Kreikan–Turkin sota (1919–1922)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kreikan–Turkin sota 1919–1922
Osa Turkin itsenäisyyssotaa
asemasotavaihe Kreikan–Turkin sodassa
asemasotavaihe Kreikan–Turkin sodassa
Päivämäärä:

15. toukokuuta 1919
11. lokakuuta 1922

Paikka:

Vähä-Aasia

Lopputulos:

Turkin voitto. Kreikan ja Turkin väestönvaihto.

Aluemuutokset:

Sèvresin rauhassa Kreikalle luovutetut alueet palautettiin Turkille

Osapuolet

Turkki (Turkin kansallinen liike)

Kreikka

Komentajat

Turkin lippu Mustafa Kemal (Atatürk)
Turkin lippu Fevzi Pasha
Turkin lippu İsmet Pasha
Turkin lippu Fahrettin Pasha
Turkin lippu Kemalettin Sami Pasha
Turkin lippu Yusuf Izzet Pasha
Turkin lippu Ali Fuat Pasha
Turkin lippu Muhittin Pasha
Turkin lippu Kâzım Pasha
Turkin lippu Naci Pasha
Turkin lippu Ömer Halis Pasha
Turkin lippu Münip Pasha
Turkin lippu Rüştü Pasha
Turkin lippu Şefik Pasha
Turkin lippu Kâzım Pasha
Turkin lippu Nihat Pasha
Turkin lippu Refet Pasha

Kreikan lippu Konstantin I
Kreikan lippu Konstantinos Nider
Kreikan lippu Konstantinos Miliotis-Komninos
Kreikan lippu Leonidas Paraskevopoulos
Kreikan lippu Dimitrios Gounaris
Kreikan lippu Anastasios Papoulas
Kreikan lippu Georgios Hatzianestis
Kreikan lippu Nikolaos Trikoupis
Kreikan lippu Georgios Polymenakos

Vahvuudet

Toukokuu 1919: 35 000[1]
Marraskuu 1920: 86 000[2]
Elokuu 1921: 92 000[3]
Elokuu 1922: 208 000[3]

Toukokuu 1919: 15 000[4]
Huhtikuu 1920: 90 000[5]
Tammikuu 1921: 100 000[6]
Kesäkuu 1921: 200 000[7]
1922: 215 000[8][9]

Tappiot

9 167 taisteluissa kuollutta[10]
2 474 haavoihin tai muutoin muualla kuin taistelussa kuollutta[10]
31 097 haavoittunutta[10]
11 150 kadonnutta
6 522 vankia[11]

[12]

Kreikan–Turkin sota 1919–1922 käytiin Kreikan ja Turkin kansallisen liikkeen välillä ensimmäisen maailman­sodan jälkeen, toukokuusta 1919 lokakuuhun 1922, kun Osmanien valta­kunnan alueita suunniteltiin jaettavaksi maailman­sodan voittaja­valtioiden kesken. Turkissa sota tunnetaan Turkin itsenäisyys­sodan länsirintamana (turk. Batı Cephesi, osmaniksi Garb Cebhesi گرب جابهاسی)[13], Kreikassa sen sijaan Vähän-Aasian sotaretkenä (kreik. Μικρασιατική Εκστρατεία) tai Vähän-Aasian katastrofina (kreik. Μικρασιατική Καταστροφή).

Välittömät syyt ja seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikka aloitti sotaretkensä ennen kaikkea sen vuoksi, koska liittoutuneet, ennen kaikkea Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George olivat luvanneet Kreikalle alue­laajennuksia ensimmäisessä maailman­sodassa hävinneen Osmanien valta­kunnan kustannuksella. Vihollisuudet alkoivat, kun Kreikan sotajoukot nousivat maihin Smyrnassa (nykyisessä Izmirissä) 15. toukokuuta 1919. Ne etenivät sisämaahan ja ottivat hallintaansa Anatolian länsi- ja lounaisosat, muun muassa Manisan, Balıkesirin, Aydınin, Kütahyan, Bursan ja Eskişehirin kaupungit. Turkin kansallinen liike sai kreikkalaisten etenemisen pysäytetyksi Sakaryan taistelussa vuonna 1921. Kreikan rintaman luhisti Turkin vastahyökkäys elokuussa 1922, ja sota käytännössä päättyi, kun turkkilaiset saivat vallatuksi takaisin Smyrnan, jossa samalla syttyi suuri tulipalo.

Sodan jälkeen Kreikan hallituksen oli myönnyttävä Turkin kansallisen liikkeen vaatimuksiin ja palautettava sotaa edeltäneet rajat, toisin sanoen palautettava Itä-Traakia ja Länsi-Anatolia Turkille. Liittoutuneet hylkäsivät Sèvresin rauhansopimuksen ja alkoivat neuvotella Turkin kansallisen liikkeen kanssa Lausannessa uudesta rauhansopimuksesta. Lausannen rauhansopimus tunnusti Turkin tasavallan itsenäisyyden, ja sen alueisiin kuuluivat Vähä-Aasia, Istanbul (Konstantinopoli) ja Itä-Traakia. Kreikan ja Turkin hallitukset sopivat suuren väestönvaihdon toimeenpanemisesta.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmanpoliittiset yhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisten toivomat alueet, Megali Idea

Sodan geopoliittinen tausta liittyy Osmanien valtakunnan hajottamis­hankkeeseen, joka oli välitön seuraus ensimmäisestä maailman­sodasta ja Osmanien toimista Lähi-idän sota­näyttämöllä. Osana jako­suunnitelmaa Triple Entente lupasi Kreikalle maa-alueen Smyrnan ympäriltä. Sodan aikana Turkin osmani­hallitus luhistui täysin ja suuri osa sen alueista jaettiin voittaja­valtioille Sèvresin rauhan­sopimuksella 10. elokuuta 1920.

Osmanien alueiden jaosta oli maailmansodan aikana tehty salaisia sopimuksia kuten Sykes–Picot-sopimus[14]. Turkin siihen saakka hallitsemat arabimaat suunniteltiin jaettaviksi Britannian ja Ranskan kesken mandaattialueiksi. Suunnittelivatpa Britannia, Ranska ja Italia Vähän-Aasiankin jakamista niin, että Turkille olisi jäänyt vain sen Mustanmeren puoleinen rannikkoalue.[15] Triple Entente oli myös luvannut niemimaan länsiosista alueita Kreikalle.[16]

Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919 Eleftherios Venizelos yritti parhaansa mukaan saada toteutetuksi kreikkalaisten vanhat toiveet (Megali Idea) laajennetusta Kreikasta, johon kuuluisivat myös kreikkalaisten asuttamat alueet Pohjois-Epeiroksessa, Traakiassa ja Vähässä-Aasiassa. Länsiliittoutuneet, varsinkin Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George, olivat luvanneet Kreikalle ”laajojaselvennä myönnytyksiä Vähästä-Aasiasta, jos Kreikka liittyisi sotaan liittoutuneiden puolelle.[17][18] Luvattuihin alueisiin kuuluivat Imbroksen (turk. İmroz, nyk Gökçeada) ja Tenedoksen (turk. Bozcaada) saaret sekä osa läntistä Anatoliaa Smyrnan ympärillä, missä asui lukuisa kreikkalainen väestönosa.

Italia, Britannia ja Ranska kuitenkin tekivät 26. huhtikuuta 1917 alle­kirjoitetun Saint-Jean-de-Mauriennen sopimuksen, jolla Smyrna ympäristöineen luvattiin Italialle, mutta tämä sopimus menetti merkityksensä, kun Kreikka miehitti alueen. Ennen miehitystä Italian edustajat Pariisin rauhan­konferenssissa olivat huolissaan siitä, että Kreikka saattaisi niin tehdä, ja he poistuivat konferenssista ja palasivat Pariisiin vasta 5. toukokuuta. Italian edustajien poissa­olo teki Lloyd Georgelle helpommaksi saada Ranska ja Yhdysvallat tukemaan Kreikan vaatimuksia Länsi-Anatoliaan ja torjua Italian vaatimukset.

Lokakuussa 1918 Turkki teki voittaja­valtioiden kanssa Mudroksen aseleposopimuksen. Voittaja­valtiot miehittivät tällöin Istanbulin.[15]

Joidenkuiden historioitsijoiden mukaan Turkin kansallinen liike perustettiin nimenomaan vastatoimena Smyrnan kreikkalais­miehitykseen.[19] Arnold J. Toynbee selitti: ”Siihen aikaan alkanut Turkin ja Kreikan välinen sota oli puolustus­sota, jota turkkilaiset kävivät kotimaastaan Anatoliassa. Se oli seurausta liittoutuneiden imperia­listi­sesta politiikasta, jota ne harjoittivat vieraassa maassa, jonka sotilaalliset resurssit ja vahvuudet aliarvioitiin täysin; sen provosoi kreikkalaisen miehitys­armeijan oikeudeton maahantulo.”[20] Toisaalta kreikkalaisten maihin­nousun Sryrnassa on väitetty olleen Eleftherios Venizeloksen suunnitelmaa Vähän-Aasian kreikkalais­väestön vapauttamiseksi, mihin innoitti Kreikassa laajaa kannatusta saanut Megali Idea -aate.[19] Smyrnassa oli vuoden 1922 suureen tulipaloon saakka suurempi kreikkalais­väestö kuin Kreikan pääkaupungissa Ateenassa. Ennen Kreikan ja Turkin väestönvaihtoa Ateenassa oli 473 000 asukasta,[21] kun taas turkkilaisten lähteiden mukaan Smyrnassa asui yli 629 000 kreikkalaista vuonna 1910.[22]

Anatolian kreikkalaisväestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisuuksien jakautuminen Osmanien valtakunnassa (Anatoliassa),[23]
Osmanien virallinen tilasto 1910
Maakunnat Turkkilaisia Kreikkalaisia Armenialaisia Juutalaisia Muita Yhteensä
İstanbul (Aasian puoleinen rannikko) 135 681 70 906 30 465 5 120 16 812 258 984
İzmit 184 960 78 564 50 935 2 180 1 435 318 074
Aydın (Izmir) 974 225 629 002 17 247 24 361 58 076 1 702 911
Bursa 1 346 387 274 530 87 932 2 788 6 125 1 717 762
Konya 1 143 335 85 320 9 426 720 15 356 1 254 157
Ankara 991 666 54 280 101 388 901 12 329 1 160 564
Trabzon 1 047 889 351 104 45 094 1 444 087
Sivas 933 572 98 270 165 741 1 197 583
Kastamonu 1 086 420 18 160 3 061 1 980 1 109 621
Adana 212 454 88 010 81 250 107 240 488 954
Biga 136 000 29 000 2 000 3 300 98 170 398
Yhteensä
%
8 192 589
75,7 %
1 777 146
16,42 %
594 539
5,5 %
39 370
0,36 %
219 451
2,03 %
10 823 095
Ekumeenisen patriarkaatin tilasto 1912
Yhteensä
%
7 048 662
72,7 %
1 788 582
18,45 %
608 707
6,28 %
37 523
0,39 %
218 102
2,25 %
9 695 506

