Fidel Castro

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Fidel Castro
Castro vieraillessaan Yhdysvalloissa vuonna 1959
Castro vieraillessaan Yhdysvalloissa vuonna 1959
Kuuban presidentti
2. joulukuuta 1976 – 24. helmikuuta 2008
Edeltäjä Osvaldo Dorticós Torrado
Seuraaja Raúl Castro
Kuuban kommunistisen puolueen pääsihteeri
3. lokakuuta 1965 – 19. huhtikuuta 2011
Seuraaja Raúl Castro
Kuuban pääministeri
16. helmikuuta 1959 – 2. joulukuuta 1976
Edeltäjä José Miró Cardona
Sitoutumattomien maiden liikkeen 7. ja 23. pääsihteeri
16. syyskuuta 2006 – 24. helmikuuta 2008
Edeltäjä Abdullah Ahmed Badwi
Seuraaja Raúl Castro
10. syyskuuta 1979 – 6. maaliskuuta 1983
Edeltäjä Junius Richard Jayawardene
Seuraaja Neelam Sanjiva Reddy
Henkilötiedot
Syntynyt13. elokuuta 1926
Birán, Kuuba
Kuollut25. marraskuuta 2016 (90 vuotta)
Havanna, Kuubalähde?
Ammatti asianajaja
Puoliso Mirta Diaz-Balart (vih. 1948; ero 1955)
Dalia Soto del Valle (vih. 1980)
Tiedot
Puolue Partido Ortodoxo (1945–1952)
26. heinäkuuta -liike (1953–1965)
Kuuban kommunistinen puolue (1965–2016)
Uskonto deisti
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Fidel Alejandro Castro Ruz (esp. Es-Fidel Castro.ogg [fiˈðel ˈkastɾo]; (ohje) 13. elokuuta 1926 Birán, Kuuba – 25. marraskuuta 2016 Havanna, Kuuba)[1] oli Kuuban pitkäaikainen presidentti ja Kuuban kommunistisen puolueen pääsihteeri, joka johti Kuubaa vuosina 1959–2008. Castro oli maan pääministeri vuodesta 1959 vuoteen 1976, jolloin hänestä tuli valtioneuvoston puheenjohtaja eli presidentti. Castro nimitettiin kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi vuonna 1965, minkä jälkeen maa muutettiin yksipuoluevaltioksi. Hän oli yksi maailman pisimpään yhtäjaksoisesti vallassa olleita valtiojohtajia. Presidenttinä hän oli myös asevoimien ylipäällikkö.

31. heinäkuuta 2006 Fidel Castro luovutti presidentin velvollisuutensa väliaikaisesti veljelleen Raúl Castrolle jouduttuaan leikkaukseen. Lokakuussa 2007 hän varoitti, että hän ei ehkä enää palaa toimeensa, sillä hänellä ”on velvollisuus luovuttaa valta nuoremmille”.[2] 19. helmikuuta 2008 Castro ilmoitti kirjeessään virallisesti luopuvansa presidenttiydestä ja armeijan ylipäällikkyydestä.[3][4][5] Hänen seuraajakseen Kuuban kansalliskokous valitsi Raúl Castron 24. helmikuuta 2008. Eronsa jälkeen Fidel Castro oli enimmäkseen poissa julkisuudesta eikä hän osallistunut esimerkiksi Kuuban sosialistisen vallankumouksen 50-vuotisjuhlallisuuksiin tammikuussa 2009.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fidel Castro syntyi maanviljelijäperheeseen sokeriplantaasilla Biránissa lähellä Mayaría vanhassa Orienten maakunnassa. Hänen isänsä Ángel Castro y Argiz oli galicialainen siirtolainen, joka kohosi kovalla työllä suhteellisen menestyvään asemaan. Hänen äitinsä Lina Ruz González oli kotiapulainen ja hänen isänsä oli tuolloin naimisissa Maria Luisa Argotan kanssa.

Castrolla on kaksi veljeä, Ramón (1924–2016)[6] ja Raúl (s. 1931) sekä neljä sisarta: Angelita, myöhemmin Miamissa Floridassa asunut Juanita, Enma ja Havannassa asuva Agustina. Lisäksi isällä oli ensimmäisestä avioliitostaan kaksi lasta.

Castroa ei kastettu ennen kuin vasta hänen ollessaan kahdeksanvuotias, mikä johti muiden lasten pilkkaan. Hänen isänsä erosi ensimmäisestä vaimostaan Fidelin ollessa 17-vuotias ja nai Fidelin äidin. Isän tunnustettua lapsensa Fidel sai sukunimen Castro ja otti samalla keskimmäisen nimen Alejandro luettuaan Aleksanteri Suuresta.

Castro opiskeli Colegio Dolores -jesuiittakoulussa ja yksityiskouluissa. Hänen tiedetään vuonna 1940 lähettäneen kirjeen Yhdysvaltain presidentti Rooseveltille, johon Yhdysvaltain ulkoministeriö vastasi. Vuonna 1945 Castro meni lukemaan lakia Havannan yliopistoon. Presidentti Gerardo Machadon syrjäyttämisen jälkeen 1930-luvulla yliopiston olot olivat taantuneet erilaisten ryhmien hallitsemaksi valtataisteluksi ja yliopistoa hallitsivat "pistolerot" ja "gansterismo."

