Raastuvanoikeus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Raastuvanoikeus (lyhenne RO[1], ruots. rådhusrätt tai rådstuvorätt, suomen puhekielessä usein rosis) oli Ruotsissa vuoteen 1971 ja Suomessa vuoteen 1993 saakka vanhojen kaupunkien alioikeuden nimi. Maaseudulla sekä myös kauppaloissa ja uusissa kaupungeissa alioikeutena toimivat kihlakunnanoikeudet.

Vuoden 1734 lain mukaan, joka oli pitkään voimassa molemmissa maissa, raastuvanoikeus oli yleensä vasta toinen oikeusaste, ensimmäisenä olivat kämnerinoikeudet. Kaikissa kaupungeissa ei kämnerinoikeutta kuitenkaan ollut, jolloin niissä raastuvanoikeus toimi ensimmäisenä oikeusasteena.[2] Kämnerinoikeudet kuitenkin lakkautettiin molemmissa maissa 1800-luvulla, Suomessa vuonna 1868[3], minkä jälkeen raastuvanoikeudesta tuli alin oikeusaste.

Raastuvanoikeuden päätöksistä valitettiin molemmissa maissa hovioikeuteen.

Myöhempi historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: sv:Rådhusrätt

Ennen vuotta 1901 Ruotsissa oli raastuvan­oikeus kaikissa muissa kaupungeissa paitsi Borgholmissa ja Haapa­rannassa. Sen sijaan vuoden 1901 jälkeen kaupungeiksi muutettuihin Ruotsin kuntiin ei vuonna 1903 kaupungiksi tulluta Lysekiliä lukuun ottamatta enää perustettu raastuvan­oikeutta, vaan ne pysyivät maaseudun tavoin kihla­kunnan­oikeuksien alaisuudessa. Seuraavien vuosi­kymmenien aikana raastuvan­oikeudet lakkautettiin monista pienistä kaupungeista. Vuonna 1965 raastuvanoikeudet valtiollistettiin. Vuonna 1970 Ruotsissa oli jäljellä enää 27 raastuvan­oikeutta, pääasiassa suurimmissa kaupungeissa sekä läänien pääkaupungeissa.[4]

Vuonna 1971 Ruotsissa alioikeudet kaupungeissa ja maaseudulla yhtenäistettiin. Tällöin sekä raastuvan- että kihlakunnan­oikeudet lakkautettiin ja tilalle perustettiin käräjäoikeudet (ruots. tingsrätt). Uudistus liittyi Ruotsissa samaan aikaan toteutettuun kunta­uudistukseen, jossa erot eri kuntamuotojen välillä poistettiin.[4]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa raastuvan­oikeutta ei enää perustettu vuoden 1959 jälkeen perustettuihin kaupunkeihin, joten tämän jälkeen sellainen oli enää vain niin sanotuissa vanhoissa kaupungeissa. Tämän jälkeen perustetut uudet kaupungit pysyivät kihlakunnan­oikeuksien alaisuudessa.[5]

Päällikkötuomarin virkanimike oli pormestari[6], muutamissa suurimmissa kaupungeissa oikeuspormestari[7] (erotukseksi kunnallispormestarista). Lisäksi raastuvanoikeuteen kuului vähintään kaksi raatimiestä, joista tavallisesti toinen oli lainoppinut oikeusneuvosmies, toinen kunnallisneuvosmies,[7] jonka ei tarvinnut olla lainoppinut.[8] Raastuvanoikeus saattoi olla jaettuna useampaan osastoon.[7]

Vanhoilla kaupungeilla oli pitkälle viety itsehallinto ja sen mukaisesti raatimiehet valittiin kaupunginvaltuustossa. Usein valinnoissa olikin poliittista väriä, toisin kuin kihlakunnanoikeuksien ja hovioikeuksien tuomarinimityksissä, joissa noudatettiin pitkälti virkaikään perustuvaa nimityspolitiikkaa.

Vuonna 1978 raastuvan­oikeudet valtiollistettiin. Vuonna 1993 alioikeudet yhtenäistettiin Suomessakin. Tällöin lakkautettiin sekä raastuvan- että kihla­kunnan­oikeudet ja tilalle perustettiin käräjä­oikeudet.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 31.10.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 23.11.2013.
  2. Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki: Oikeudenkäymisen Kaari (1. luvun 3 ja 4 § sekä 6. luku) Agricola-projekti. Viitattu 2.10.2017.
  3. ”Kämnerinoikeus”, Tietosanakirja, 5. osa (Kulttuurisana–Mandingo), s. 284. Tietosanakirja Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.
  4. a b Lilla Upplagsboken, band 8, s. 426. Malmö: Förlaget Norden AB, 1974.
  5. Gunnar Palmgren, Curt Olsson: ”Riita-asiain oikeudenkäynti”, Kauppaoikeutta liikemiehelle, s. 271. Söderström & Co Kustannusosakeyhtiö, 1976. ISBN 951-52-0229-9.
  6. ”Raastuvanoikeus”, Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3363. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
  7. a b c ”Raastuvanoikeus”, Tietosanakirja, 5. osa (Kulttuurisana–Mandingo), s. 1347. Tietosanakirja Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.
  8. ”Kunnallisneuvosmies”, Otavan iso Fokus, 4. osa (Kp–Mn), s. 2057. Otava, 1973. ISBN 951-1-00388-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]