Yhtenä aiheena Kreikan sotaretkiin Vähässä-Aasiassa oli, että alueella asui vanhastaan runsaasti kreikan­kielistä ortodoksi­kristittyä väestöä, joka tarvitsi suojelua. Alueen kreikkalais­asutus oli ikivanhaa alkuperää: jo Kreikan arkaaisella kaudella siellä oli ollut joukko kreikkalaisia kaupunkivaltioita (jotka tosin välillä olivat joutuneet Persian alaisuuteen mutta itsenäistyneet jälleen persialais­sotien tuloksena[24]). Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa Osmanien valtakunnan alueella asui noin 2,5 miljoonaa kreikkalaista.[25] Tutkijat ovat kuitenkin kyseen­alaistaneet, olivatko kreikkalaiset silloin enää enemmistönä Kreikan vaatimilla alueilla. Ceder James Lowe ja Michael L. Dockrill ovat väittäneet, että Kreikan vaatimukset Smyrnaan nähden olivat vähintäänkin kyseen­alaisia, sillä Smyrnan vilajeetissa kreikkalaiset muodostivat ehkä juuri ja juuri enemmistön, toden­näköisemmin kuitenkin vain suuren vähemmistön, keskellä muutoin jo tuolloin lähes täysin turkkilaista Anatoliaa.[26] Tarkka lukumäärä on vaikeasti selvitettävissä, koska turkkilaisissa tilastoissa väestö jaoteltiin uskonnon, mutta ei syntyperän, kielen tai sen perusteella, mihin kansallisuuteen kukin itse katsoi kuuluvansa. Toisaalta brittiläiset ja amerikkalaiset tilastot vuodelta 1919 viittaavat siihen, että kreikkalais­väestö oli suurin Smyrnassa, 375 000, kun taas muslimeja oli 325 000.[27][28]

Kreikan pääministeri Venizelos ilmoitti erään brittiläisen sanomalehden haastattelussa, että ”Kreikka ei ole sodassa islamia vastaan, vaan anakronistista Osmanien hallitusta ja sen korruptoitunutta, häpeällistä ja veristä hallintoa vastaan mielessään ajatus sen karkottamisesta alueita, joissa enemmistö asukkaista on kreikkalaisia.”[29]

Sèvresin neuvottelu­pöydässä Venizelos lienee liioitellut Anatolian kreikkalais­väestön vaaran­alaista asemaa saadakseen tukea liittoutuneiden hallituksilta. Esimerkiksi nuorturkkilaiset eivät enää silloin olleet vallassa Turkissa, mikä osaltaan teki hänen perustelunsa vähemmän vakuuttaviksi. Useimmat nuor­turkkilais­hallituksen jäsenet olivat maailman­sodan loppu­vaiheessa paenneet maasta, ja Istanbulissa toiminut osmani­hallitus oli jo Britannian valvonnassa. Lisäksi Venizelos oli jo maailmansodan alkuvaiheessa, ennen kreikkalaisten kansanmurhaa, ilmoittanut pyrkivänsä laajentamaan Kreikan alueita osmanien kustannuksella. Kirjeessään Kreikan kuningas Konstantin I:lle tammikuussa 1915 hän oli kirjoittanut: ”Minulla on se vaikutelma, että myönnytykset Kreikalle Vähässä-Aasiassa ... olisivat niin mittavat, että toinen yhtä laaja eikä vähemmän rikas Kreikka tulisi liitetyksi voittoisissa Balkanin sodista kehkeyty­neeseen, entiseen verrattuna kaksin­kertaiseen Kreikkaan.”[30]

Kreikan sotaretki päättyi tappioon, ja ilmeisesti se tuli yllyttäneeksi vastapuolta vielä enemmän juuri sellaisiin julmuuksiin, jotka sillä oli tarkoitus torjua. Arnold J. Toynbeen mukaan Britannian ja Kreikan politiikka ja Pariisin rauhan­konferenssin päätökset johtivat ratkaisevina tekijöinä niihin julmuuksiin, joihin molemmat osapuolet syyllistyivät sodan aikana ja sen jälkeen. Hänen mukaansa ”Pontoksen” kreikkalaiset ja Kreikan valloittamien alueiden turkkilaiset joutuivat pahoin kärsimään ainakin osittain Venizeloksen ja Lloyd Georgen Pariisissa tekemien virhe­arvioiden vuoksi.[31]

Kreikkalainen nationalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Megali idea
Kreikan kuningaskunta ja kreikkalaisten diaspora Balkanilla ja Vähässä-Aasiassa Pariisin rauhankonferenssiin toimitetun kreikkalaisen kartan mukaan.

Yhtenä aiheena sodan aloittamiseen oli yritys toteuttaa Megali idea, joka oli kauan ollut kreikkalaisen nationalistien keskeisenä tavoitteena. Megali idea oli irredentistinen pyrkimys muodostaa suur-Kreikka, joka ulottuisi Egeanmeren kummallekin puolelle ja joka käsittäisi nekin kreikkalaisten asuttamat alueet, jotka olivat jääneet alun perin varsin suppean Kreikan kuningas­kunnan ulkopuolelle. Siitä saakka kun Kreikka oli itsenäistynyt osmanien valtakunnasta vuonna 1830, Megali idealla oli suuri merkitys Kreikan politiikassa. Kreikkalaiset poliitikot olivat pitäneet monia puheita ”Kreikan kuningas­kunnan laajenemisen historiallisesta välttä­mättö­myydestä”.[32] Esimerkiksi kreikkalainen poliitikko Iohannis Kolettis ilmaisi ajatuksen Kreikan kansalliskokouksessa vuonna 1844 seuraavasti: ”Hellenismillä on kaksi suurta keskusta. Ateena on kuningaskunnan pääkaupunki. Konstantinopoli on suuri pääkaupunki, Kaupunki, kaikkien kreikkalaisten unelma ja toivo.”[33]

Megali idea ei ollut pelkästään 1800-luvun nationalismin tuote. Tietyssä mielessä sillä oli syvät juuret monien kreikkalaisten uskonnollisessa tietoisuudessa. Tavoitteena oli palauttaa Konstantinopoli kristityille ja herättää henkiin kristitty Itä-Rooman (Bysantin) valtakunta, joka oli tuhoutunut vuonna 1453. Siitä lähtien Hagia Sofian ja kaupungin palauttaminen kristityille oli sukupolvesta toiseen ollut jatkuvasti Kreikan ortodoksi­kristittyjen hartaana toiveena.[32] Paitsi Konstantinopolia, Megali idea koski monia muitakin kreikkalaisten vanhastaan asumia alueita kuten Kreetaa, Thessaliaa, Epeirosta, Makedoniaa, Traakia, Egeanmeren saaria, Kyprosta, Vähän-Aasian länsirannikkoja ja Pontosta Mustanmeren rannalta. Monet näistä alueista liitettiinkin Kreikkaan vuosien 1912–1913 Balkanin sotien tuloksena tai jo aikaisemmin, ei kuitenkaan Vähän-Aasian alueita, jotka olivat kautta aikojen olleet oleellinen osa kreikkalaista maailmaa ja joissa kreikkalainen kulttuuri oli vallitsevana. Kreikkalaiset olivatkin asuneet siellä jo tuhansia vuosia, kun taas turkkilaiset olivat saapuneet alueelle vasta 1100-luvulta lähtien, heistä ensimmäisinä seldžukit.[34]

Kreikan kansallinen skisma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan kansallinen skisma oli ennen ensimmäistä maailmansotaa muodostunut kreikkalaisen politiikan ja yhteiskunnan jyrkkä jakautuminen kahteen leiriin, joista toista johti Eleftherios Venizelos, toista kuningas Konstantin I. Kiistat kärjistyivät, kun oli päätettävä siitä, kummalle puolelle Kreikka asettuisi maailmansodassa.

Yhdistynyt kuningaskunta oli toivonut, että strategiset harkinnat saisivat Konstantinin liittymään sotaan liittoutuneiden puolelle, mutta kuningas kannattajineen piti tiukasti kiinni puolueetto­muudesta varsinkin niin kauan kuin sodan lopputulosta oli vaikea ennakoida. Lisäksi perhesiteen ja tunnesyyt tekivät Konstantinille vaikeaksi päättää, kumpaa puolta hänen olisi sodassa tuettava. Vaikeuksia lisäsi vielä, kun Turkki ja Bulgaria, jotka molemmat olivat Kreikalle vihamielisiä ja hautoivat kostoa, liittyivät keskusvaltoihin. Kuningatar Sofian mukaan Konstantinilla oli edelleen mielessään unelma ”marssia Hagia Sofian suureen kaupunkiin (Konstantinopoliin) Kreikan armeijan johtajana”, ja ilmeisesti kuningas oli valmis liittymään sotaan osmaneja vastaan. Tähän hän oli kuitenkin valmis vain sillä edellytyksellä, että Konstantinopolin valtaus olisi mahdollista ilman liian suuria riskejä.

Vaikka Konstantin päätti pysyä puolueettomana, pääministeri Venizelos oli jo sodan alkuvaiheessa päätynyt siihen tulokseen, että Kreikan etuja palvelisi paremmin liittyminen Ententeen ja liittoutuneiden kanssa käytävät diplomaattiset neuvottelut, joilla valmistettaisiin tietä mahdollista voittoa seuraaville neuvotteluille. Venizeloksen ja kuninkaan väliset erimielisyydet saivat heidät keskenään katkeraan henkilö­kohtaiseen riitaan, joka levisi heidän kannattajilleen ja laajemmalle kreikkalaiseen yhteis­kuntaan. Kreikka jakautui kahteen jyrkästi vastakkaiseen poliittiseen leiriin, ja lopulta Venizelos muodosti oman hallituksensa Pohjois-Kreikkaan ja pakotti lopulta liittoutuneiden tuella kuninkaan eroamaan. Toukokuussa 1917, Konstantinin lähdettyä maanpakoon, Venizelos palasi Ateenaan ja liittyi Ententeen. Vaikka Kreikan sotajoukotkin olivat jakautuneet monarkian kannattajiin ja ”venizelismin” tukijoihin, ne ryhtyivät osallistumaan sotatoimiin Bulgariaa vastaan maiden välisellä rajalla.

Sotaan liittyminen ja sitä edeltävät tapahtumat jättivät jälkeensä syvän poliittisen ja yhteis­kunnallisen kahtiajaon sodan­jälkeiseen Kreikkaan. Maan huomattavimmat poliittiset ryhmittymät, venizelistiset liberaalit ja rojalistit, jotka jo ennen sotaa olivat olleet pahoin riidoissa keskenään, alkoivat yhä enemmän vihata toisiaan. Molemmat puolueet pitivät toistensa ensimmäisen maailmansodan aikaisia toimia poliittisesti tuomittavina ja maanpetoksellisina. Tämä vihamielisyys levisi laajalle kreikkalaiseen yhteiskuntaan, mikä ratkaisevasti vaikutti Vähän-Aasian sotaretken epäonnistumiseen ja moniin yhteiskunnallisiin levottomuuksiin maailmansotien välisenä aikana.

Kreikkalaisten eteneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta sotatoimista elokuuhun 1922 mennessä.

