Luigi Carlo Farini

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Litografia ballagny, fine XIX sec. luigi carlo farini.JPG

Luigi Carlo Farini (22. lokakuuta 1812 Russi1. elokuuta 1866 Quarto)[1] oli italialainen lääkäri, historioitsija ja poliitikko, jolla oli merkittävä rooli Italian yhdistymisessä vuosina 1859–1860 ja joka toimi Italian pääministerinä 1862–1863.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Farini osallistui vuoden 1831 vallankumousliikehdintään. Sen jälkeen hän valmistui lääkäriksi Bolognan yliopistosta ja ryhtyi pitämään vastaanottoa.[1] Hänet karkotettiin vuonna 1843 Kirkkovaltiosta, koska hän oli osallistunut siellä poliittisiin levottomuuksiin kaksi vuotta aiemmin.[2] Vuonna 1845 Farini laati niin sanotun Riminin manifestin, jossa vaadittiin Kirkkovaltiolta poliittisia uudistuksia. Sittemmin hän toimi ranskalaisen prinssi Jérôme Bonaparten yksityislääkärinä ja matkusti tämän mukana ympäri Eurooppaa.[1] Uuden paavin ansiosta Farinin karkotus kumottiin vuonna 1846 armahduksella ja hän palasi Kirkkovaltioon, jossa hänestä tuli seuraavana vuonna sisäministeriön alivaltiosihteeri.[2] Hän ehti toimia muissakin tehtävissä paavin hallituksessa, mutta erosi pian protestina tämän politiikalle.[1] Rooman tasavallan aikana Farini pakeni Firenzeen. Ranskalaisten vallattua Rooman takaisin paaville jyrkkä kirkollinen suuntaus esti häntä palaamasta virkaansa, joten hän asettui sen jälkeen Torinoon.[2]

Vuosina 1849–1865 Farini oli Torinossa kokoontuneen Sardinian kuningaskunnan parlamentin jäsenenä.[1] Hän toimitti useita lehtiä, ja julkaisi 1850 teoksen Storia della stato romano dal 1815 al 1850 (”Rooman valtion historia 1815–1850”), jossa hän arvosteli sekä vallankumouksellisia tasavaltalaisia että kirkollisia taantumuksellisia.[2][1] Farini toimi vuonna 1850 jonkin aikaa Sardinian opetusministerinä[2] sekä 1851–1852 yleisten töiden ministerinä. Hän tuki liberaalia tasavaltalaista Camillo Cavouria ja auttoi vuonna 1852 kokoamaan puolueliittoumaa, joka nosti Cavourin pääministeriksi.[1] Kun Sardinia vuonna 1859 julisti sodan Itävallalle, Cavour lähetti Farinin Keski-Italiaan Modenan diktaattoriksi. Hän järjesti pikaisesti Modenan, Toscanan, Parman ja Romagnan välisen liiton sekä kansanäänestyksen, jonka nojalla nämä alueet päättivät liittyä Sardiniaan.[1][2] Hän sai Ranskan keisari Napoleon III:n hyväksynnän liitokselle lupaamalla, että Roomaa ei tultaisi liittämään Sardiniaan.[1]

Farinista tuli heinäkuussa 1860 Sardinian sisäministeri, mutta hän erosi jo saman vuoden lokakuussa.[2] Cavour lähetti hänet myös kuvernööriksi Napoliin, joka Giuseppe Garibaldin toimien ansiosta oli niin ikään yhdistetty Sardinian kanssa. Huonon terveytensä vuoksi Farini ei pärjännyt tässä tehtävässä eikä hän tullut toimeen Garibaldin kannattajien kanssa, joten hän erosi pian ja palasi Torinoon. Hänestä tuli vielä uuden Italian kuningaskunnan pääministeri joulukuussa 1862, mutta hän joutui eroamaan jo neljän kuukauden kuluttua terveyssyistä.[1]

Hänen poikansa Domenico Farini oli 1887–1898 Italian senaatin puhemiehenä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Luigi Carlo Farini (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 25.3.2014.
  2. a b c d e f g h Nordisk familjebok (1907), s. 1387–1388 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 25.3.2014.