Verenkierto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ihmisen verisuonisto

Verenkierto on järjestelmä, jolla elimistön soluille kuljetetaan verisuonten avulla ravintoa ja happea sekä solujen tuottamia kuona-aineita ja hiilidioksidia kuljetetaan maksaan ja keuhkoihin poistettavaksi elimistöstä ja käsiteltäväksi. Lisäksi verenkierto tasoittaa elimistön eri osien lämpötila- ja happamuuseroja kuljettamalla lämpöenergiaa ja vety-ioneja. Myös hormonit ja elimistön puolustussolut leviävät verenkierron avulla paikasta toiseen.[1]

Verisuonisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verisuonet jakautuvat kolmeen eri päätyyppiin: valtimoihin, laskimoihin ja hiussuoniin. Nämä muodostavat ihmisillä ja muilla selkärankaisilla täysin suljetun järjestelmän, jonka sisällä veri virtaa. Sydänlihaksen supistuminen kohottaa sydämessä olevaa painetta niin paljon, että veri virtaa verisuoniin.[1]

Verenpaineella tarkoitetaan tavallisesti sydämestä verta poispäin vievien ison verenkierron suurten valtimoiden sisällä vallitsevaa painetta. Suurten valtimoiden paine on suurimmillaan systolen aikana ja pienimmillään juuri ennen uutta systolea (diastolinen verenpaine). Pienen verenkierron verenpainearvot ovat huomattavasti matalampia. Keuhkovaltimorungon systolinen paine on 20-25 mmHg ja diastolinen noin 10 mmHg.[2]

Iso ja pieni verenkierto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtimoissa veri etenee paineen vaikutuksesta. Laskimoissa pelkkä paine ei riitä, vaan niissä on myös läppiä, jotka estävät veren takaisin virtausta. Valtimoissa vastaavia läppiä tiedetään esiintyvän kirahvin kaulassa.

Sikiön verenkierto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sikiökaudella lähes 90 % verenkierron minuuttitilavuudesta ohittaa pienen verenkierron. Ohitusteitä on kaksi: sydämen eteisten välinen soikea aukko sekä aortan ja keuhkovaltimorungon välinen valtimotiehyt. Soikea aukko sulkeutuu yleensä syntymän jälkeen verenpaineen vaikutuksesta nopeasti läpällä, joka on siinä valmiina. Valtimotiehyt sulkeutuu muutamien päivien tai viikkojen kuluttua syntymästä.[3]

Verenkierron säätely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verenkiertoa eri elimistön osissa tai elimissä voidaan säädellä joko humoraalisesti eli ainevälitteisesti tai neuraalisesti eli hermostollisesti.

Verenkierron neuraalinen säätely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verenkierron neuraalista eli hermostollista säätelyä ohjaa ydinjatkeen vasomotorinen keskus, joka saa tietoa verenkierron tilasta niin hermojen kuin kemiallistenkin aineiden avulla. Hermoja pitkin tulevat viestit ovat peräisin baro- tai tilavuusreseptoreilta. Baroreseptorit mittaavat painetta ja niitä löytyy aortankaaren seinämästä ja karotispoukamasta. Tilavuusreseptorit puolestaan mittaavat veren tilavuutta ja ne sijaitsevat suurten verisuonten ja sydämen seinämissä. Vasomotorisesta keskuksesta lähtevät autonomisen hermoston hermosyitä sydämeen, jotka muodostavat sydänpunoksen suurten verisuonten lähtökohtaan sydämen tyveen. Lisäksi vasomotorisesta keskuksesta lähtee erillisiä sympaattisia hermoja valtimoiden seinämiin.

Verenkierron humoraalinen säätely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verenkierron humoraalinen eli ainevälitteinen säätely perustuu muun muassa elimistön tai verisuoniston erittämiin aineisiin ja kuona-aineisiin. Verisuonia supistavia aineita ovat vasopressiini, adrenaliini, noradrenaliini, endoteelisolujen erittämät endoteliinit sekä verenvuodon yhteydessä tromboksaani ja serotoniini. Verisuonia laajentavia aineita ovat kaliumionit, tietyt hapot (esimerkiksi maitohappo), hiilidioksidi, histamiini ja typpioksidi. Myös hapen vähyys aiheuttaa verisuonten laajenemista.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Verenkierto.
  • Harvey, William: Verenkierrosta: Sydämen ja veren liikkeet. (Exercitatio anatomica de motu cordis et sanguinis in animalibus, 1628.) Latinan kielestä suomentanut Anto Leikola. Helsinki: Terra cognita, 2000. ISBN 952-5202-43-7.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Haug, Sand, Sjaastad: Ihmisen fysiologia, s. 256. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-19882-x.
  2. Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos - Johdanto lääketieteen opintoihin, s. 332-333. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2.
  3. Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos - Johdanto lääketieteen opintoihin, s. 350-351. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2.