Kreikan–Turkin sota voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, joka kesti toukokuusta 1919 lokakuuhun 1920, kreikkalaiset nousivat maihin Vähässä-Aasiassa ja ottivat haltuunsa koko Egeanmeren rannikon. Toiselle vaiheelle, joka kesti lokakuussa 1920 elokuuhun 1921, olivat ominaisia kreikkalaisten hyökkäystoimet yhä pidemmälle sisämaahan. Kolmas ja viimeinen vaihe kesti elokuuhun 1922, jolloin strateginen aloite oli siirtynyt turkkilaisille, jotka suorittivat menestyksellisen vastahyökkäyksen.

Maihinnousu Smyrnassa toukokuussa 1919[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kruununprinssi Yrjö II:n saapuminen Smyrnaan 1919
Kreikkalaiset sotilaat asettuvat Smyrnaan (turk. Izmir) kaupungin kreikkalaisväestön juhliessa 15. toukokuuta 1919

Toukokuun 15. päivänä 1919 Smyrnassa nousi maihin 20 000[35] kreikkalaista sotilasta, jotka Kreikan, Ranskan ja Ison-Britannian laivastojen tuella ottivat kaupungin ympäristöineen hallintaansa. Laillisena perusteena maihinnousulle esitettiin Mudroksen aseleposopimuksen 7. artikla, jonka mukaan liittoutuneilla oli oikeus ”vallata mitkä tahansa strategiset kohteet missä tahansa tilanteensa, jossa liittoutuneiden turvallisuus on uhattuna.”[36] Sitä ennen kreikkalaiset sotajoukot olivat jo vallanneet Itä-Traakian lukuun ottamatta Konstantinopolia lähiseutuineen.

Kreikan armeijassa oli mukana myös 2 500 armenialaista vapaaehtoista.[37][38] Suurin osa kaupungin kreikkalaisväestöstä tervehti Kreikan joukkoja vapauttajina.[19] Sitä vastoin enemmistö kaupungin muslimeista piti niitä hyökkääjinä ja monet heistä olivat loukkaantuneet kreikkalaisiin jo sitä ennen pitkään jatkuneen konfliktin ja vastakkainasettelun tuloksena. Kuitenkin kreikkalaisten maihinnousu otettiin enimmäkseen vastaan passiivisesti, ja vain esikaupungeissa jotkut vähäiset turkkilaisryhmät ryhtyivät vastarintaan. Suurin osa kaupungissa olleista Turkin sotajoukoistakin antautui taistelutta tai pakeni maaseudulle.

Hyökkäys kesällä 1920[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1920 Kreikan armeija käynnisti sarjan onnistuneita hyökkäyksiä Menderes-joen laaksossa, Karşıyakassa (Peramos) ja Alaşehirissa eli Filadelfiassa. Kreikkalaiset etenivät Aydiniin saakka.[39] Näiden hyökkäysten strategisena tarkoituksena oli helpottaa Smyrnan puolustusta, minkä vuoksi Kreikan miehittämä alue laajeni kaikkialle läntiseen ja suureen osaan luoteista Anatoliaa. Miehitysjoukot kohtasivat kuitenkin enenevässä määrin turkkilaisten tiukkaa vastarintaa.

Sèvresin rauhansopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sèvresin rauhansopimus
Osmanien valtakunnan jako Sèvresin rauhansopimuksen mukaan.

Korvauksena Kreikan osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolella nämä asettuivat tukemaan Itä-Traakian ja Smyrnan liittämistä Kreikkaan. Elokuun 10. päivänä 1920 Osmanien joutui allekirjoittamaan Sèvresin rauhansopimuksen.[40] Siinä se luovutti Kreikalle Traakian Tšataldžan linjaa myöten[40] sekä Imbroksen ja Tenedoksen saaret. Turkille jäi Euroopan puolelta Istanbul ja sen ympäriltä pieni maa-alue sekä Marmara­meren saaret. Bosporin ja Dardanellien salmet ranta-alueineen oli annettava Kansain­liiton asettaman komission valvontaan[40], ja salmet oli avattava kaikkien maiden aluksille. Sopimus lopetti ensimmäisen maailmansodan Vähän-Aasian osalta ja sinetöi osmanien valtakunnan hajoamisen.

Rauhansopimuksen mukaan Turkin oli lisäksi luovutettava Smyrna ympäristöineen Kreikan hallintaan, mutta se pysyi toistaiseksi Turkin ylivallan alaisena, kunnes sen kohtalo viiden vuoden kuluttua ratkaistaisiin kansan­äänestyksellä.[40] Smyrnaan perustettiin myös oma paikallinen parlamenttinsa.

Jo ennen rauhansopimuksen allekirjoittamista Ankarassa oli 23. huhtikuuta 1920 kokoontunut kansalliskokous (turk. Büyük Millet Meclisi)[41], joka Kemal Mustafan johdolla julisti sulttaani Mehmed VI:n erotetuksi, perusti oman hallituksena ja saattoi voimaan väliaikaisen perustuslain. Tämä hallitus vastusti jyrkästi liittoutuneiden toukokuussa esittämiä rauhanehtoja, jotka olisivat merkinneet Turkin silpomista.<ref_Turkki/>lähde tarkemmin?[42] Kansallinen liike onnistui kuitenkin vasta 1. marraskuuta 1922 pakottamaan sulttaanin luopumaan kruunusta,[43] joten siihen saakka Turkissa oli kaksi itseään laillisena pitänyttä hallitusta.

Myöskään Istanbulissa toiminut osmanihallitus ei koskaan ratifioinut Sèvresin rauhansopimusta.[44][45] Kemal Mustafan hallituksen tavoin sekin vaati Turkin entisten rajojen palauttamista tai vähintäänkin Smyrnan ja Adrianopolin palauttamista.[40]

Myöskään Kreikka ei allekirjoittanut eikä ratifioinut Sèvresin rauhansopimusta[46], eikä sopimus lopettanut Kreikan ja Turkin välistä sotaa.

Kreikkalaisten eteneminen lokakuussa 1920[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1920 Kreikan armeija eteni Anatoliassa yhä kauemmas itään Lloyd Georgen rohkaisemana, joka halusi tällä tavoin painostaa Turkin sekä kansallis­mielisen että osmani­hallituksen alle­kirjoittamaan Sèvresin rauhan­sopimuksen. Eteneminen aloitettiin Eleftherios Venizeloksen vapaamielisen hallituksen aikana, mutta pian sen jälkeen Venizelos joutui syrjään vallasta ja hänen tilalle tuli Dimitrios Gounaris. Sotatoimien strategisena päämääränä oli voittaa turkkilaiset kansallis­mieliset ja pakottaa Mustafa Kemal rauhan­neuvotteluihin. Etenevät kreikkalaiset olivat yhä lukumääräisesti ylivoimaiset ja heidän aseistuksensa nykyaikaisempi, ja he toivoivat pikaista taistelua, jossa he uskoivat voittavansa huonosti aseistetut turkkilais­joukot. He kohtasivatkin vain vähäistä vastarintaa, sillä turkkilaiset perääntyivät hyvässä järjestyksessä välttyäkseen tulemasta piiritetyiksi. Churchill kreikkalaiset kolonnat ”etenivät maanteitä pitkin ja kulkivat turvallisesti monien rumien solien läpi, ja heidän läheisyydessään turkkilaiset voimakkaan ja viisaan johtajan alaisinakin katosivat Anatolian sopukkoihin.”[47]

Kreikan hallituksenvaihdos vuoden 1920 lopulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anastasios Papoulas, Kreikan Vähän-Aasian joukkojen komentaja

Lokakuussa 1920 Kreikan kuningas Aleksanteri kuoli lemmikkiapinansa puremana.[48] Hänellä ei ollut perillistä. Venizelos olisi halunnut julistaa Kreikan tasavallaksi ja lopettaa monarkian, mutta 14. marraskuuta pidetyissä parlamentti­vaaleissa hänen puolueensa kärsi tappion.[48]

Yleinen mielipide vaati kuningas Konstantinin paluuta.[48] Uusi Dimitrios Gounarisin hallitus aikoi järjestää asiasta kansanäänestyksen. Englanti ja Ranska uhkasivat kuitenkin peruuttaa Kreikalle antamansa rahallisen ja muun tuen, jos hän palaisi, mutta siitä huolimatta 5. toukokuuta pidetyssä kansan­äänestyksessä suuri enemmistö kannatti hänen paluutaan.[48] Pian valtaan­tulonsa jälkeen kuningas erotti monet maailman­sodan veteraani­upseerit viroistaan ja nimitti tilalle kokemattomia kannattajiaan. Sotatoimien johtajaksi nimitettiin Anastasios Paulos, joskin kuningas itse pysyi nimellisenä ylipäällikkönä. Monet Venizelosta kannattaneet upseerit myös erosivat itse viroistaan. Smyrnaa ja Vähän-Aasian rannikkoa hallussaan pitäneet sotajoukotkin puhdistettiin Venizeloksen kannattajista samaan aikaan, kun ne aloittivat marssin kohti Ankaraa.

İnönün taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan armeijan eteneminen länsirintamalla

Joulukuuhun 1920 mennessä kreikkalaiset olivat edenneet kahdella rintamalla. He lähestyivät Eskişehiriä sekä luoteesta että Smyrnan suunnalta ja pystyivät puolustamaan valtaamaansa aluetta. Vuoden 1921 alussa he tekivät varovaisia yrityksiä edetä vielä pidemmälle, mutta kohtasivat tiukkaa vastarintaa turkkilaisten kansallis­mielisten taholta, jotka olivat entistä paremmin valmistautuneet ja järjestyneet tavalliseksi armeijaksi.

Kreikkalaisten eteneminen pysäytettiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä İnönün taistelussa 11. tammikuuta 1921. Vaikka se oli vielä melko vähäinen vastoinkäyminen ja kohtasi vain yhtä kreikkalaista divisioonaa, se sai Turkin vallan­kumouksellisten kannalta poliittistakin merkitystä. Sen vaikutuksesta liittoutuneet ehdottivat, että Sèvresin rauhan­sopimusta olisi tarkistettava Lontoossa pidettävässä konferenssissa, jossa olisivat mukana sekä Turkin vallan­kumouksellisten että osmani­hallituksen edustajat.