Vasemmistolainen toiminta Kuuban hallitusta vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 Castro liittyi Ortodoksipuolueeseen (Partido Ortodoxo), jonka perustaja Eduardo Chibás oli ehdolla presidentiksi korruptoitunutta Ramón Grau San Martínia vastaan mutta hävisi. Vuonna 1951 Chibás ampui itseään vatsaan radiolähetyksessä pyrkiessään uudelleen presidentiksi. Castro oli tuolloin paikalla ja Chibásin luona sairaalassa hänen kuollessaan.

Vuonna 1948 Castro matkusti Bogotáan Kolumbiaan osallistuakseen Amerikan valtioiden järjestön (OAS) yhdeksännen konferenssin kanssa samaan aikaan järjestettyyn nuorisotapahtumaan. Opiskelijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen levittääkseen Yhdysvaltain hegemoniaa läntisellä pallonpuoliskolla vastustavia pamfletteja. Vierailun aikana kolumbialainen puoluejohtaja Jorge Eliecer Gaitán murhattiin, ja tapahtuma laukaisi maassa nimellä La Violenciana tunnetun protestiaallon. Kun viranomaiset halusivat kuulla Castroa hänen osallisuudestaan protesteihin, hän pakeni Kuuban lähetystöön ja hänet lennätettiin takaisin Havannaan.[7]

Valmistuttuaan oikeustieteen tohtoriksi 1950 Castro alkoi harjoittaa ammattiaan, lähinnä köyhien parissa. Hän tuli tunnetuksi kansallisista ja Yhdysvaltain valtaa Kuubassa vastustavista puheistaan. Hän kiinnostui myös politiikasta ja asettui ehdokkaaksi parlamenttiin. 10. maaliskuuta 1952 Fulgencio Batistan johtama sotilasvallankaappaus kuitenkin syrjäytti presidentti Carlos Prío Socarrásin hallituksen ja vaalit peruttiin. Batistasta tuli maan de facto johtaja. Yhdysvallat tunnusti hänen valtansa, mutta Castro syytti häntä vuoden 1940 perustuslain rikkomisesta. Juttua ei otettu käsiteltäväksi, ja Castro päätti ainoaksi keinoksi Batistan syrjäyttämisen.

Isku Moncadan parakeille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Castro järjesti tukijoineen, mukaan lukien veljensä Raúl, 26. heinäkuuta 1953 sotilaallisen iskun Moncadan kasarmialueelle, Batistan suurimpaan Santiago de Cuban ulkopuolella sijainneeseen varuskuntaan. Myös Céspedesin varuskuntaan Bayamossa hyökättiin hämäyksenä. Isku epäonnistui, ja 60 kapinallista 135:stä sai surmansa. Castro ja ryhmän muut selviytyneet jäsenet pakenivat Sierra Maestran vuoristoon. 1. elokuuta 1953 Castro ja hänen veljensä saatiin kiinni. Heitä ei ohjeiden mukaan teloitettu kiinni saataessa. Fidel Castron äiti, joka rukoili samaa afrikkalaisperäistä jumalaa kuin Batista, pyysi, ettei hänen poikiaan teloitettaisi ja lupasi rukoilla Batistan puolesta. Batista heltyi ja suostui, että Fidel ja Raúl Castroa ei teloitettaisi. Hän teki saman virheen myöhemminkin, jonka takia moni hänen sotilaistaan menetti henkensä.

Castroa puolusti hänen ystävänsä Melba Hernández. Oikeudenkäynnin aikana Castro piti kuuluisan nelituntisen "Historia tulee vapauttamaan minut" (La historia me absolverá) -puheensa. Puheessaan Castro puolusti toimintaansa ja selvitti poliittisia näkemyksiään. Hänet tuomittiin 15 vuoden vankeuteen ja Raúl 13 vuodeksi. Poliittisia vankeja pidettiin Isla de Pinosin saarella, jossa Castro jatkoi Batistan kukistamisen suunnittelua. Toukokuussa 1955 poliittiset vangit armahdettiin, ja 7. heinäkuuta samana vuonna hänet karkotettiin Meksikoon.

Elämä sissinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kuuban vallankumous
Heinäkuun 26. päivän liikkeen lippu.

Meksikossa Castro yhdisti voimansa muiden maanpakolaisten kanssa ja perusti Heinäkuun 26. päivän liikkeen (M-26-7). Lääkäri Ernesto "Che" Guevara oli liittynyt ryhmään aikaisemmin Meksikossa. Joukko harjoitteli sissisotaa, joka oli siihen asti ollut täysin tuntematonta Latinalaisessa Amerikassa.[8] Koska kontaktit KGB-agentti Nikolai Leonoviin Méxicossa eivät tuoneet kapinallisille aseita, he menivät Yhdysvaltoihin. Siellä he keräsivät varoja maassa asuvilta kuubalaisilta, kuten Batistan syrjäyttämältä presidentti Carlos Prío Socarrásilta.

26. marraskuuta 1956 Castro joukkoineen lähti Tuxpanista Kuubaan 20-metrisellä Granma-huvijahdilla. He nousivat maihin Los Cayueloksessa, lähellä Manzanillon kaupunkia 2. joulukuuta 1956. Lyhyessä ajassa armeijan joukot tappoivat tai ottivat vangeiksi suurimman osan joukkoa. Jäljelle jääneet alle kaksikymmentä pakenivat Sierra Maestran vuorille. Vuorilta käsin 26. heinäkuuta -liike kävi sotaa hallitusta vastaan. Myös kaupungeissa syntyi vastarintaliikkeitä. Niistä vahvin oli Frank Paísin johtama Santiagossa.

