Nikólaos Plastíras

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikólaos Plastíras
Νικόλαος Πλαστήρας
Nikólaos Plastíras, eversti (1921)
Nikólaos Plastíras, eversti (1921)
Kreikan pääministeri
Edeltäjä Andréas Papandréou
Seuraaja Pétros Voúlgaris
15. huhtikuuta 1950 – 21. elokuuta 1950
Edeltäjä Sofoklís Venizélos
Seuraaja Sofoklís Venizélos
1. marraskuuta 1951 – 11. lokakuuta 1952
Edeltäjä Sofoklís Venizélos
Seuraaja Dimítrios Kiousópoulos
Henkilötiedot
Syntynyt 4. marraskuuta 1883
Kardítsa, Kreikka
Kuollut 26. heinäkuuta 1953 (70 vuotta)
Ateena, Kreikka
Tiedot
Puolue Kansallinen edistyksellinen keskustaliitto (1949–1953)
Uskonto ortodoksi
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Nikólaos Plastíras (kreik. Νικόλαος Πλαστήρας, 4. marraskuuta 1883 Kardítsa, Kreikka26. heinäkuuta 1953 Ateena, Kreikka) oli kenraali ja Kreikan pääministeri kolme kertaa vuosina 1945, 1950 ja 1951–1952.[1]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilas ja Venizéloksen kannattaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plastíras oli sotilasuransa aikana rohkeudestaan tunnettu sotilas. Hän ilmoittautui vuonna 1904 vapaaehtoiseksi sotilaaksi ja oli mukana Makedoniassa käydyissä aseellisissa yhteenotoissa. Plastíras aloitti sotilaskoulutuksensa 1910 ja valmistui upseeriksi vuonna 1912. Hän oli mukana Balkanin sodissa 1912–1913.[1]

Sotilaana Plastíras tuki 1910-luvulla pääministeriksi noussutta Elefthérios Venizélosta. Plastíras oli mukana Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa kreikkalaisjoukoissa, jotka vastoin kuninkaallisen Kreikan hallituksen tahtoa osallistuivat Ympärysvaltojen puolella Keskusvaltoja vastaan käytyihin taisteluihin Kreikan pohjoisrajalla. Voitokkaasti päättyneen maailmansodan jälkeen everstiluutnantti Plastíras osallistui vielä Venäjän sisällissotaan kreikkalaisjoukkojen komentajana Ukrainassa maaliskuu-kesäkuu 1919. Sen jälkeen Plastíras siirtyi Vähä-Aasiaan vuosina 1919–1922 käytyyn Kreikan ja Turkin väliseen sotaan toimien rykmentinkomentajana.[1]

Kreikan tappioon päättyneen sodan jälkeen tasavaltaisen Venizéloksen kannattajiin kuuluneet upseerit, joihin everstiksi ylennetty Plastíraskin kuului, pakottivat syyskuussa 1922 kuningas Konstantinin ja tämän luottamusta nauttineen pääministeri Nikólaos Triantafyllákoksen eroamaan. Konstantin joutui poistumaan maasta, ja venizéloslaiset sotilaat ottivat hallitusvallan. Plastíras oli maan sen hetkisiä johtavia poliittisia henkilöitä, ja hän pyysi pakolaisena ollutta Venizélosta johtamaan Kreikan valtuuskuntaa Turkin kanssa käytävissä Lausannen rauhanneuvotteluissa. Kuningasmielisten asema heikkeni Kreikassa vuoden 1923 aikana, ja Konstantinin seuraajaksi noussut kuningas Yrjö II joutui poistumaan maasta. Kreikasta tuli kansanäänestyksen jälkeen keväällä 1924 tasavalta.[1][2]

Sotien välisen tasavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1922 sotilasvallankaappauksen tasavaltaiset johtajat, everstit Plastíras (oikealla) ja Stylianós Gonatás (vasemmalla).

Plastíras ylennettiin tammikuussa 1924 kenraalimajuriksi. Tällöin hän erosi myös armeijan palveluksesta siirtyen siviiliin. Sotien välisen tasavallan aikana 1924–1935 Plastíras edusti Venizéloksen tasavaltaisia kannattajia. Venizélos itse toimi pääministerinä vuosina 1928–1932. Vuonna 1932 kuningasmielinen Kreikan kansanpuolue voitti vaalit ja nousi valtaan. Plastíras johti maaliskuussa 1933 ja maaliskuussa 1935 tehtyjä tasavaltaisten epäonnistuneita vallankaappausyrityksiä. Jälkimmäisessä kaappauksessa kenraali Geórgios Kondýlis johti Plastíraksen kaappauksen kukistamista. Jälkimmäisen kaappauksen seurauksena niin Plastíras kuin Venizéloskin joutuivat poistumaan Kreikasta. Plastíras tuomittiin yhdessä Venizéloksen kanssa poissaolevana kuolemaan. Kreikka muuttui pian sen jälkeen jälleen kuningaskunnaksi vuonna 1935, ja Yrjö II palasi marraskuussa 1935 Kreikan kuninkaaksi.[1][3]

Maanpakolaisesta pääministeriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Plastíras eli maanpakolaisuudessa Ranskan Nizzassa kuningaskunnan aikaisen 1930-luvun loppupuoliskolla syntyneen kenraali Ioánnis Metaxáksen diktatuurin ja toisen maailmansodan aikaisen saksalaismiehityksen aikana. Hän oli keskeinen hahmo, kun miehitettyyn Kreikkaan perustettiin tasavaltaista vastarintaliikettä EDES:iä.[4]

