Kansalliskaarti (suurlakko)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kansalliskaartit olivat eri puolilla Suomea vuoden 1905 suurlakon aikana toimineita työläisten ja ylioppilaiden muodostamia organisaatioita, joiden tehtävänä oli valvoa yleistä järjestystä. Merkittävin kansalliskaarti toimi Helsingissä, jossa se lakkoviikon aikana jakaantui työläisten ja ylioppilaiden omiin kaarteihin, joista myöhemmin syntyivät punakaartit ja suojeluskunnat.

Kansalliskaartit syntyivät loka–marraskuun vaihteessa 1905 olleen suurlakon aikana, kun myös poliisivoimat liittyivät siihen ja maa jäi vaille järjestysvaltaa. Kyseessä oli venäläistämistoimia vastaan suunnattu porvariston ja työläisten yhteinen lakko, johon myös poliisit liittyivät. Lakon aikana osapuolet kuitenkin ajautuivat erilleen ja samalla myös Helsingin kansalliskaarti hajosi kahtia ylioppilaiden erotessa siitä. Helsingin lisäksi kansalliskaarteja toimi lähes kaikissa muissa kaupungeissa ja myös maaseutupaikkakunnilla. Koska maan ainoat korkeakoulut olivat Helsingissä, koostuivat muiden paikkakuntien kaartit kuitenkin pääosin työväestöstä.

Kansalliskaarti Helsingissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskaartin punainen kaarti järjestäytyneenä Senaatintorille.

Kansalliskaarti perustetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Suomen senaatti erosi 31. lokakuuta, aloitti kenraalikuvernööri Ivan Obolenski neuvottelut uuden senaatin muodostamisesta yhdessä perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten kanssa. Työväestö ei ollut edustettuna, koska yksikään osapuoli ei pitänyt työväenliiketta neuvottelukumppanina, jonka näkemyksiä olisi pitänyt kuunnella. Tämän seurauksena työväestön muodostama keskuslakkokomitea päätti ottaa pääkaupungin järjestyksenpidon hallintaansa.[1]

Työväestön keskuudessa oli jo heti lakon alettua keskusteltu järjestyskaartin perustamisesta ja lopulta Kaarlo Luoto ehdotti asiaa lakkokomitean puheenjohtajana toimineelle Matti Kurikalle tiistaina. Järjestyksen ylläpitoa varten perustettiin lähinnä työläisistä koostunut Kansalliskaarti. Tämän jälkeen Luoto värväsi kaartin rungon nopeasti entisistä vanhan väen sotamiehistä ja aliupseereista, jotka olivat mukana työväenliikkeen toiminnassa. Kaarti jaettiin kahtia vartiopalvelusta suorittavaan osastoon sekä varsinaiseen kaartiin, joka organisoitiin armeijan mallin mukaisesti Kaartin tunnuksena oli aluksi valkoiset käsivarsinauhat, mutta Luodon komennossa olleet kaksi varsinaisen kaartin rykmenttiä vaihtoivat ne pian punaisiksi, jonka jälkeen niistä alettiin käyttämään nimitystä ”punainen kaarti”. Vartio-osasto käytti edelleen valkoisia nauhoja. Punaiseen väriin ei kuitenkaan vielä tuolloin iittynyt sen myöhäisempää poliittista merkitystä. Kansalliskaartissa oli yhteensä noin 2 000 miestä.[2] [3]

Lakkokomitean toimenpiteet yllättivät täydellisesti myös Helsingin kaupunginvaltuuston, joka tuolloin koostui pelkästään porvaristosta. Perustuslaillisten johtama valtuusto oli samaan aikaan suunnitellut ottavansa lakossa olleen poliisilaitoksen haltuunsa, jota silmälläpitäen ylioppilaat olivatkin jo suunnitelleet oman suojakaartin perustamista entisen poliisipäällikön Ivar Gordien johdolla.[1] Ylioppilaat päättivät kuitenkin nopeasti liittyä lakkokomitean perustamaan kansalliskaartiin.[2] Sen päälliköksi oli aluksi ehdolla Gordie, mutta kun Kurikan entuudestaan tuntema entinen vanhan väen kapteeni Johan Kock saapui Helsinkiin myöhemmin samana päivänä, pyysi Kurikka häntä kansalliskaartin johtajaksi. Työväki siirtyi välittömästi Kockin taakse, vaikka oli vain paria tuntia aikaisemin vielä kannattanut Gordieta. Porvaristo kannatti edelleen Gordieta, mutta Kockin valinnan jälkeen ylioppilaat suostuivat hänen komentoonsa, niin että he kuitenkin muodostivat oman osastonsa. Vastuu työväestön ja ylioppilaiden kesken jaettiin miesluvun mukaan. Kock vastasi kaartin yleisistä asioista, mutta myös Gordie tli mukaan sen toimintaan laatimalla kaartin yksityiskohtaisemmat ohjeet.[2] Iltapäivänä kaarti valtasi Senaatintorin laidalla sijainneen poliisilaitoksen ja lähetti kaupungille järjestyspatrulleja. Helsinkiläisten mielissä kaupungin järjestyksenpito oli nyt siirtynyt vallankumouksellisten käsiin.[1] Poliisilaitos oli lähinnä työväestön miehittämä, mutta asemalla oli myös ylioppilaita, jotka toimivat sihteerinä ja kielenkääntäjinä.[2] Mukana oli myös suuri joukko naisia, jotka toimivat huoltotehtävissä.lähde?