Kesällä 1955 Paísin liike yhdistyi Castron M-26-7:n kanssa.[9] Liikkeen saadessa kannatusta se kasvoi yli 800 miehen vahvuiseksi. Kesällä 1957 Castro antoi Che Guevaralle toisen kolonnan johtoonsa. The New York Times lähetti reportterinsa Herbert Matthewsin haastattelemaan kapinallisia ja heitä seurasi TV-ryhmä, jonka seurauksena vallankumouksellisten taistelu sai seuraajia myös Yhdysvalloissa.

Yhdysvallat asetti Batistan maaliskuussa 1958 asevientikieltoon. Huhtikuussa 1958 Castron liike yritti organisoida yleislakon, mutta epäonnistui. Sissit polttivat kuitenkin yli kahta miljoonaa sokeritonnia vastaavan määrä ruokoa Batistan talouden horjuttamiseksi tunnuslauseella: "Joko Batista ilman zafraa tai zafra[10] ilman Batistaa!"[11]

Toukokuussa Batista kokosi 14 pataljoonaa eli noin 12 000 miestä tuhotakseen Castron ja muut hallituksen vastaiset ryhmät operaatio Veranossa (Operación Verano). Alivoimasta huolimatta Castron joukko pärjäsi hyvin Batistan huonosti koulutettujen ja motivoitumattomien asevelvollisten jättäessä joukoittain armeijan.

Heinäkuussa 1958 merkittävimmät oppositioryhmät kokoontuivat Venezuelassa, jossa vastarintaliikkeen johto annettiin Castron 26. heinäkuuta -liikkeelle.[12]

Joulukuussa 1958 Che Guevaran ja Camilo Cienfuegosin joukot valloittivat useita kaupunkeja. Guevaran johtama joukko hyökkäsi Santa Claraan, syöksi raiteilta panssarijunan ja kaupunki vallattiin 31. joulukuuta 1958. Batista ja hänen tukemansa presidentinvaalin voittaja Andrés Rivero Agüero pakenivat Kuubasta uudenvuoden aamutunteina Dominikaaniseen tasavaltaan ja jättivät jälkeensä kenraali Eulogio Cantillon johtaman sotilasjuntan, joka nimitti presidentiksi korkeimman oikeuden tuomarin Carlos Manuel Piedran ja haki Ramón Barquínin vankilasta johtamaan hallitusta.

Varhaiset vuodet vallassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5. tammikuuta 1959 lakiprofessori José Miró Cardona muodosti hallituksen, jossa hän itse oli pääministerinä ja Manuel Urrutia Lleó presidenttinä. Batistan vallankaappauksensa yhteydessä 1952 kumoama vuoden 1940 perustuslaki palautettiin voimaan ja vastaavasti kumottiin Batistan hallinnon säätämät poikkeuslait. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto sekä lähes kaikki Latinalaisen Amerikan valtiot tunnustivat Kuuban uuden hallituksen jo tammikuun ensimmäisen viikon aikana.[13] 8. tammikuuta Castro joukkoineen saapui Havannaan ja hän vastaanotti armeijan ylipäällikkyyden. 16. helmikuuta Miró erosi ja Castro nimitettiin pääministeriksi. Heinäkuussa Urrutia erosi ja hänen tilalleen tuli Partido Socialista Popularin edustaja lakimies Osvaldo Dorticós Torradolla.[14]

15.–26. huhtikuuta 1959 Castro vieraili Yhdysvalloissa American Society of Newspaper Editorsin kutsumana 12 päivän ajan,[14] jolloin hän tapasi Malcolm X:n, Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin ja Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun. Hän tapasi myös varapresidentti Richard Nixonin Valkoisessa talossa.

Che Guevara nimitettiin Kuuban valtionpankin johtajaksi. Toukokuussa Castro käynnisti maauudistuksen, jossa yli 1000 eekkerin maat kansallistettiin ja ulkomainen maaomistus kiellettiin.[14]

Neuvostoliitossa Kuuban vallanvaihdos ei aluksi herättänyt juuri lainkaan huomiota, koska Moskovan näkemyksen mukaan Latinalaisessa Amerikassa tapahtui tämän tästä vallankaappauksia, joissa oikeistolainen diktaattori vaihtui toiseen. Neuvostoliitolla ei ollut Kuubassa edes edustustoa. Moskovassa suhtauduttiin Fidel Castroon jopa hieman epäillen, koska tämän isä oli varakas maanomistaja, jonka palveluksessa oli liki 500 työntekijää. Yhdysvaltain päätös lopettaa sokerin ostot Kuubasta sai Fidel Castron kääntymään sosialististen maiden puoleen ja hän lähetti veljensä Raúlin hakemaan apua Moskovasta.[15] Neuvostoliiton varapääministeri Anastas Mikojan saapui Kuubaan 6. helmikuuta 1960, ja Castro solmi kauppasopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Mikojan vakuuttui Kuuban kehittymisestä ”oikeaan” suuntaan: ”Ensimmäinen valtio, joka omaksuu sosialismin ilman puna-armeijan apua!”[16] Neuvostoliitto sitoutui ostamaan Kuuban päävientituotetta, sokeria ja toimitti koneita, lannoitteita ja öljyä. Castro halusi Kuuban olevan taloudellisesti riippumaton Yhdysvalloista. Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower määräsi 17. maaliskuuta propagandakampanjan Castron syrjäyttämiseksi.[14]