Plastíraksen maanpakolaisuutta kesti lähes kymmenen vuotta. Hän palasi maailmansodan jälkeiseen Kreikkaan joulukuussa 1944, jolloin hänet valittiin pääministeriksi kompromissiehdokkaana sekavassa poliittisessa tilanteessa. Maassa olivat käyneet syksyllä 1944 taisteluja kommunistijohtoinen vastarintaliike ELAS ja brittien tukemat ei-kommunistiset voimat, joihin muun muassa Plastíraksen tukema EDES kuului. Samanaikaisesti Kreikka sai valtionhoitajan, johon tehtävään britit nimityttivät arkkipiispa Damaskinóksen. Plastíraksen poliittinen vastustaja kuningas Yrjö II oli yhä maanpakolaisena Lontooossa. Kuninkaan tuleva asema oli toistaiseksi ratkaisematta. Plastíraksen hallitus neuvotteli helmikuussa niin sanotun Várkizan sopimuksen, jonka mukaan kommunistijohtoinen ELAS luopuisi aseista ja saisi oikeuden julkiseen poliittiseen toimintaan. Brittien tukemat poliittiset kuningasmieliset voimat eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet, ja niinpä Plastíraksen hallitus joutui eroamaan 9. huhtikuuta 1945 vain kolmen kuukauden jälkeen.[1][5][6]

Oma puolue – kaksi kertaa pääministeriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri Plastíras ja varapääministeri Geórgios Papandréou (vaaleassa puvussa) vuonna 1950 yhdessä kreikkalaisten santarmiupseerien kanssa.

Kreikassa käytiin kommunistijohtoisen ELAS:in ja kuningaskunnan sotavoimien välillä sisällissota, joka kesti lokakuuhun 1949. Tällöin kommunistit laskivat aseensa sen jälkeen kun merkittävä osa kommunistisotilaista oli paennut pohjoiseen naapuriin Jugoslaviaan.

Kenraali Plastíras oli poliitikkona pettynyt keskusta-vasemmistolaisiin kreikkalaispoliitikkoihin. Niinpä hän johti uuden puolueen Kansallinen edistyksellinen keskustaliitto, kreikkalaisittain lyhynnettynä EPEK, perustamista. Maaliskuussa 1950 pidetyissä vaaleissa Plastíraksen puolue, edesmenneen Elefthérios Venizéloksen pojan Sofoklís Venizéloksen johtama liberaalipuolue sekä sodan jälkeisen pääministerin Geórgios Papandréoun ympärille syntynyt keskustapuolue muodostivat kenraali Plastíraksen toisen hallituksen 15. huhtikuuta 1950. Tilanteessa veljensä Yrjö II:n jälkeen kuninkaaksi noussut Paul I:n oli suunnitellut oikeistovoimien johtaman hallituksen syntymistä, jonka keskustalaisten puolueiden liitto syrjäytti. Keskustalainen Plastíraksen hallitus oli kuitenkin lyhytikäinen ja hajosi 21. elokuuta 1950.[7]

Kenraali Plastíraksen ratsastajapatsas hänen kotiseudullaan Kardítsassa.

Syyskuussa 1951 käydyissä seuraavissa vaaleissa Plastíraksen puolue voitti marsalkka Aléxandros Papágoksen oikeistolaisen ryhmittymän. Näin kenraali Plastíras muodosti kolmannen hallituksensa yhdessä Venizéloksen ja Papandréoun kanssa. Tämä Plastíraksen hallitus oli pitkäikäisempi kuin hänen aiempansa ja istui 1. marraskuuta 1951 alkaen lähes vuoden, 11. lokakuuta 1952 asti. Tänä aikana helmikuussa 1952 Kreikka liittyi puolustusliitto Naton jäseneksi. Kolmanteen Plastíraksen hallituskauteen ajoittuu myös Kreikan jälleenrakennus. Henkilökohtaisena muistomerkkinä tältä ajalta vielä tähän päivään on vuonna 1952 hänen kotiseudulleen Tavropós-jokeen rakennettu energiatuotantoon tarkoitettu Plastíraksen tekojärvi. Vuoden 1952 parlamenttivaalien jälkeen nousi valtaan marsalkka Papágoksen johdolla vaalit voittanut oikeistoryhmittymä.[8]

Plastíras putosi näissä vuoden 1952 vaaleissa parlamentista. Hänen terveytensä oli horjunut jo hänen viimeisimmän hallituksensa aikana, ja hän kuoli vajaa vuosi kolmannen pääministeriytensä jälkeen 26. heinäkuuta 1953.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heurtley, W. A. et. al: A Short History of Greece: From Early Times to 1964. London / New York: Cambridge University Press, 1967. (englanniksi)
  • Papandreou, Andreas G.: Kreikkalainen murhenäytelmä. Tampere: Tampereen Kirjapaino Oy, 1970.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Nikolaos Plastíras greece.com. Viitattu 26.12.2017. (englanniksi)
  2. Heurtley s. 120-124
  3. Paschalis M. Kitromilides (eds.): ”The Last Years 1933-6”, Eleftherios Venizelos: The Trials of Statesmanship: The Trials of Statesmanship, s. 234-237. Edinburgh: Edinburgh University Press, 2006. 978-0-7486-3364-7. (englanniksi)
  4. Christopher M. Woodhouse: The Struggle for Greece, 1941-1949, s. 21. London: Hurst & Company, 1976. 1-85065-492-1. (englanniksi)
  5. Heurtley s. 150-151
  6. Papandreou s. 88-90
  7. Papandreou s. 126-129
  8. Papandreou s. 134-136
  9. Papandreou s. 137

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]