Turkkilaiset tekivätkin Italian, Ranskan ja Britannian kanssa sopimuksia, mutta Kreikan hallitus ei niitä hyväksynyt, sillä se uskoi yhä strategisen edun olevan puolelleen ja voivansa saada vahvemmat neuvottelu­asemat. Kreikkalaiset aloittivat 27. maaliskuuta toisen hyökkäyksensä, toisen İnönün taistelun, jossa turkkilaiset tekivät lujaa vastarintaa ja lopulta voittivat kreikkalaiset 30. maaliskuuta. Iso-Britannia hyväksyi Kreikan alue­laajennus­hankkeet, mutta kieltäytyi tarjoamasta mitään sotilaallista apua, jottei Ranska provosoituisi. Turkin sotajoukot sen sijaan saivat aseellista apua Neuvosto-Venäjältä.[49]

Tuen siirtyminen Turkin vallankumouksellisten puolelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samaan aikaan Turkki kävi sotaa muillakin rintamilla, joilla sotaonni oli kääntymässä Turkin puolelle, mikä vapautti resursseja käytettäväksi suurinta, Kreikan taholta kohtaavaa uhkaa vastaan. Ranska ja Italia tekivät Turkin vallankumouksellisten kanssa salaisia sopimuksia tunnustaen, että nämä olivat tulleet entistä vahvemmiksi.[50] Nämä maat katsoivat Kreikan tulleen riippuvaiseksi Britannian avusta ja alkoivat myydä sota-aseita Turkille. Italialaisilla oli tukikohtansa Antalyassa, josta käsin he avustivat Turkin vallankumouksellisia varsinkin suorittamalla tiedustelua.[51] Myös Venäjän uusi bolševikkihallitus alkoi tukea Turkin vallankumouksellisia, kuten vuonna 1921 tehty Moskovan sopimus osoittaa. Bolševikit toimittivat Mustafa Kemalille ja hänen sotajoukoilleen rahaa ja ampumatarvikkeita.[52][53] Jo vuoden 1920 aikana Venäjän bolševikit toimittivat kemalisteille 6 000 kivääriä, yli 5 miljoonaa kiväärin patruunaa, 17 600 tykin ammusta ja 200,6 kg kultaharkkoja. Seuraavien kahden vuoden aikana tarvikkeiden toimitetut määrät kasvoivat entisestään.[54]

Afyonkarahisar-Eskişehirin taistelu heinäkuussa 1921[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Konstantin I myöntää Kütahaan vuonna 1921 saapuneille joukoille kunniamerkkejä.

Kesäkuun 27. ja heinäkuun 20. päivien 1921 välisenä aikana Kreikan vahvistettu, yhdeksästä divisioonasta koostuva armeija suoritti siihen mennessä suurimman hyökkäyksen Ismet Inönün johtamia turkkilais­joukkoja vastaan linjalla Afyonkarahisar-Kütahya-Eskişehir. Kreikkalaisten tarkoituksena oli jakaa turkkilaisten hallussa oleva osa Anatoliaa keskeltä kahtia, sillä mainitut kaupungit sijaitsivat tärkeimpien rautateiden varsilla, jotka johtivat sisämaasta rannikolla. He onnistuivatkin murtamaan turkkilaisten puolustuksen ja valtaamaan nämä strategisesti tärkeät keskukset. Sen jälkeen Kreikan armeija ei kuitenkaan ryhtynyt ajamaan takaa ja lamauttamaan Turkin kansallis­mielisten sotajoukkoja vaan pysähtyi. Niinpä turkkilaiset pystyivät tappiostaan huolimatta välttymään piiritykseltä ja suorittivat strategisen vetäytymisen Sakarya-joen itäpuolelle, jonne he muodostivat viimeisen puolustus­linjansa.

Tämä päätös suurelta osin ratkaisikin kreikkalaisten Anatolian-sotaretken loppu­tuloksen. Valtio ja sotilasjohto, mukaan luettuna kuningas Konstantin, pääministeri Dimitrios Gounaris ja kenraali Anastasios Papoulas tapasivat Kütahayassa, jossa he keskustelivat sotaretken tulevaisuudesta. Kreikkalaisten horjunut moraali vahvistui jälleen, mutta he eivät kyenneet tajuamaan, kuinka edullisen aseman vastustaja oli saanut; sen sijaan osa sotilas­johdosta yritti vielä saada lopullisen voiton murtamalla turkkilaisten viimeisen puolustus­linjan lähellä Ankaraa. Sotilasjohto oli kuitenkin varovainen ja vaati lisäjoukkoja vahvistuksekseen sekä aikaa valmisteluihin, mutta ei vastustanut poliitikkojen päätöksiä. Vain harvat kuten Ioannis Metaxas kannattivat jäämistä puolustus­asemiin. Kuningas Konstantinilla oli enää vähän todellista valtaa, eikä hän ottanut kantaa suuntaan tai toiseen. Kuukauden viivytyksen jälkeen, mikä antoi turkkilaisille aikaa organisoida puolustus, seitsemän kreikkalaista divisioonaa ylitti Sakarya-joen.

Sakaryan taistelu elo-syyskuussa 1921[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sakaryan taistelua esittävä kreikkalainen kivipiirros

Sen jälkeen kun turkkilaiset olivat Ismet Inönün jälkeen vetäytyneet, Kreikan armeija eteni Sakarya-joelle (kreik. Sangarios) saakka, joka on alle sata kilometriä Ankarasta länteen. Konstantinin sotahuuto oli: ”Angiraan”, ja brittiläiset upseerit kutsuttiin jo ennakoiden voitonjuhliin Kemalin kaupunkiin.[55] Ajateltiin, että Turkin kansallis­mieliset, jotka olivat johdon­mukaisesti välttyneet piirityksiltä, voitaisiin saada vetäytymään puolustus­taisteluun pääkaupunkiinsa, jossa heidät voitaisiin voittaa näännytys­sodalla.

Neuvosto-Venäjän avusta huolimatta Turkin armeija oli huonosti valmistautunut kohtaamaan kreikkalaiset. Yksityis­henkilöt, jotka omistivat kiväärejä tai muita aseita taikka ammuksia, määrättiin luovuttamaan ne armeijalle, ja jokaisen koti­talouden oli myös luovutettava pari sandaaleja.[56] Samaan aikaan Turkin parlamentti, joka ei ollut tyytyväinen Ismet Inönün menestykseen länsi­rintamalla, toivo Mustafa Kemalin ja kenraali­kunnan päällikkö Fevzi Çakmakia ottamaan ohjat käsiinsä.

Edetessään Kreikan armeija sai osakseen ankaraa vastarintaa, joka huipentui kolme viikkoa kestäneessä Sakaryan taistelussa 23. elokuuta – 13. syyskuuta 1921. Turkin puolustus­asemat olivat keskittyneet korkeisiin maaston­kohtiin, jotka kreikkalaisten oli yritettävä vallata. Turkkilaiset saivat pidetyksi hallussaan joidenkin kukkuloiden huiput mutta menettivät toiset, kun taas muutamat menetettiin ja vallattiin takaisin useitakin kertoja. Turkkilaisten oli vältettävä miehistö­tappiota, sillä kreikkalaisilla oli lukumääräinen etu puolellaan.[57] Käänne­kohdaksi muodostui kreikkalais­armeijan yritys vallata Haymana 40 kilometriä Ankaran eteläpuolella, missä he eivät onnistuneet. Kreikkalaisten eteneminen Anatoliassa oli pidentänyt huolto­reittejä, ja ammukset olivat loppumassa. Taistelun julmuus uuvutti molempia osapuolia, mutta kreikkalaiset olivat ensimmäisiä, jotka vetäytyivät aikaisemmille linjoilleen. Tykkien jylinä kuului selvästi Ankaraan saakka koko taistelun ajan.

Tämä oli kaukaisin kohta Anatoliassa, johon saakka kreikkalaiset etenivät, ja muutaman viikon kuluttua he vetäytyivät hyvässä järjestyksessä samoille linjoille, joilla he olivat olleet kesäkuussa. Turkin parlamentti myönsi sekä Mustafa Kemalille että Fevzi Çakmakille kenttä­marsalkan arvon tunnustukseksi palveluksessaan tässä taistelussa. He ovat edelleen ainoat henkilöt, joille on Turkin tasavallassa myönnetty tämä arvonimi.

Pattitilanne syyskuusta 1921 elokuuhun 1922[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustafa Kemalin vierailu Çayssa aamulla 31. maaliskuuta 1922. Vasemmalta oikealle: Länsirintaman henkilöstö­päällikkö Miralay Asim Bey (Gündüz), länsirintaman komentaja Mirliva Ismet Pasha (İnönü), tuntematon, Neuvosto-Venäjän sotilasattašea K.K. Zvonarev, Neuvosto-Venäjän suurlähettiläs S.I. Aralov, Mustafa Kemal Pasha, Azerbaidžanin suurlähettiläs Ibrahim Abilov, Turkin ensimmäisen armeijan komentaja Mirliva Ali Ihsan Pasha (Sâbis).

Kun Kreikka ei onnistunut saamaan aikaan sotilaallista ratkaisua, se kääntyi liittoutuneiden puoleen saadakseen apua, mutta vuoden 1922 alussa Britannia, Ranska ja Italia päättivät, ettei Sèvresin rauhansopimusta voitu sellaisenaan vahvistaa, vaan sitä oli tarkistettava. Tämän päätöksen mukaisesti Italia ja Ranska evakuoivat sotilaansa Turkista ja jättivät kreikkalaiset yksin.

Maaliskuussa 1922 liittoutuneet ehdottivat aselepoa. Uskoen saaneensa strategisen edun puolelleen Mustafa Kemal kieltäytyi neuvotteluista, niin kauan kuin kreikkalaiset pysyivät Anatoliassa, ja yritti entistä määrä­tietoisemmin organisoida Turkin sotajoukot uudelleen niin, että ne voisivat ryhtyä lopulliseen hyökkäykseen kreikkalaisia vastaan. Samaan aikaan kreikkalaiset vahvistivat puolustus­asemiaan, mutta heidän moraalinsa horjui sodan pitkittyessä ja puolustuksen jäädessä passiiviseksi. Kreikan hallitus yritti epätoivoisena tekonaan pyytää briteiltä sotilaallista apua tai ainakin rahaa lainaksi, mikä johti huonosti harkittuun yritykseen painostaa brittejä diplomaattisesti uhkaamalla heidän asemiaan Konstantinopolissa. Apua ei kuitenkaan saatu. Konstantinopolin miehitys olisi tuohon aikaan käynyt helposti päinsä, koska siellä oli liittoutuneiden joukkoja paljon vähemmän kuin kreikkalaisia Traakiassa, jossa heitä oli kaksi divisioonaa. Lopputuloksena oli, että Kreikan kyky puolustaa Smyrnaa heikkeni joukkojen vetäytyessä. Turkkilaiset joukot sen sijaan saivat huomattavaa apua Neuvosto-Venäjältä. Huhtikuun 29. päivänä neuvosto­viran­omaiset luovuttivat Turkin konsulille niin paljon aseita ja ammuksia, että ne riittivät kolmelle turkkilaiselle divisioonalle. Neuvosto­hallitus avusti Turkkia myös rahallisesti 33 500 000 kultaruplalla.[58]

Kreikassa alettiin yhä yleisemmin vaatia vetäytymistä, ja sotajoukkojen keskuuteen levisi demoralisoivaa propagandaa. Osa venizelistisistä upseereista perusti ”Kansallisen puolustuksen” liikkeen ja suunnitteli vallan­kaappausta, mutta he eivät saaneet tukea edes Venizelokselta, eikä heidän toimintansa johtanut mihinkään.

Historioitsija Malcolm Yapp kirjoitti:

»Maaliskuun neuvottelujen epäonnistumisen jälkeen kreikkalaisten olisi selvästikin pitänyt vetäytyä puolustus¬kelpoisille linjoille Izmirin ympärille, mutta siinä vaiheessa mieli¬kuvitus alkoi johtaa Kreikan päätöksiä, ja kreikkalaiset pysyivät asemissaan ja suunnittelivat Konstantino¬polin valtaamista, joskin tämä hanke hylättiin heinäkuussa liittoutuneiden vastustuksen vuoksi.[59]»

Turkkilaisten vastahyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dumlupınar[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustafa Kemal ja muita Turkin vallankumouksellisia vastahyökkäyksen edellä.