19. huhtikuuta ensimmäinen lasti neuvostoliittolaista öljyä saapui Kuubaan. Shell, Esso ja Texaco kieltäytyivät Yhdysvaltain määräyksestä jalostamasta sitä. 29. kesäkuuta Kuuba kansallisti Texacon öljynjalostamon ja 1. heinäkuuta Shellin ja Esson. Vastineeksi Yhdysvallat peruutti Kuuban sokerikiintiön ja Kuuba kansallisti noin 850 miljoonan dollarin edestä Yhdysvaltain omaisuutta ja yrityksiä.[14] Kuuban parlamentti hyväksyi ja Fidel Castro vahvisti 6. heinäkuuta 1960 lain, joka mahdollisti kaiken Kuubassa olleen yhdysvaltalaisen omaisuuden takavarikoinnin.[17]

Castron saapuessa syyskuussa 1960 New Yorkiin YK:n yleiskokoukseen, Kuuban ja Yhdysvaltain välit olivat jo huonot. 26. syyskuuta Castro piti puheen, jossa hyökkäsi Yhdysvaltain ”aggressiota” ja ”imperialismia” vastaan ja syytti Yhdysvaltain suunnittelevan hyökkäystä Kuubaan.[18] Kokonaisuudessaan Castron puhe kesti 4 tuntia ja 29 minuuttia ja on tiettävästi pisin YK:ssa pidetty.[19] Yleiskokouksessa Castro myös tapasi ensimmäisen kerran Neuvostoliiton puoluejohtajan Nikita Hruštšovin.[16] Yhdysvaltain väistyvä presidentti Eisenhower katkaisi yhtenä viimeisistä toimistaan diplomaattiset suhteet Kuubaan 3. tammikuuta 1961 sanoen Castron ärsyttäneen häntä liian usein.[20]

Sosialistinen Kuuba[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 1961 Yhdysvallat yritti Castron syrjäyttämistä CIA:n kouluttamien kuubalaisten pakolaisten suorittamalla maihinnousu Sikojenlahdella.

15. huhtikuuta Kuuban neljää lentokenttää pommitettiin A-26 Invader -koneilla.[14] Yhdysvaltain uusi presidentti John F. Kennedy peruutti viime hetkellä jatkopommitukset, jotka olisivat luultavasti tuhonneet koko Kuuban ilmavoimat. Kaksi päivää myöhemmin 17. huhtikuuta noin 1 400 yhdysvaltalaisten kouluttamaa kuubalaista pakolaista teki epäonnistuneen maihinnousun Sikojenlahdella. Hyökkäys oli CIA:n rahoittama ja harjoittama sotilaallinen yritys kaataa Fidel Castron hallitus, mutta epäonnistunut hyökkäys vain lujitti Castron asemaa Kuubassa. Epäonnistuminen oli vakava arvovaltatappio vain muutaman kuukauden presidenttinä toimineelle Kennedylle. 19. huhtikuuta Castro julisti vallankumouksen olleen sosialistinen.[14]

2. joulukuuta 1961 Castro julisti, että hän on marxisti-leninisti,[14] ja Kuuba tulisi siirtymään kommunismiin. 7. helmikuuta 1962 Yhdysvallat julisti Kuuban kauppasaartoon, joka on edelleen voimassa. Kauppasaartoa laajennettiin 1962 ja 1963 käsittämään amerikkalaisten turistien yleisen matkustuskiellon maahan. Tammikuussa Amerikan valtioiden järjestö erotti Kuuban jäsenyydestään Yhdysvaltain painostuksesta.[14] Kennedy laajensi kauppasaartoa ja maaliskuussa Kuubassa jouduttiin säännöstelemään elintarvikkeita.[14]

Suhteet kiristyivät äärimmilleen vuonna 1962 niin sanotun Kuuban ohjuskriisin aikana, jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ajautuivat ydinsodan partaalle. Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov sijoitti Kuubaan keskimatkan ydinohjuksia pelotteeksi ja vastaukseksi Yhdysvaltain Turkkiin sijoittamille ohjuksille. U-2-vakoilukone kuvasi ohjusalustojen rakennustyöt 14. lokakuuta 1962. 22. lokakuuta Yhdysvallat julkaisi tiedot ja määräsi Kuuban karanteeniin ja pysäytti ja tutki kaikki sinne kulkevat alukset. Tilanne laukesi 28. lokakuuta, kun Hruštšov käännytti kuljetukset takaisin ja ilmoitti vetävänsä neuvostoliittolaiset ohjukset pois Kuubasta.

Kuuban talous kasvoi hitaasti 1960-luvulla. Che Guevara solmi kauppasopimuksia Itä-Euroopan kommunistimaiden kanssa. Kauppatoimitukset eivät kuitenkaan toimineet tarpeeksi tehokkaasti. Neuvostoliiton taloudellinen apu tuli tärkeimmäksi keinoksi selvitä talousvaikeuksista. Kuuban oli sitouduttava pitämään sokerintuotanto etusijalla. Castro laati viisivuotissuunnitelman lokakuussa 1964. Tavoitteena oli lisätä sokerin tuotantoa 4,6 miljoonasta 10 miljoonaan tonniin vuoteen 1970 mennessä.