Miehistö oli yleisesti epäluotettavaa, koska jokainen meni oman mielensä mukaan. Kock ratkaisi ongelman laittamalla jokaista yhdelle miehelle tarkoitettua tehtävää varten useita miehiä, jolloin se yleensä tuli hoidetuksi.[4] Kansalliskaartin miehet kaappasivat muun muassa kaupunkiin tulevia maitokuljetuksia ja jakoivat niitä ihmisille. Ne valvoivat myös lakon ajaksi julistetun kieltolain noudattamista Helsingin ravintoloissa. Kock oli kuitekin rauhoittanut kansalliskaartia ottamalla radikaaleimmat aktivistit omaan komentoonsa ja keksinyt näille tekemistä, jotteivat he ryhtyisi toimimaan omavaltaisesti.[2]

Kaarti hajoaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin yliopiston Länsisuomalaisen osakunnan ylioppilaskaarti.

Keskiviikkona 1. marraskuuta Kock ja Kurikka vierailivat kenraalikuvernööri Obolenskin luona. Kun heille selvisi, ettei työväellä ollut mahdollista vaikuttaa tilanteen poliittiseen kehittymiseen, päätti keskuslakkokomitea ryhtyä tiukasti ajamaan omia vaatimuksiaan, koska sen hallussa oli järjestyksenpidon lisäksi myös muita yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisiä toimia, kuten rautatiet ja sanomalehdet. Siihen vaikuttivat myös Tamperelta ja muualta maasta saapuneet tiedot lakon kehittymisestä. Rautatientorilla järjestetyssä suuressa kansankokouksessa vaadittiin väliaikaisen hallituksen perustamista, jonka tehtäviin kuului muun muassa järjestyksen palauttaminen. Perustuslailliset katsoivat väliaikaisen hallituksen valinnan merkitsevän avointa kapinaa keisaria vastaan, ja uskoivat venäläisten puuttuvan siihen asevoimin. Tilanteen entisestään kiristyessä lakon jatkuessa, Obolenski varautui jopa sotatilan julistamiseen, johon olisi liittynyt myös kansalliskaartin väkivaltainen hajottaminen. Keskuslakkokomitea oli kuitenkin saanut lupauksen, jonka mukaan toimenpiteisiin ei ryhdytä, ellei sotaväen kimppuun ensin hyökätä.[1]

Porvariston ja työväen yhteinen lakkorintama alkoi hajoamaan torstaina 2. marraskuuta, jolloin myös ensimmäiset ylioppilaat erosivat kansalliskaartin palveluksesta, koska katsoivat sen muuttuneen vallankumoukselliseksi.[2][3] Tampereella oli edellienä päivänä annettu niin sanottu Punainen julistus, jota porvaristo piti liian radikaalina. Kun Kockin johtama kansalliskaarti ei suostunut luovuttamaan poliisilaitosta kaupunginvaltuuston haltuun, päätti se kansalliskaartin vastavoimaksi muodostaa kokonaan oman suojakaartin Helsingin yliopiston ja Polyteknillisen opiston opiskelijoista.[1] Perjantain aikana organisoidun kaartin johtoon pyydettin aluksi Gordieta, mutta hän kieltäytyi, koska piti sitä pelkästään väkivaltaisuuksia varten perustettuna. Lopulta ylioppilaiden suojakaartin päälliköksi tuki kapteeni Gösta Theslöff.[2]