Turkkilaiset käynnistivät vasta 26. elokuuta 1922 vastahyökkäyksen[43], joka on tullut tunnetuksi ”Suurena hyökkäyksenä” (turk. Büyük Taarruz). Tällöin Kemalin sotajoukot voittivat Kreikan Afyonkarahisarissa.[41] Kreikan armeija kärsi ratkaisevan tappion 30. elokuuta Dumlupınarin taistelussa, jossa puolet sen sotilaista vangittiin tai surmattiin, ja se menetti kaiken varustuksensa.[60] Tätä päivää vietetään Turkissa kansallisena juhlapäivänä, Voiton päivänä, ja Kütahyan pelastumisen päivänä. Dumlupınarin taistelussa turkkilaiset vangitsivat kreikkalaiset kenraalit Trikoupisin ja Dionisin.[61] Kenraali Trikoupis sai vasta vangittuna tietää, että hänet oli vastikään nimitetty ylipäälliköksi kenraali Hatzienestisin tilalle. Syyskuun 1. päivänä Mustafa Kemal antoi Turkin armeijalle kuuluisan käskyn: ”Armeijat, seuraava tavoitteenne on Välimeri. Eteenpäin!”[60]

Turkkilaisten saapuminen Smyrnaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. syyskuuta 1922 turkkilaiset valtasivat Eskişehirin, ja Kreikan hallitus pyysi Britanniaa välittämään aselevon, joka olisi jättänyt sille ainakin Smyrnan.[62] Seuraavina päivinä turkkilaiset valtasivat paikkakunnan toisensa jälkeen: Balıkesirin ja Bilecikin 6. syyskuuta, Aydınin seuraavana päivänä, Manisan 8. syyskuuta. Smyrnan he valtasivat 9. syyskuuta.[63] Kaksi päivää myöhemmin mys Gemlik ja Mudanya joutuivat turkkilaisten haltuun, ja samalla kokonainen kreikkalainen divisioona antautui. Kreikan sotajoukot karkotettiin kokonaan Anatoliasta 18. syyskuuta mennessä, jolloin ne pyysivät aselepoa.[63] Näin turkkilaiset saivat kahdessa viikossa Kreikan armeijan karkotetuksi takaisin Välimerelle.[64]

Smyrnan suuri palo nähtynä italialaisesta laivasta 14. syyskuuta 1922

Turkin ratsuväen etujoukot saapuivat Smyrnan liepeille 8. syyskuuta. Samana päivänä kreikkalainen päämaja oli evakuoinut kaupungin, ja lauantaina 9. syyskuuta kello 10 Turkin ratsuväki saapui kaupunkiin.[65][66] Kun tämä näytti mahdollisesti johtavan yhteiskunnalliseen epäjärjestykseen, Mustafa Kemal antoi jo seuraavana päivänä julistuksen, jolla hän tuomitsi kuolemaan jokaisen turkkilaisen sotilaan, joka tekisi vahinkoa taisteluihin osallistumattomille.[67] Muutamaa päivää aikaisemmin Mustafa Kemalin sanansaattajat olivat jaelleet kaupunkilaisille asiasta kertovia kreikankielisiä lehtisiä. Mustafa Kemal ilmoitti, että Ankaran hallitus ei ottaisi vastuulleen mitään joukkomurhia.[68]

Kreikkalais- ja armenialaisväestö kuitenkin joutui tuhotöiden uhriksi, ja heidän omaisuutensa ryöstettiin. Syyskuun 13. päivänä kaupungissa syttyi suuri tulipalo. Monet silminnäkijät ovat kertoneet Turkin armeijan sytyttäneen palon[69], joskin asiasta on kiistelty: turkkilaiset ovat väittäneet kreikkalaisten ja armenialaisten sytyttäneen palon.[43] Kaupungin kreikkalaisten ja armenialaisten kaupungin­osat tuhoutuivat tulipalossa, mutta turkkilaisten kaupungin­osat säästyivät.[43]

Chanakin kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallattuaan Smyrnan takaisin Turkin joukot keskitettiin Bosporin, Marmarameren ja Darnadellien pohjois­puolelle, missä liittoutuneiden varuskuntia vahvistettiin Konstantino­polista saapuneilla joukoilla.[62] Daily Mail -lehdessä 15. syyskuuta 1922 julkaistussa haastattelussa Mustafa Kemal sanoi:

»Vaatimuksemme ovat äskeisen voittomme jälkeen samat kuin sitä ennenkin. Vaadimme Vähää-Aasiaa, Traakiaa Marita-joelle saakka ja Konstantino­polia... Meidän on saatava pääkaupunkimme, ja siinä tapauksessa minä olisin velvollinen marssimaan armeijani kanssa Konstantino­poliin, mikä käy päinsä muutamassa päivässä. Mieluummin haluaisin saada sen on omistukseemme neuvottelu­teitse, mutta luonnollisesti­kaan en voi odottaa loputtoman kauan.[70]»

Samoihin aikoihin useita turkkilaisia upseereja lähetettiin salaisesti soluttautumaan Konstantino­poliin (Istanbuliin) auttamaan kaupungin turkkilais­väestöä siinä tapauksessa, että se joutuisi sota­toimi­alueeksi. Esimerkiksi Toronto Star -lehden sota­kirjeen­vaihtajana tuolloin toiminut Ernest Hemingway raportoi:[71]

»Toisena yönä [brittiläinen] hävittäjä.. pysäytti laivan, joka näytti olevan täynnä Vähästä-Aasiasta saapuneita naisia...Kun he etsivät aseita, osoittautui, että he kaikki olivatkin miehiä. He olivat kaikki aseistettuja ja osoittautuivat myöhemmin kemalistisiksi upseereiksi, jotka oli lähetetty organisoimaan esikaupunkien turkkilais­väestöä, mikäli Konstantino­poliin hyökättäisiin.»

Brittiläinen kabinetti päätti ensin tehdä turkkilaisille tarvittaessa vastarintaa Dardanelleilla ja pyytää ranskalaisia ja italialaisia auttamaan kreikkalaisia pysymään Itä-Traakiassa.[72] Brittihallitus pyysi sotilaallista apua myös siirtomaistaan. Uutta-Seelantia lukuun ottamatta niistä saatiin kielteinen vastaus. Lisäksi italialaiset ja ranskalaiset joukot jättivät asemansa salmilla ja jättivät britit yksinään kohtaamaan turkkilaiset.

Syyskuun 24. päivänä Mustafa Kemalin joukot saapuivat salmien rannalle eivätkä brittien pyynnöstä huolimatta suostuneet poistumaan sieltä. Brittiläisen kabinetin jäsenet olivat keskenään eri mieltä asiasta, mutta lopulta päätettiin välttää sotilaallista yhteenottoa. Brittiläinen kenraali Charles Harington Harington, Konstantino­polissa olleiden liittoutuneiden joukkojen komentaja, ei antanut alaistensa ampua turkkilaisia ja varoitti brittiläistä kabinettia ajattelemattomista seikkailuista. Hänen pyynnöstään Kreikan laivasto poistui Konstantino­polista. Kemalin joukot marssivat kaupunkiin 6. lokakuuta 1922.[15] Brittiläiset päättivät lopulta pakottaa kreikkalaiset vetäytymään Maritsan länsipuolelle Traakiaan. Vasta tämän jälkeen Mustafa Kemal suostui neuvottelemaan aselevosta.

Aselepo ja rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkki ja sen Lausannen rauhassa määritelty länsiraja.

Sotatoimet päättyivät 11. lokakuuta 1922 Mydanyan aselepoon. Itä-Traakia ja Bospori pysyivät edelleen liittoutuneet (Ison-Britannian, Ranskan ja Italian) valvonnassa. Kreikkalaiset evakuoitiin näiltä alueilta. Sopimus tuli voimaan 15. lokakuuta 1922, seuraavana päivänä sen jälkeen, kun kreikkalainen osapuoli oli allekirjoittanut sen.

Mudanyan aselepoa seurasi Lausannen rauhansopimus. Lisäksi Kreikka ja Turkki tekivät erillisen sopimuksen väestönvaihdosta. Yli miljoonaa ortodoksikristittyä joutui siirtymään Turkista Kreikkaan; useimmat heistä asettuivat Attikaan taikka Kreikkaan vasta kymmenen vuotta aikaisemmin liitetyille Makedonian ja Länsi-Traakian alueille, kun taas noin 500 000 muslimia joutui muuttamaan Kreikasta Turkkiin.

Lopputulokseen vaikuttaneitta tekijöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka ranskalaiset ja britit varoittivat kreikkalaista aliarvioimasta vihollista, sodan alkaessa kreikkalaiset arvelivat kykenevänsä voittamaan Turkin jo heikentyneet voimat kolmessa kuukaudessa.[73] Neljä vuotta kestäneen verenvuodatuksen jälkeen yksikään liittoutuneista valtioista ei ollut halukas uuteen sotaan ja avustamaan Kreikkaa. Lontoon konferenssin aikana helmikuussa 1921 Kreikan pääministeri Kalogeropoulos ilmoitti, että Kreikan armeijan moraali oli horjumaton ja rohkeus epäilemätön, ja lisäsi, että hänen silmissään kemalistit eivät edes olleet oikeita sotilaita vaan pelkkää roskaväkeä, joka ansaitsi vain vähän jos ollenkaan huomiota osakseen.[73] Liittoutuneet kuitenkin epäilivät edelleen Kreikan sotilaallista kykyä edetä Anatoliassa, jossa huoltoreitit olivat pitkiä, samaan aikaan kun Kreikan valtion rahatilanne oli kireä ja varsinkin, kun turkkilaiset sotilaat olivat itsepintaisia.[74][75] Sen jälkeen kun kreikkalaiset hävisivät ensimmäisen ja toisen İnönün taistelun Turkin uudelleen muodostetulle armeijalle, italialaiset poistuivat miehitysvyöhykkeeltään Lounais-Anatoliasta heinäkuussa 1921. Italialaiset myös väittivät, että Kreikka oli rikkonut neljän vallan sopimusta ylittämällä sen alueen rajat, jotka sille sopimuksella oli myönnetty.[75] Ranska taas kävi samaan aikaan sotaa Turkin kansallismielisiä vastaan toisella rintamalla Kilikiassa. Muista liittoutuneista poiketen Ranska kuitenkin kääntyi myöhemmin Turkin puolelle tehdäkseen tästä vahvan puskurivaltion bolševikkeja vastaan ja aikoivat poistua maasta.[76] Kun kreikkalaiset eivät myöskään Sakaryan taistelussa onnistuneet voittamaan turkkilaisia, Ranska teki Turkin kanssa lokakuun lopulla 1921 Ankaran rauhansopimuksen. Liittoutuneet eivät myöskään sallineet Kreikan laivaston saartaa Mustanmeren rannikkoa, mikä olisi rajoittanut elintarvikkeiden ja materiaalin maahantuontia Turkkiin. Jotkin suurimmat satamat kuitenkin joutuivat Kreikan laivaston pommitusten kohteiksi: kesä- ja heinäkuussa 1921 Inebolu, heinäkuussa lisäksi Sinop, elokuussa Rize ja Trabzon, syyskuussa Araklı, Terme ja Trabzon, lokakuussa Izmit sekä kesäkuussa 1922 Samsun.[77] Varsinkin ensimmäisen ja toisen İnönün taistelun sekä Kütahya–Eskişehirin ja Sakaryan taistelujen aikana Kreikan laivasto onnistui sulkemaan Mustanmeren rannikon ja estämään aseiden ja ampumatarvikkeiden kuljetukset meriteitse.[78]

