Antonio Salandra

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Premier Antonio Salandra.jpg

Antonio Salandra (13. elokuuta 1853 Troia, Apulia9. joulukuuta 1931 Rooma)[1] oli italialainen poliitikko, joka toimi Italian pääministerinä vuosina 1914–1916.

Salandra oli lähtöisin varakkaasta perheestä ja hän oli poliittisilta mielipiteiltään konservatiivinen.[1] Hän väitteli lakitieteen tohtoriksi Napolin yliopistosta vuonna 1875 ja sai jo seuraavana vuonna professorin viran. Vuosina 1879–1914 hän oli hallinto-oikeuden professorina Rooman yliopistossa. Salandra valittiin Italian edustajakamariin vuonna 1886. Hän toimi alivaltiosihteerinä valtiovarainministeriössä 1891–1892 ja rahaministeriössä 1894–1896 sekä maatalous- ja kauppaministerinä 1899–1900. Salandra solmi läheiset suhteet paroni Sidney Sonninoon, ja toimi valtiovarainministerinä tämän ensimmäisessä hallituksessa vuonna 1906 sekä rahaministerinä toisessa hallituksessa 1909–1910. Giovanni Giolittin hallituksen kaaduttua Salandra kohosi pääministeriksi maaliskuussa 1914, ja otti itselleen myös sisäministerin salkun.[2]

Salandraa pidettiin aluksi vain väliaikaisena ylimenokauden pääministerinä, ja hänen hallituksensa olisi luultavasti kaatunutkin kesäkuussa 1914 Italiassa puhjenneisiin laajoihin mellakoihin, ellei ensimmäisen maailmansodan syttyminen olisi muuttanut tilannetta.[3] Vaikka Italia oli kolmiliiton jäsenenä Saksan ja Itävalta-Unkarin liittolainen, Salandran hallitus valitsi sodan alussa puolueettomuuden, joka perusteltiin muodollisesti sillä, ettei Itävalta-Unkari ollut etukäteen konsultoinut Italiaa hyökkäyksestään Serbiaan.[1] Kansalaismielipidettä myötäillen Salandra antoi julistuksen Italian puolueettomuudesta 2. elokuuta 1914.[3] Ulkoministeri di San Giulianon kuoltua 16. lokakuuta Salandra otti vähäksi aikaa ulkoministerin tehtävät itselleen, kunnes virkaan tuli 5. marraskuuta Sonnino. Tämän jälkeen Salandran hallituksen politiikka alkoi käänyä selkeämmin keskusvaltoja vastaan. Salandra julisti hallituksen periaatteena olevan kansallinen etu, ”pyhä egoismi”.[2] Salandran hallitus kilpailutti sodan osapuolia siitä, kumpi puoli tarjoaisi Italialle paremman palkkion sen liittymisestä sotaan.[1] Ympärysvaltojen sitouduttua keväällä 1915 Lontoon sopimuksella tukemaan Italian tulevia aluevaatimuksia puolenvalinta oli selvä. Italia julisti sodan Itävalta-Unkarille 23. toukokuuta 1915.[3] Salandran hallitus onnistui tässä ohittamaan sekä parlamentin että kansan enemmistön mielipiteen.[4]

Italian sotamenestys jäi vaatimattomaksi ja Trentossa toukokuussa 1916 kärsitty tappio johti 10. kesäkuuta Salandran hallitukselle annettuun epäluottamuslauseeseen. Hän erosi kaksi päivä myöhemmin. Salandra tuki Italian seuraavia hallituksia, mutta ei ollut itse niissä mukana.[3][5] Sodan jälkeen hän oli yhtenä Italian edustajana Pariisin rauhankonferenssissa ja edusti maataan myös Kansainliitossa.[3] Benito Mussolinin ja fasistien kaapattua vuonna 1922 vallan Salandra tuki aluksi heitä, mutta Giacomo Matteottin murhan jälkeen vuonna 1924 hän kääntyi Mussolinia vastaan.[1][5] Mussolini nimitti hänet siitä huolimatta senaattoriksi vuonna 1928.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Antonio Salandra (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.3.2014.
  2. a b Nordisk familjebok (1916), s. 449–450 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.3.2014.
  3. a b c d e Antonio Salandra (englanniksi) Firstworldwar.com. Viitattu 27.3.2014.
  4. Italy: History (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.3.2014.
  5. a b Nordisk familjebok (1926), s. 168 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.3.2014.