Lakko päättyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurlakko päättyi lopulta sunnuntaina 5. marraskuuta annetun keisarillisen manifestin myötä, ja keskuslakkokomitea päätti julistaa sen päätyväksi maanantaina kello 14.[1] Samana iltana lakkokomitea oli päättänyt, että Kock jatkaa kansalliskaartin päällikkönä, mutta hän erosi itse aamuun mennessä.[5] Maanantaina työnantajat avasivat tehtaat ja liikkeet normaalisti, minkä vuoksi kansalliskaarti kiersi aamupäivällä Helsingin keskustassa sulkemassa avattuja liikkeitä. Tämä johti yhteenottoon kapteeni Theslöffin johtaman ylioppilaiden suojeluskaartin kanssa, kun sen epäiltiin hankkivan aseita Kockin suljettavaksi määräämästä Stockmannin rautakaupasta. Paikalle rientäneet ylioppilaskaartin miehet ajoivat aseistamattoman kansalliskaartin aseella uhaten, ja lopulta tilanne raukesi, kun Kock käski miehensä perääntymään.[1]

Kaupunginvaltuusto oli jo kello 11 julistanut Theslöffin Helsingin väliaikaiseksi poliisimestariksi. Välikohtauksen jälkeen Kock pelkäsi hänen yrittävän vallata poliisiaseman, jonka vuoksi kansalliskaarti miehitti Sentintorin uojatakseen sitä. Hyökkäystä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan suurlakko julistettiin päättyneeksi puolenpäivän aikaan alkaneessa kansankokouksessa. Sen aikana luetiin myös Kockin julistus, jossa viitattiin aamupäivän tapahtumiin, ja todettiin, kuinka työväki oli isänmaan edun nimissä päättänyt vetäytyä ylioppilaiden ennenkuulumattoman väkivallan uhan edessä. Puheiden päätyttyä kokouksessa osoitettiin suosiota kansalliskaartille ja myös lakkokomitean edustajana puhunut Eetu Salin kiitti kaartin toimintaa. Tämän jälkeen kansalliskaarti marssi vielä Rautatientorill, jossa Kock piti puheen, jossa hän sanoi sen olevan Suomen tulevaisuuden kaarti. Kustaa Luoto puolestaan ilmoitti kaartin pitävän järjestystä vielä illan ja seuraavan yön ajan. Porvarit kutsuivat kaartia jo tuolloin yleiesti punaiseksi kaartiksi. Kokouksia tarkkailleet luonnehtivat lakon päättymistä myös vain välirauhaksi työväestön ja porvariston välilä.[1] Helsingin kansalliskaarti järjestäytyikin punakaartiksi vain pari viikkoa lakon päättymisen jälkeen, mutta myös ylioppilaiden suojakaarti jatkoi toimintaansa.lähde?

Pian lakon jälkeen Johan Kock julkaisi kaartin toimintaa käsittelevän kirjan Seitsemän päivää keskusasemalla, jonka hän päätti sanoihin:[5]

»Vaikka koko maassa ei ollut muuta hallitusta kuin työväen miehistä äkkiä kokoonpantu lakkokomitea, vallitsi kuitenkin kaikkialla sellainen rauhallisuus ja järjestys jota ei ole vielä koskaan Suomessa ennen nähty. Sellainen oli köyhälistön hallitus, oppikoot muutkin samalla tavalla hallitsemaan.»

Muualla Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työväki perusti kansalliskaarteja myös muissa kaupungeissa, kuten Viipurissa, jossa sotaväki kuitenkin hyökkäsi sen päämajaan ja kaarti antautui ilman vastarintaa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Tikka, Marko: ”Mitä tapahtui?”, Kansa kaikkivaltias : Suurlakko Suomessa 1905, s. 27–40. Helsinki: Gummerus, 2008. ISBN 978-951-85116-7-3.
  2. a b c d e f g Roos, Sigurd: Suomen kansallislakko : Helsinki. Ensimmäinen osa, s. 76, 200–218, 243, 294. Helsinki: Alex F. Lindberg, 1907.
  3. a b Roos, Sigurd: Suomen kansallislakko : Helsinki. Toinen osa, s. 355, 375, 435. Helsinki: Alex F. Lindberg, 1907.
  4. Kock, Johan: Seitsemän päivää keskusasemalla, s. 42. Helsinki: Kirjapainoyhtiö Valo, 1906.
  5. a b Kujala, Antti: Vastakkainasettelun yhteiskunnan synty : Syksyn 1905 suurlakko Helsingissä ja muualla Suomessa, s. 7, 150. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-59764-9-6. Teoksen verkkoversio (PDF).