Kreikan armeijan jatkuvana ongelmana oli huolto. Miehistä, rohkeudesta ja innosta ei ollut pulaa, kaikesta muusta kylläkin. Huonon taloudellisen tilansa vuoksi Kreikka ei voinut panna suuria joukkoja liike­kannalle pitkäksi ajaksi. Brittiläisen toukokuussa 1922 laaditun raportin mukaan Kreikan armeijassa palveli syntyperäisiä Anatolian kreikkalaisia, armenialaisia ja tšerkessiä (näistä 6 000–10 000 oli tšerkessejä).[79] Turkilla taas oli vaikeuksia löytää tarpeeksi sota­kuntoisia miehiä, sillä 1,5 miljoonaa miestä oli haavoittunut ensimmäisessä maailman­sodassa.[80] Kreikan armeija osoittautui pian suuremmaksi kuin mikä kyettiin huoltamaan, eikä sillä ollut mitään keinoa pitää niin laajaa aluetta, johon jatkuvasti kohdistui turkkilais­joukkojen hyökkäyksiä. Vaikka Kreikan armeijan oli syyskuusta 1921 lähtien pidettävä hallussaan laajaa aluetta, se oli moottorisoidumpi kuin Turkin armeija. Lisäksi sillä oli kuljetuksia varten 63 000 vetoeläintä, 4 036 telavaunua ja 1 776 ambulanssia ja muuta autoa[81], kun taas Turkin armeijan oli kuljetuksissaan turvauduttava lähes yksinomaan vetoeläimiin. Heillä oli 67 000 vetoeläintä, joita käytettiin 3 141 hevos­ajoneuvon, 1 970 härkävankkurin, 2 318 ammusrattaan ja 71 phaetonvaunun vetämiseen, mutta vain 198 telavaunua ja 33 autoa.[81]

Sitä mukaa kuin kreikkalaisten huoltotilanne huononi, turkkilaisten asema parani. Mudroksen aselevon jälkeen liittoutuneet olivat hajottaneet osmanien armeijan ja takavarikoineet siltä kaikki kiväärit, konekiväärit, tykit, lentokoneet, sotalaivat ja ampumatarvikkeet.[82] Niinpä Turkin kansallinen liike, joka oli muodostamassa uutta armeijaa, tarvitsi kipeästi aseita. Niiden aseiden lisäksi, joita liittoutuneet eivät vielä olleet takavarikoineet,[83] he saivat Neuvosto-Venäjältä aseita vastikkeeksi siitä, että luovuttivat tälle Batumin. Neuvosto-Venäjä avusti Turkin kansallista liikettä myös rahallisesti, joskaan ei niin paljon kuin oli luvannut, mutta kuitenkin sen verran, että näillä rahoilla voitiin hankkia suuri määrä aseita.[84] Neuvosto-Venäjä ryhtyi avustamaan Turkin kansallista liikettä lähinnä saadakseen siitä liittolaisen, sillä samaan aikaan se itsekin soti Venäjän sisällissodassa paitsi kotimaisia vastustajiaan, myös näitä tukeneita liittoutuneita vastaan.[84] Italialaisia taas katkeroitti se, että he olivat menettäneet heille luvatun Smyrnan kreikkalaisille, ja tämän vuoksi he käyttivät Antalyassa ollutta tukikohtaansa Kreikkaa vastaan sotivien turkkilaisten aseistamiseen ja kouluttamiseen.[30]

Eräs Kreikan armeijaa tutkinut brittiläinen sotilasattašea totesi sen olevan tehokkaampi taistelukone kuin mikään hänen ennen näkemänsä.[85] Myöhemmin hän kirjoitti: ”Kreikan Vähän-Aasian-armeija, joka nyt seisoi valmiina ja innokkaana etenemään, oli kaikkein mainioin voima, jonka kansakunta oli koskaan lähettänyt kentälle. Sen moraali oli korkea. Balkanin mittapuiden mukaan sen henkilökunta oli etevää, sen kuri ja organisaatio hyvät.”[85] Turkkilaisilla joukoilla oli määrätietoinen ja pätevä johto, joka koostui ensimmäisen maailmansodan veteraaneista. Etuna puolellaan heillä oli se, että he olivat puolustus­asemissa ja käyttivät uudenlaista aluepuolustuksen muotoa.

Mustafa Kemal esiintyi kommunisteille vallan­kumouksellisena, konserva­tiiveille perinteiden ja järjestyksen suojelijana, nationa­listeille isänmaallisena soturina ja uskovaisille muslimijohtajana. Näin hän pystyi rekrytoimaan armeijaansa miehiä Turkin kaikista väestö­ryhmistä ja motivoimaan heitä taisteluun. Turkin kansallista liikettä ihailivat erityisesti myös Itä-Aasian maiden muslimit.[86] Bombayssä Khilafet-komitea pani toimeen rahan­keräyksen Turkin kansallisen liikkeen tukemiseksi ja lähetti sille sekä rahallista apua että rohkaisu­kirjeitä. Kaikki raha ei tullut perille, ja Mustafa Kemal päätti olla käyttämättä Khilafet-komitean lähettämiä rahoja, jotka sen sijaan talletettiin Osmanlı Bankasıın. Sodan jälkeen niistä muodostettiin osa uuden pankin, Türkiye İş Bankasın peruspääomaa.[87]

Julmuudet ja väitetyt etniset puhdistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkkilaisten suorittamat kreikkalaisten ja armenialaisten massamurhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rudolph J. Rummel on laskenut, että vuosien 1900 ja 1923 välillä Turkin eri hallitukset surmasivat ainakin 3 500 500, mahdollisesti jopa yli 4 300 000 armenialaista, kreikkalaista, nestoriolaista ja muuta kristittyä.[88][89] Heistä 400 000 armenialaista ja 264 000 kreikkalaista siviilihenkilöä surmattiin vuosien 1919–1922 sodan aikana.[90] Brittiläinen historioitsija ja lehtimies Arnold J. Toynbee, joka vieraili seudulla, kirjoitti todenneensa, että monet kreikkalaiskylät oli poltettu perustuksiaan myöten. Toynbee kertoi myös, että turkkilaiset joukot selvästikin olivat tarkoituksella sytyttäneet näissä kylissä erikseen jokaisen rakennuksen kaatamalla niihin petrolia ja pitäneet tarkoin huolen siitä, että ne tuhoutuivat täysin.[91] Koko Turkin itsenäisyyssodan ajan, 1920–1923, turkkilaiset surmasivat joukoittain armenialaisia varsinkin maan itä- ja eteläosissa sekä kreikkalaisia Mustanmeren rannikolla.[92] Nämä joukkomurhat olivat samalla selvästi jatkoa vuosina 1915, 1918 ja 1919–1921 suoritetuille armenialaisten ja kreikkalaisten kansanmurhille.[93]

Turkin Sivasin provinssin kuvernööri Ebubekir Hazim Tepeyran sanoi vuonna 1919 joukkomurhien olevan niin kauhistuttavia, että hänestä oli sietämätöntä raportoida niistä. Hän viittasi kreikkalaisiin Mustanmeren seudulla kohdistuneisiin vainoihin, ja virallisen laskelman mukaan keskusarmeija surmasi 11 181 kreikkalaista vuonna 1921 Nurettin Pashan määräyksestä. Nurettin Pasha tunnetaan myös Smyrnan arkkipiispa Krysostomoksen murhaajana. Muutamat Turkin parlamentin jäsenet vaativat hänelle kuolemantuomiota, ja hän joutuikin syytteeseen, mutta oikeudenkäynti keskeytettiin myöhemmin Mustafa Kemalin puututtua asiaan. Taner Akçam kirjoitti, että erään sanomalehden mukaan Nurettin Pasha oli ehdottanut Anatolian koko kreikkalais- ja armenialaisväestön surmaamista, minkä ehdotuksen Mustafa Kemal hylkäsi.[94]

Niihin aikoihin länsimaisissa sanomalehdissä oli usein artikkeleja turkkilaisten joukkojen Anatolian kristittyihin väestönosiin, varsinkin kreikkalaisiin ja armenialaisiin siviileihin kohdistuneista julmuuksista. Esimerkiksi lontoolaisen Times-lehden mukaan Turkin viranomaiset sanoivat selvin sanoin, että heidän nimenomaisena tavoitteena oli kaikkien kreikkalaisten kuolema ja että heidän tekonsa osoittivat, että siihen he todella pyrkivät.[95] Irlantilaisessa Belfast New Letter -lehden mukaan Ankaran turkkilaisten harjoittama kauhistuttava raakalaismaisuus ja julmuus oli osa heidän systemaattista ohjelmaansa Vähän-Aasian kristittyjen vähemmistöjen täydelliseksi hävittämiseksi.[96] Christian Science Monitor väitti, että turkkilaisista tuntui siltä, että heidän oli surmattava kristityt vähemmistönsä, koska nämä olivat ylivoimaisia ahkeruudessa ja koska turkkilaiset sen vuoksi tunsivat kateutta ja alemmuutta. Lehden mukaan turkkilaisten mieliin oli levitetty vaaran ja kateuden tunteita, jotka myöhemmin olivat johtaneet heidät lamaannustilaan. He eivät uskoneet voivansa kilpailla ahkerien ja hyvin koulutettujen kristittyjen alamaistensa kanssa rauhanomaisissa toimissa. Siksi he olivat tuon tuostakin yrittäneet kääntää tilanteen edukseen karkotuksilla ja joukkomurhilla. Lehden mukaan tämä toistuisi tulevienkin sukupolvien aikana, jos suurvallat olisivat niin kovasydämisiä ja ajattelemattomia, että jättäisivät alueen kristityn väestön turkkilaisten alaisuuteen.[97] Scotsman-lehdessä kerrottiin 18. elokuuta 1920, että Feivalin kaupunginosassa Karamusalissa, Ismidistä kaakkoon, turkkilaiset olivat surmanneet 5 000 kristittyä.[98] Länsimaisten lehtien mukaan samaan aikaan surmattiin edelleen myös armenialaisia, mikä oli suoraa jatkoa vuonna 1915 suoritetulle armenialaisten kansanmurhalle.[99] Pontoksen seudulla 24 kreikkalaiskylää poltettiin 25. helmikuuta 1922 maan tasalle. Amerikkalaisen Atlanta Observer -lehden mukaan naisten ja lasten palavien ruumiiden haju varoitti siitä, mikä odottaisi Vähän-Aasian kristittyjä, jos Kreikan armeija vetäytyisi.[100] Belfast News Letterin mukaan kemalistien etenevät joukot surmasivat vuoden 1922 alkupuolella 10 000 kreikkalaista.[95][96] Philadelphia Evening Bulletinin mukaan turkkilaiset edelleen ottivat ihmisiä orjiksi, vangitsivat naisia ja lapsia haaremeihinsa ja raiskasivat useita naisia.[95][96][101] Christian Science Monitor kirjoitti, että Turkin viranomaiset myös estivät lähetyssaarnaajia ja humanitaarisia avustusjoukkoja auttamasta kreikkalaisia siviilejä, joiden kodit oli poltettu, ja että viranomaiset jättivät nämä kuolemaan huolimatta runsaasta avusta. Saman lehden mukaan turkkilaiset myös yrittivät surmata kreikkalaisväestön sukupuuttoon vielä tarmokkaammin kuin he olivat vuonna 1915 yrittäneet tehdä samoin armenialaisille.[102]