Che Guevara joutui syrjään vuonna 1965. Hän arvosteli liian voimakkaasti Neuvostoliiton kauppa- ja avustuspolitiikkaa kehitysmaiden kanssa todeten sosialistimaiden olevan myös syyllisiä kehitysmaiden imperialistiseen riistoon. Castro ilmoitti lokakuussa 1965 Guevaran luopuvan ministerin paikastaan, majurinarvostaan ja Kuuban kansalaisuudesta.

650 000 kuubalaista lähti maasta vuosina 1966–70 elintarvikepulan vuoksi. Taloudellinen tilanne parani 1970-luvulla Kuuban päästyä SEV:n jäseneksi. Kuuba sai 15 vuoden korottoman maksuvapauden ja uusia miljardiluottoja. Neuvostoliittolaisia asiantuntijoita oli Kuubassa 1970-luvun lopussa jopa 150 000.

Suhteet ulkomaille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Castro pysyi johdonmukaisesti sosialismin tiellä, mutta ennen kaikkea hänen ulkopoliittista ideologiaansa leimasi anti-imperialismi. Hän tuki monia oikeamieliseksi katsomiaan vapaustaistelijoita erityisesti latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa, jotka yleisemmin taistelivat Yhdysvaltojen tukemaa osapuolta vastaan. Hän osoitti sympatioitaan myös muun muassa Yhdysvaltain mustien ihmisoikeusliikkeitä kohtaan. Toisaalta Castro oli yhteyksissä myös sitoutumattomiin maihin solmimalla suhteita Intiaan, Kanadaan ja Jugoslaviaan.

Merkittävä suuntaviiva Kuuban ulkopolitiikassa oli sen riippuvuus Neuvostoliiton markkinoista sekä sotilaallisesta ja taloudellisesta avusta. Castron oli rakennettava Kuuban sotavoimat Neuvostoliiton aseistuksen ja sotilasneuvonantajien avulla. Samalla hänen oli sallittava KGB:n pitävän otteessaan Havannaa ja neuvostokommunismin vaikutteet näkyivät myös maan sisäisessä politiikassa. Castron liittolaisuus Neuvostoliiton kanssa aiheutti erimielisyyksiä hänen ja Che Guevaran välillä, joka kannatti enemmän trotskilaista, antineuvostoliittolaista linjaa.

Castro kutsui Kuubaan vallankumouksellisen konferenssin helmikuussa 1966. Tavoitteena oli suunnitella yhteistä toimintasuunnitelmaa amerikkalaista imperialismia vastaan. Neuvostoliitto kärsi taloudellisia tappioita Kuuban kanssa käytävässä kaupassa eikä Kuuba ollut saavuttanut sokerintuotannolle asetettuja tavoitteita. Suhteet Neuvostoliiton kanssa huonontuivat. Castro käynnisti oikeudenkäynnin Annibal Escalantea vastaan. Castro myös epäili KGB:n kavaltaneen Guevaran. Välejä Neuvostoliittoon ei kuitenkaan taloudellisista syistä katkaistu.

Prahan kevään nimellä kulkeneet uudistuspyrkimykset Tšekkoslovakiassa vuonna 1968 Castro tuomitsi jyrkästi. Castro varoitti revisionismista ja nimitti Tšekkoslovakian uudistusten johtajia Länsi-Saksan agenteiksi ja fasisteiksi. On esitetty arvioita, oliko Castro todella tätä mieltä vai johtuivatko lausunnot ennemmin pakosta pitää yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon.

5. marraskuuta 1975 Castro lähetti kuubalaisia sotilaita Angolaan antamaan aseellista apua vasemmistolaiselle MPLA-liikkeen hallitukselle taistelussa UNITA:n oppositiovoimia ja Etelä-Afrikan joukkoja vastaan. Moskova auttoi massiivisilla lentokuljetuksilla Kuuban asevoimien siirtoa Angolaan. Kuubalaisia sotilaita lähetettiin myös Somaliaan vastustamaan Etiopian asevoimia Ogadenin sodassa vuonna 1979. Castro antoi tukensa vallankumousliikkeille kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. Vuonna 1979 Castro tuki sandinistisissejä Nicaraguassa Somozan diktatuuria kaadettaessa. Neuvostoliiton taloudellinen apu Kuuballe loppui 1980-luvun lopussa. Neuvostoliitto maksoi sokerista Kuuballe 1,23 Yhdysvaltain dollaria per naula, kun sokerin maailmanmarkkinahinnat olivat laskeneet 17–22 senttiä per naula.

Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 Kuuban talous heikkeni. Castro salli Yhdysvaltain dollarin hallussapidon vuonna 1994 ja turismin harjoittamisen saadakseen tuloja. Yhdysvallat tiukensi kauppasaartoa asettamalla ehdon täydellisestä vallan ja yhteiskuntajärjestelmän muuttamisesta vuonna 1996. Keväällä 2003 75 hallituksen arvostelijaa vangittiin. Euroopan unioni jäädytti diplomaattisuhteensa Kuubaan kesäkuussa 2003. Amnesty International syytti Kuubaa lukuisista ihmisoikeusloukkauksista. Castro päätti lopettaa dollarin käytön peson rinnalla lokakuussa 2004. Maailmanpankki on vaatinut Kuuban yhteiskuntajärjestelmän muuttamista markkinatalouden mukaiseksi, joskin se on antanut myös Kuuballe tunnustusta sosiaalisten indikaattoreiden muita saman BKT-tason maita paremmista lukemista. Yhdessä Venezuelan presidentin Hugo Chávezin kanssa Castro kuitenkin piti päänsä vaatimuksia vastaan.

Kuuba oli useita vuosia virallisesti ateistinen, vaikka pitikin yllä suhteita Vatikaaniin. Tilanne lieveni 1990-luvulla, kun uskovaistenkin sallittiin liittyä puolueen jäseniksi. Castro itse ei tiettävästi ollut uskonnollinen, ja hän mainitsi harvoin puheissaan Jumalaa tai uskontoa. Poikkeuksena vuonna 1998, jolloin paavi Johannes Paavali II vieraili Kuubassa. Castro kuitenkin myös sanoi ”Jumalan suojelleen häntä George W. Bushilta”, mutta maininta saattoi olla retorinen, koska Bush oli toivonut aiemmin ”Jumalan vievän Castron pois.”[21]

Viimeisen valtiovierailunsa ulkomaille Castro teki Argentiinaan heinäkuussa 2006, jossa oli Mercosurin kokouksessa, puhui Córdoban yliopistossa sekä vieraili Venezuelan presidentti Hugo Chávezin kanssa Che Guevaran lapsuudenkodissa Alta Graciassa.[22]

Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ehdotti Suomen presidentille Urho Kekkoselle syyskuussa 1978, että Suomen olisi syytä kutsua Fidel Castro vierailulle. Kekkonen ei kuitenkaan innostunut asiasta eikä Kosyginin ehdotus koskaan edennyt Suomen ulkoministeriöön.[23] Kuuban pääkaupungissa Havannassa pidettiin syyskuussa 1981 Parlamenttienvälisen liiton (IPU) kokous, jonka yhteydessä Pohjoismaiden valtuuskunnat järjestivät kokouksen kunniavieraana olleelle Castrolle vastaanoton Ruotsin Havannan-suurlähetystössä. Tällöin Suomen valtuuskuntaa johtanut eduskunnan puhemies Johannes Virolainen innostui kutsumaan Castron vierailulle Suomeen, mikä aiheutti närkästystä muiden pohjoismaiden valtuuskuntien jäsenissä.[24] Loppujen lopuksi Fidel Castron vierailu Suomessa ei koskaan toteutunut. Ulkoministeriön virkamiehenä työskennelleen professori Juhani Suomen mukaan syynä oli se, että Kuuba ei ollut Suomelle sen enempää poliittisesti kuin kaupallisestikaan mitenkään tärkeä kumppani ja että Castron vierailu Suomessa olisi edellyttänyt myöhemmässä vaiheessa Suomen presidentin vastavierailua Kuubassa.[23]

Terveydentilan heikkeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikääntyvän Fidel Castron terveydentila oli spekulaation kohteena. Vuonna 2005 CIA väitti Castron sairastavan Parkinsonin tautia ja myöhemmin syöpää.

31. heinäkuuta 2006 Fidel Castro luovutti hallintovastuun tilapäisesti veljelleen Raúl Castrolle jouduttuaan suolistoleikkaukseen.[25] Suolistoleikkauksen jälkeen Castro vakuutti olevansa kunnossa, mutta toipuminen vie aikaa.

Espanjalainen lääkäri José Luis García Sabrido kävi tutkimassa Castroa Kuubassa ja kertoi tutkimuksestaan. Garcia Sabridon mukaan Castro voi hyvin. Enempiä leikkauksia ei espanjalaislääkärin mukaan tarvittu.

Espanjalaisen El Pais -lehden 17. tammikuuta 2007 julkaistun jutun mukaan Castro päätti kärsiessään heinäkuussa umpipussitulehduksesta, ettei hänelle tehdä ileostomiaa eli suoliavanneleikkausta, jossa ohutsuolen loppuosasta rakennetaan avannepussin korvaava suolinestesäiliö. Castro halusi päästä jaloilleen nopeammin ja päätti ryhtyä monimutkaisempaan operaatioon. Lehden mukaan siitä seurasi kuitenkin komplikaatioita ja peritoniitti, vatsakalvontulehdus, ja hänelle on jouduttu tekemään kaksi leikkausta lisää. Lehti ei kertonut lähteitään ja espanjalainen kirurgi José Luis García Sabrido, joka matkusti Kuubaan hoitamaan Castroa, kielsi olleensa tietojen lähde. García Sabridon joulukuun lehdistötilaisuuden mukaan Castron tila oli vakaa ja hän oli toipumassa.[26][27]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Castro kuoli perjantaina 25. marraskuuta 2016 kello 22.29 paikallista aikaa (Suomen aikaa 26. marraskuuta kello 05.29), 90-vuotiaana. Castron kuolemasta ilmoitti hänen Raul-veljensä. Castron ruumis tuhkattiin ja Kuubaan julistettiin yhdeksän päivän suruaika.

