921
  • Eliel Aspelin-Haapkylän hautamuistomerkki 1921
  • Heinolan vapaudenmuistomerkki 1922
  • Pohjanmaan museon pronssiovet 1929
  • Oscar Rewellin hautamuistomerkki 1932
  • Sureva mies, suihkukaivoveistos 1935 Hietaniemen hautausmaa
  • Serlachius-suvun hautamuistomerkki 1916–1937
  • Elämän alku 1939 ja Elämän loppu 1940, Alfred Kordelinin hautakappelin veistokset
  • Santeri Ivalon hautamuistomerkki 1942

Muita veistoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Axel Gallénin muotokuva 1886
  • Kalapoika 1888
  • Viattomuuden uni 1892
  • Tuonelan emäntä 1892
  • Invocation 1895
  • Ajanjumalan vanki 1897
  • Gustaf Adolf Serlachiusen muotokuva 1897
  • Ajattelija 1898
  • Taistelija 1899
  • Äiti ja lapsi 1900
  • Impiää 1903
  • Idea, Toteutus ja Kritiikki 1904, alun perin Turun taidemuseon ovenpäällyksiä varten aiotut kolme pronssireliefiä
  • Pensée 1905
  • Neljä kipsiin valettua karhua 1899, Pariisin maailman- näyttelypaviljonki 1900 (tuhoutuneet), Hvitträskin karhu 1906 edellisten pohjalta kiveen hakattu
  • Robert Kajanuksen muotokuva 1905–1914
  • Enkä minä 1906
  • Akseli Gallen-Kallela suksilla 1906
  • Ain yhä ajattelevi 1907–1908
  • Marjatta 1908–1926
  • Kuokkamies 1908
  • Mielikki 1912
  • Kuoleva tyttö 1914
  • Äiti ja lapsi 1912
  • Ovenkahvat, Ensi-sairaala 1913
  • Saunatyttö 1915, pienoisveistos
  • Victor Westerholmin muotokuva 1916
  • Aino 1916
  • Hevosenkesyttäjä 1919
  • Gösta Serlachiuksen muotokuva 1920
  • Seitsemän veljeksen pako Impivaarasta 1928
  • P. E. Svinhufvudin muotokuva 1928/1931
  • Carl Gustaf Emil Mannerheimin muotokuva 1933
  • Ensiaskeleet 1941

Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Emil Wikström: herkkyyttä ja voimaa. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.
  2. a b ”Wikström, Emil”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  3. Emil Wikström Visavuoren museo. Visavuoren museosäätiö. Viitattu 26.5.2015.
  4. Visavuori Visavuoren museo. Visavuoren museosäätiö. Viitattu 26.5.2015.
  5. a b Visavuoren mestari. Yrjö Suomalainen.
  6. Kari Suomalainen Visavuoren museo. Visavuoren museosäätiö. Viitattu 26.5.2015.
  7. Liisa Lindgren: Memoria: Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri, s. 146–148. SKS, Helsinki 2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]