Kreikka ja Kypros pitävät Pontoksen alueen kreikkalaisiin kohdistuvia julmuuksia virallisesti kansanmurhana.[103] Vuonna 2002 New Yorkin osavaltion kuvernööri George Pataki mainitsi eräässä julkilausumassaan että Vähän-Aasian kreikkalaiset olivat joutuneet kärsimään mittaamatonta julmuutta Turkin hallituksen pyrkiessä järjestelmällisesti karkottamaan heidät maasta hävittämällä kreikkalaiset kaupungit kylät sekä surmaamalla satojatuhansia siviilejä alueille, joissa kreikkalaiset olivat enemmistönä, kuten Pontoksessa Mustanmeren rannikolla sekä Smyrnan seudulla, ja että eloon jääneet oli karkotettu Turkista, minkä jälkeen he jälkeläisineen ovat eläneet diasporassa eri puolilla maailmaa.[104]

Smyrnan suuren palon kreikkalaisia uhreja

Turkin armeija saapui Smyrnaan syyskuun 9. päivään 1922 mennessä Smyrnaan, josta kreikkalaiset viranomaiset olivat poistuneet kaksi päivää aikaisemmin. Seurauksena oli suuri sekasorto, jossa kaupungin kristityt asukkaat joutuivat sotilaiden ja turkkilaisten asukkaiden hyökkäysten kohteiksi. Väkijoukko, johon kuului myös tukkilaisia sotilaita, lynkkasi kreikkalaisen arkkipiispa Krysostomos Smyrnalaisen. Syyskuun 13. päivänä Smyrnassa syttyi suuri tulipalo, jossa kristittyjen kaupunginosat tuhoutuivat, mutta muslimien kaupunginosat säästyivät.[43] Palon syttymissyystä käydään edelleen kiistaa: turkkilaiset ovat aina väittäneet, että sen sytyttivät kreikkalaiset ja armenialaiset, kun taas kreikkalaiset ja armenialaiset ovat aina syyttäneet sen sytyttämisestä turkkilaisia.[43] Ainakin 50 000[105], mahdollisesti jopa 100 000[106] kreikkalaista sai surmansa palossa ja sitä seuranneessa verilöylyssä. Liittoutuneiden laivat seisoivat sataman läheisyydessä osallistumatta pakoa yrittäneiden pelastamiseen. Lopulta amerikkalainen Asa Jennings sai useat ulkomaiset laivastot ja lopulta Kreikan laivastonkin kuljettamaan 60 000 pakolaista Kreikkaan.[43]

Kreikan ja Turkin hallitukset allekirjoittivat sopimuksen pakollisesta väestönvaihdosta. Noin 1 500 000 kreikkalaista ja muuta ortodoksikristittyä joutui lähtemään Turkista Kreikkaan ja noin 600 000 turkkilaista ja muuta muslimia varsinkin Pohjois-Kreikasta Turkkiin.[107] Se, kuka katsottiin kreikkalaiseksi ja kuka turkkilaiseksi ja kuka näin ollen sai jäädä asuinseudulleen ja kenen oli lähdettävä, ratkaistiin nimittäin uskonnon eikä esimerkiksi äidinkielen mukaan. Niinpä Kreikasta Turkkiin joutui muuttamaan myös joukko vain kreikkaa puhuneita muslimeja, ja vastaavasti Turkista Kreikkaan myös joukko vain turkkia puhuneita ortodoksikristittyjä.[108] Norman Naimarkin mukaan tämä sopimus oli viimeinen osa etnisten puhdistusten sarjasta, jonka tarkoituksena oli luoda turkkilaisille etnisesti puhdas kotimaa.[109] Samaan tapaan historioitsija Dinah Shelton on kirjoittanut, että Lausannen rauhansopimus saattoi Turkin kreikkalaisten pakkosiirron päätökseen.[110]

Sodan päättyminen tappioon merkitsi kreikkalaisille historiallista käännekohtaa ja Vähässä-Aasiassa antiikin ajoita saakka yhtäjaksoisesti jatkuneen kreikkalais­asutuksen loppua.[63] Suurin osa Joonian, Pontoksen ja Itä-Traakian kreikkalais­väestöstä joutui viimeistään silloin jättämään esi-isiensä kotiseudun, ellei ollut poistunut alueelta jo sitä ennen. Sieltä Kreikkaan lähteneiden pakolaisten, kuten sieltä kotoisin olleiden amerikan­kreikkalaistenkaan, ei sallittu palata Vähään-Aasiaan Lausannen rauhan­sopimuksen alle­kirjoittamisen jälkeen.

Kreikkalaisten suorittamat turkkilaisten joukkomurhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkkilaisia sotilaslääkäreitä, jotka saapuivat Izmiriin auttamaan sinne johtavalla tiellä haavoittuneita sen jälkeen, kun kreikkalaiset elokuussa 1922 jättivät kaupungin.

Brittiläinen historioitsija Arnold J. Toynbee kirjoitti, että kreikkalaiset aloittivat järjestelmälliset tuhotyöt kohta sen jälkeen, kun he olivat 15. toukokuuta 1919 nousseet maihin Smyrnassa. Hän mainitsi myös, että hän ja hänen vaimonsa olivat omin silmin nähneet julmuudet, joihin kreikkalaiset syyllistyivät Yalovan, Gemlikin ja Izmitin alueilla. He eivät olleet ainoastaan saaneet kootuksi runsaasti todisteita jo poltetuista ja ryöstetyistä taloista, vastikään surmattujen ruumiista ja kauhistuneista eloonjääneistä, vaan he olivat itse nähneet, kuinka kreikkalaiset siviilihenkilöt tekivät ryöstöjä ja univormupukuiset sotilaat sytyttivät tulipaloja.[111] Toynbee kirjoitti, että heti maihin noustuaan Kreikan armeija aloitti turkkilaisiin siviileihin kohdistuneet tuhotyöt, joiden tuloksena Maeander-joen hedelmällinen laakso autioitui, ja samalla se pakotti tuhannet turkkilaiset pakenemaan Kreikan valloittamien alueiden ulkopuolelle.[112] Ison-Britannian silloinen siirtomaiden valtiosihteeri, myöhempi pääministeri Winston Churhill vertasi kreikkalaisten ja turkkilaisten toimia toisiinsa ja totesi, että kreikkalaisten tekemät tuhotyöt olivat sittenkin paljon vähäisempiä kuin turkkilaisten kauhistuttavalla tavalla toimeenpanemat kreikkalaisten karkotukset Trebizondin ja Samsunin alueilta[113]

James Harbord kuvasi miehityksen ensimmäisiä kuukausia Yhdysvaltain senaatille seuraavasti:[114] ”Kreikkalaiset joukot ja heidän armeijaansa liittyneet paikalliset kreikkalaiset aloittivat muslimiväestön yleisen joukkomurhan, jossa virkamiehet ja osmanien upseerit ja sotilaat samoin kuin rauhalliset asukkaat erotuksetta surmattiin.”[114] Liittoutuneiden yhteisen komission jäsenenä toiminut brittiläinen upseeri Harold Armstrong kirjoitti, että kun kreikkalaiset levittäytyivät Smyrnasta muualle Turkkiin, he surmasivat ja raiskasivat siviilejä sekä sytyttivät tulipaloja ja tekivät ryöstäjä kaikkialla, minne he menivät.[115] Marjorie Housepian kirjoitti, että Kreikan asevoimat olivat surmanneet 4 000 Smyrnan muslimia.[116] Johannes Kolmodin, Smyrnassa toiminut ruotsalainen orientalisti kirjoitti kirjeissään, että Kreikan armeija oli polttanut 250 turkkilaiskylää.[117] Eräästä kylästä Kreikan armeija vaati 50 kultaliiraa, jotta sitä ei tuhottaisi; kuitenkin myös se hävitettiin, kun maksu oli saatu.[118]


Liittoutuneiden asettama brittiläisistä, ranskalaista, amerikkalaisista ja italialaisista upseereista koostunut komissio (kenraalit Hare Britannian, Bunoust Ranskan ja Dall'Olio Italian sekä amiraali Bristol Yhdysvaltojen edustajana) sekä Kansainvälisen Punaisen Ristin edustaja M. Gehri laativat yhdessä kaksi erillistä raporttia Gemlik-Yalovan niemimaan joukkomurhista. Raporteissa todettiin, että kreikan sotajoukot olivat kohdistaneet turkkilaisiin asukkaisiin järjestelmällisiä julmuuksia.[119] Komissio totesi, että turkkilaisia kyliä oli poltettu ja ryöstetty, kreikkalaisten ja armenialaisten turkkilaisiin kohdistama väkivalta oli ryöstäytynyt käsistä ja että oli laadittu järjestelmällinen suunnitelma alueen muslimiväestön hävittämiseksi sukupuuttoon.[120] Komissio totesi 23. toukokuuta 1921 päivätyssä raportissaan, että suunnitelmaa toteuttamaan olivat ilmeisesti ryhtyneet kreikkalaiset ja myös armenialaiset joukot kreikkalaisen sotilasjohdon käskystä ja että toisinaan siihen olivat osallistuneet säännöllisiin joukkoihin kuulumattomatkin.[121] Komissio totesi myös, että kylien tuhoamisen ja muslimiväestön karkottamisen tarkoituksena saattoi olla luoda seudulle Kreikan hallituksen kannalta suotuisa poliittinen tilanne.[121] The Allied investigation also pointed that the specific events were reprisals for the general Turkish oppression of the past years and especially for the Turkish atrocities committed in the Marmara region one year before when several Greek villages had been burned and thousands of Greeks massacred.[122]

Toynbee väitti vakuuttavien todisteiden osoittavan, että samanlaisiin tuhotöihin oli kesäkuusta 1921 lähtien ryhdytty laajalti kaikilla muillakin seuduilla, jotka vielä silloin olivat kreikkalaisten hallinnassa.[111] Hänen mukaansa turkkilaisten asema Smyrnassa oli käynyt niin surkeaksi, että voitiin liioittelematta puhua ’hirmuhallinnosta’, ja että samoin alkoi yhä selvemmin olla laita maaseudullakin.[123] Toynbee jätti kuitenkin mainitsematta, että liittoutuneiden raportin mukaan turkkilaisten Ismidin niemimaalla suorittamat tuhotyöt olivat vielä julmempia kuin mihin kreikkalaiset olivat muualla syyllistyneet.[113]

Kreikkalaisten poltetun maan taktiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1919–1922 poltetut Länsi-Anatolian kaupungit Lausannen rauhan­neuvotteluihin osallistuneen Turkin edustuston raportin mukaan.[124]