Castro haudattiin 4. joulukuuta 2016. Kuuba kielsi muistopatsaat, paikkojen ja katujen nimeämisen ja muut huomionosoitukset Castron omasta toivomuksesta.[28]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fidel Castro oli naimisissa kaksi kertaa. Hän nai filosofian opiskelija Mirta Díaz-Balartin 12. lokakuuta 1948, mutta avioliitto päättyi eroon 1955. Heillä oli yksi poika, Fidel ”Fidelito” Castro Díaz-Balart. Rikkaasta perheestä olevan vaimonsa mukana Castro pääsi tutustumaan Kuuban eliitin elämäntyyliin. Mirta ja Fidelito lähtivät Kuubasta vuonna 1954, kun Mirta erosi Castrosta. Fidelito opiskeli 1970-luvulla ydinfysiikkaa Neuvostoliitossa ja meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Hän palasi myöhemmin takaisin Kuubaan, jossa johti maan ydinenergiakomissiota 1980–1992. Fidelito teki itsemurhan vuoden 2018 helmikuussa Kuubassa.[29] Mirta muutti Espanjaan ja meni naimisiin Castron vihamiehen Emilio Núñez Blancon kanssa. Hän palasi Kuubaan heinäkuussa 2006 tapaamaan sairastunutta Castroa, samaan aikaan kun hänen oma aviomiehensä kuoli.[30]

Castro ei mennyt uudelleen naimisiin, mutta eli Dalia Soto del Vallen kanssa. Heille syntyivät pojat Ángel, Antonio, Alejandro, Alexis ja Alex. Fidel Castrolla on myös yksi tytär Alina Fernández Revuen kanssa, joka asuu Espanjassa. Castron muut lapset Fidelitoa lukuun ottamatta eivät ole olleet julkisuudessa.[31]

Omaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2006 Fidel Castron omaisuudeksi arvioitiin 700 miljoonaa euroa. [32] Castro haali rikkauksia myös lähipiirilleen ja järjesti Kuuban talouden täysin komentoonsa.[33]

Persoona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Castron henkivartijan Juan Reinaldo Sánchezin mukaan Castro oli älykäs, karismaattinen, itsekeskeinen ja omahyväinen. Hän vainosi, vangitsi, kidutti ja teloitti vastustajiaan, mutta ei henkivartijan mukaan ollut sadisti eikä raivopää.[33]

Julkisuuskuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2005 Forbes-lehti mainitsi Castron olleen yksi maailman rikkaimpia hallitsijoita. Forbesin arvio perustui siihen, että osa Kuuban bruttokansantuotteesta merkittiin Castron omaisuudeksi. Myöhemmin Forbes valitsi tiettyjä yrityksiä, joiden sen katsoi olleen Castron hallinnassa, ja luokitteli niiden pörssiarvon Castron omaisuudeksi. Näin se päätyi 500 miljoonaan Yhdysvaltain dollariin. Castro ilmoitti 2004, että kaikki Kuuban yritysten tuotot kuuluvat Kuuban kansalle. Vuonna 2005 hän ilmoitti nostavansa lehteä vastaan kunnianloukkaussyytteen.[34]

Castron saavutuksena on pidetty terveyden ja koulutuksen hyvää tasoa Kuubassa muihin kehitysmaihin verrattuna. Kuubalaisten lukutaito on kehitysmaista selvästi korkein.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA yritti lukuisia kertoja salamurhata Castron. Brittiläisen dokumentin 638 Ways to Kill Castro mukaan yrityksiä oli 638. Mielikuvituksellisimpia tapoja olivat suunnitelmat räjähtävistä näkinkengistä ja sikareista. Vuonna 2000 Castron vieraillessa Panamassa puhujankorokkeen alle oli sijoitettu 90 kiloa räjähteitä. Tapauksen vuoksi pidätettiin neljä miestä, joiden joukossa oli pitkäaikainen CIA:n agentti Luis Posada.[35]

Vuonna 1965 kerrottiin Kuuban radiossa, että Castro oli ensimmäisenä sokeriruo’on sadonkorjuupäivänä leikannut 3 400 kiloa sokeriruokoa, kaksi kertaa enemmän kuin tavallinen maataloustyöntekijä.[36]

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi käännettyjä puheita ja kirjoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Castro, Fidel: Puhe 23.8.1968 Tšekkoslovakiasta. Helsinki: Suomi-Kuuba -seura, 1969. OCLC 57849241.
  • Castro, Fidel: Historia on minut vapauttava. Helsinki: Suomi-Kuuba -seura, 1975. OCLC 57918421.
  • Castro, Fidel: Yhtenäisyys toi voiton: Kuuban kommunistisen puolueen keskuskomitean toimintaselostus KKP:n 1. edustajakokoukselle. Helsinki: Suomi-Kuuba -seura, 1978. ISBN 9789519478005.
  • Castro, Fidel: Kehitysmaat ja kansainvälinen tilanne: Sitoutumattomien maiden liikkeen 3.-8.9.1979 järjestämän huippukokouksen päätöksiä esittelevä puhe, jonka Fidel Castro piti Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa 12.10.1979. Helsinki: Rauhantyön tuki, 1980. ISBN 9789518070200.
  • Castro, Fidel: Maailman taloudellinen ja yhteiskunnallinen kriisi: Kriisin seuraukset kehitysmaissa ja synkät näkymät; on pakko taistella jos haluamme elää; raportti sitoutumattomien maiden liikkeen 7. huippukokoukselle, New Delhi 1983. Helsinki: Gaudeamus, 1984. ISBN 9789516623668.
  • Castro, Fidel ja Ignacio Ramonet: Fidel Castro: Elämäni. Suomentanut Matti Brotherus. Helsinki: Siltala, 2012. ISBN 978-952-234-087-0.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Tuohinen, Petteri: Fidel Castro on kuollut Helsingin Sanomat. 26.11.2016. Viitattu 26.11.2016.
  2. ↑ BBC News 18.12.2007, haettu 18.12.2007 Kuuban sairasteleva kommunistijohtaja Fidel Castro on nostanut esille mahdollisuuden, että hän ei ehkä palaa presidentin virkaansa. Valtion television lukemassa kirjeessä Castro, joka on hallinnut Kuubaa vuodesta 1959, sanoi, että hänellä ”oli velvollisuus olla takertumatta valtaan ja estämättä nuorempien nousua sinne.”
  3. ↑ Message from the Commander in Chief Granma. Viitattu 21.2.2008. (englanniksi)
  4. ↑ Yrjämä-Rantinoja, Tellervo: Fidel Castro jättää johtopaikkansa vuosikymmenten jälkeen Helsingin Sanomat. 19.2.2008. SanomaWSOY. Viitattu 19.2.2008.
  5. ↑ BBC News 19.2.2008, haettu 19.2.2008
  6. ↑ Pöllänen, Raisa: Fidel ja Raul Castron isoveli on kuollut 24.2.2016. Yle. Viitattu 24.2.2016.
  7. ↑ Castro reveals role in 9 April 1948 Colombian lanic.utexas.edu. Viitattu 17.1.2007. (englanniksi)
  8. ↑ The Spirit Of Moncada: Fidel Castro's Rise To Power, 1953–1959 Marine Corps Command and Staff College 1 April 1984. Viitattu 17.1.2007. (englanniksi)
  9. ↑ Robins, Nicholas A.: The Culture of Conflict in Modern Cuba, s. 26. McFarland, 2003. Google Books (viitattu 11.10.2012). (englanniksi)
  10. ↑ zafra: korjuuvalmis sokerisato
  11. ↑ Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, s. 458. Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-843-5.
  12. ↑ Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, s. 459. Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-843-5.
  13. ↑ Tauno Kuosa: Oman aikamme maailmantapahtumat II, s. 210. Porvoo: WSOY, 1962.
  14. ↑ a b c d e f g h i j J. A. Sierra – Timetable History of Cuba historyofcuba.com. Viitattu 17.1.2007.
  15. ↑ Max Jakobson: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 360. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  16. ↑ a b Jakobson 2001, s. 360.
  17. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1961, s. 45. Helsinki: Otava, 1960.
  18. ↑ 1960 : Castro arrives in New York This Day on History. Viitattu 17.1.2007.
  19. ↑ Weird and wonderful: the facts about Fidel Castro 19.2.2008. Independent. Viitattu 26.2.2007. (englanniksi)
  20. ↑ Raul Castro To U.S.: Normalize Ties AP/Fiu.edu. Viitattu 17.1.2007.
  21. ↑ Castro: God Protected Me From Bush 29.6.2007. CBSNews. Viitattu 26.2.2008. (englanniksi)
  22. ↑ Castro, Chavez Lead Anti-US Rally, Visit Che Guevara's Boyhood Home 23.7.2006. VOA. Viitattu 26.2.2008. (englanniksi)
  23. ↑ a b Nieminen, Rami: Suuri puhuja hurmasi jopa kielitaidottoman. Aamulehti 27.11.2016, s. A28–A29.
  24. ↑ Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui. Mitä todella tapahtui Suomen presidentinvaalissa 1982, s. 160. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  25. ↑ Proclama del comandante en jefe al pueblo de Cuba Granma. Viitattu 17.1.2007.
  26. ↑ Castro optó por someterse a la técnica quirúrgica que luego causó complicaciones El Pais. Viitattu 17.1.2007.
  27. ↑ Spanish newspaper gives more details on Castro condition CNN. Viitattu 17.1.2007. (englanniksi)
  28. ↑ Yle.fi, uutiset
  29. ↑ Fidel Castron poika on kuollut - kuolinsyy itsemurha iltalehti.fi. Viitattu 2.2.2018.
  30. ↑ Castron ainoa oikea rakkaus palasi Kuubaan Ilta-sanomat. Viitattu 26.2.2008.
  31. ↑ Castro's Family Miami Herald / October 8, 2000. Viitattu 21.2.2008. (englanniksi)
  32. ↑ Fidel Castro, Forbes, 3.5.2006.
  33. ↑ a b Castro sai lehmätkin lentämään. Helsingin Sanomat 6.8.2015.
  34. ↑ Maria C. Werlau: Fidel Castro, Inc.: A Global Conglomerate (pdf)
  35. ↑ 638 ways to kill Castro Guardian. Viitattu 17.1.2007.
  36. ↑ Castro mestarina sokeriruokopellolla. (HS 50 vuotta sitten) Helsingin Sanomat, 15.4.2014, s. B15.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Fidel_Castro&oldid=22235623”