Useiden lähteiden mukaan Kreikan armeija noudatti sodan loppuvaiheessa Anatoliasta vetäytyessään poltetun maan taktiikkaa.[125] Lähi-idän historian tutkija Sydney Nettleton Fisherin mukaan se kohdisti tällöin matkan varrella olleiden turkkilais­kylien puolustus­kyvyttömiin asukkaisiin kaikkia mahdollisia väkivallan muotoja.[125] Norman Naimark totesikin, että kreikkalaisten vetäytyminen alueelta oli paikalliselle väestölle vielä tuhoisampaa kuin itse miehitys.[109]

Yhdysvaltain silloinen Konstantinopolin varakonsuli James Loder Park, joka teki kiertomatkoja tuhotuilla alueilla heti kreikkalaisten poistumisen jälkeen, kuvasi tilannetta İzmirin läheisyydessä olevissa kaupungeissa seuraavasti:[126]

»Manisa ... lähes täysin tulen tuhoama ... 10 300 taloa, 15 moskeijaa, 2 kylpylää, 2 278 kauppaa, 19 hotellia, 26 huvilaa ... [tuhottu]. Cassaba (nykyinen Turgutlu) oli 40 000 asukkaan kaupunki, jonka väestöstä 3 000 ei ollut muslimeja. Näistä 37 000 turkkilaisesta vain 6 000:n voitiin todeta olevan elossa, kun taas 1 000 turkkilaisen tiedettiin tulleen ammutuiksi tai poltetuiksi elävältä. Kaupungin 2 000 rakennuksesta oli pystyssä enää 200. Saatavilla oli runsaasti todisteita, jotka osoittivat, että kreikkalaiset sotilaat olivat kreikkalaisten ja armenialaisten siviilien avustamina järjestelmällisesti hävittäneet kaupungin. Kerosiinia ja bensiiniä oli käytetty sen varmistamiseksi, että tuho olisi nopea ja täydellinen. Alaşehirissa käsipumpuilla oli ruiskutettu rakennusten seinille kerosiinia. Tutkiessamme kaupungin raunioita löysimme suuren määrän hiiltyneitä ja mustia pääkalloja ja luita, joista riippui hiusten ja lihan jäänteitä. Pyynnöstämme joukko uusilta vaikuttavia hautojakin avattiin, ja meille riitti todeta, että ruumiit olivat vasta neljän viikon ikäisiä. [Neljä viikkoa aikaisemmin kreikkalaiset olivat vetäytyneet Alaşehirista]»

Konsuli Park teki seuraavan yhteenvedon:[126]

»

  1. Niiden kaupunkien keskustat, joissa kävimme, olivat kreikkalaiset tuhonneet.
  2. Neljässä kaupungissa, joissa kävimme viimeiseksi, tuhottujen rakennusten prosenttiosuudet olivat: Manisa 90 prosenttia, Cassaba (Turgutlu) 90 prosenttia, Alaşehir 70 prosenttia, Salihli 65 prosenttia.
  3. Näiden kaupunkien polttaminen ei ollut suunnittelematonta, ajoittaista tai tapahtunut vahingossa vaan hyvin suunniteltua ja läpeensä organisoitua.
  4. Monessa tapauksessa oli tehty myös fyysistä väkivaltaa, suurin osa siitä tarkoituksella ja siveettömällä tavalla. Tarkkoja lukuja oli mahdotonta saada, mutta voidaan jokseenkin varmasti sanoa, että vetäytyvät kreikkalaiset olivat tehneet näissä neljässä kaupungissa ainakin useita tuhansia väkivallantekoja. Ne käsittivät kaikkia kolmea tavallista tyyppiä sellaisista julmuuksista, nimittäin murhia, kidutusta ja raiskauksia.»

Kinross kirjoitti: ”Useimmat reitin varrella sijainneet kaupungit olivat raunioina. Yhtä niistä, Uşakia, ei ollut enää olemassa. Alaşehir ei ollut muuta kuin pimeä poltettu kolo, joka rumensi kumpuilevaa maisemaa. Kylä toisensa jälkeen oli poltettu tuhkaksi. Manisan historiallisen pyhän kaupungin 18 000 rakennuksesta oli vain viisisataa jäljellä.”[127]

Yksi esimerkki kreikkalaisten vetäytyessään suorittamista tuhotöistä oli Karatepen kylän hävitys Aydın Vilayetin alueella. Silloin he pakottivat kaikki kylän asukkaat menemään moskeijaan, jonka he sitten sytyttivät tuleen. Harvat palavasta moskeijasta paenneet ammuttiin.[128] Italialainen konsuli M. Miazzi kertoi juuri käyneensä eräässä turkkilaiskylässä, jossa kreikkalaiset olivat surmanneet noin kuusikymmentä naista ja lasta. Tämän raportin vahvisti sittemmin ranskalainen konsuli, kapteeni Kocher.[129]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Greco-Turkish War (1919–1922)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bruce Clark: How Mass Expulsion Forged Modern Greece and Turkey. Harvard University Press, 2006. ISBN 978-0-674-03222-4. (englanniksi)
  • David Fromkin: {{{Nimike}}}. New York: Avon Books, 1990. (englanniksi)
  • Dimitri Kitsikis: Propagande et pressions en politique internationale. La Grèce et ses revendications à la Conférence de la Paix, 1919–1920. Pariisi: Presses Universitaires de France, 1963. (ranskaksi).
  • Dimitri Kitsikis: Le rôle des experts à la Conférence de la Paix de 1919. Ottawa: Editions de l'Université d'Ottawa (Commission interaaliée d'enquête sur l'occupation grecque de Smyrne), 1972. (ranskaksi)
  • Giles Milton: Paradise Lost: Smyrna 1922: The Destruction of Islam's City of Tolerance. Lontoo: Sceptre; Hodder & Stoughton, 2008. 978-0-340-96234-3. (englanniksi)
  • Katerina Papatheu: Greci e turchi. Appunti fra letteratura, musica e storia. Bonanno, 2007. (italiaksi)
  • Richard G. Hovannisian: The Armenian Genocide: Cultural and Ethical Legacies. Transaction Pub, 2007. ISBN 978-1-4128-0619-0. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ergün Aybars, Türkiye Cumhuriyeti tarihi I, Ege Üniversitesi Basımevi, 1984, s. 319–334 (turkiksi)
  2. Turkish General Staff, Türk İstiklal Harbinde Batı Cephesi, Edition II, Part 2, Ankara 1999, p. 225
  3. a b İsmet Görgülü: Büyük Taarruz: 70 nci yıl armağanı, s. 1, 4, 10, 360. Genelkurmay basımevi, 1992. (turkiksi)
  4. Dalezioy Eleftheria: Britain and the Greek-Turkish War and Settlement of 1919-1923: the Pursuit of Security by "Proxy" in Western Asia Minor, s. 108. Väitöskirja. Glasgow’n yliopisto, 2002. Teoksen verkkoversio.
  5. Türk İstiklal Harbinde Batı Cephesi (Länsirintama Turkin itsenäisyyssodassa), II painos, osa 2, s. 225. Ankara: General Staff of the Republic of Turkey, 1999. (turkiksi)
  6. Asian Review. East & West, 1934. Teoksen verkkoversio.
  7. Stanley Sandler: Ground Warfare: An International Encyclopedia. ABC-CLIO, 2002. ISBN 978-1-57607-344-5. Teoksen verkkoversio.
  8. History of the Campaign of Minor Asia, General Staff of Army, s. 140. Ateena: Directorate of Army History, 1967.
  9. Dalezioy Eleftheria: Britain and the Greek-Turkish War and Settlement of 1919-1923: the Pursuit of Security by "Proxy" in Western Asia Minor, s. 243. Väitöskirja. Glasgow’n yliopisto, 2002. Teoksen verkkoversio.
  10. a b c Sabahattin Selek: Millî mücadele - Cilt I, s. 109. Burçak yayınevi, 1963. (turkiksi)
  11. Cemalittin Taşkıran: Kanlı mürekkeple yazın çektiklerimizi ... !": Milli Mücadelede Türk ve Yunan esirleri, 1919–1923, s. 26. {{{Julkaisija}}}, 2005. ISBN 978-975-8163-67-0.
  12. Στρατιωτική Ιστορία, Joulukuu 2013, nro 203.
  13. Batı Cephesi Viitattu 30.8.2017.
  14. Richard Stoneman: ”Aselepo”, Matkaopas historiaan: Turkki, s. 181. Suomentanut Tarja Haikara. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-034-4.
  15. a b c ”Turkki”, Otavan suuri ensyklopedia, 10. osa (Turgenev Öljytalous), s. 7383. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9.
  16. ”Greek nationalism, the 'Megale Idea' and Venizelism to 1923”, Twenty-Five Lectures on Modern Balkan History (The Balkans in the Age of Nationalism). MSU, 2004. Teoksen verkkoversio.
  17. C.M. Woodhouse: The Story of Modern Greece, s. 204. Lontoo: Faber and Faber, 1968.
  18. Timothy Boatswain, Colin Nicholson: ”Voitosta tuhoon 1914–1922”, Matkaopas historiaan: Kreikka, s. 191–194. Suomentanut Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2.
  19. a b c Adam Kirsch: Book Review – The Ruined City of Smyrna: Giles Milton's 'Paradise Lost'. The Sun, 16.7.2008. Artikkelin verkkoversio.
  20. Arnold J. Toynbee, Kenneth P. Kirkwood: Turkey, s. 94. Lontoo: Ernest Benn, 1926.
  21. Anthony Tung: ”The City the Gods Besieged”, Preserving the World's Great Cities: The Destruction and Renewal of the Historic Metropolis, s. 266. New York: Three Rivers Press. ISBN 0-609-80815-X.
  22. Dimitri Pentzopoulos: The Balkan Exchange of Minorities and Its Impact on Greece, s. 29–30. C. Hurst & Co, 2002. ISBN 978-1-85065-702-6.
  23. Dimitri Penzopoulos: The Balkan Exchange of Minorities and Its Impact on Greece, s. 29–30. C. Hurst & Co, 2002. ISBN 978-1-85065-702-6. Teoksen verkkoversio.
  24. Timothy Boatswain, Colin Nicholson: ”Persialaissodat”, Matkaopas historiaan: Kreikka, s. 25. Suomentanut Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2.
  25. Thomas Duval Roberts: Area Handbook for the Republic of Turkey = Sivu = 79. {{{Julkaisija}}}.
  26. Cedric James Lowe, Michael L. Dockrill: ”The Mirage of Power”, British Foreign Policy 1914–22, vol II, s. 367. Routledge, 2002. ISBN 978-0-415-26597-3. Teoksen verkkoversio.
  27. Meir Zamir: Population Statistics of the Ottoman Empire in 1914 and 1919. Middle Eastern Studies, 1981, 7. vsk, nro 1, s. 85–106. doi:10.1080/00263208108700459.
  28. AE Montgomery: The Making of the Treaty of Sèvres of 10 August 1920. The Historical Journal, 1972, 15. vsk, nro 4. doi:10.1017/S0018246X0000354X. http://journals.cambridge.org/action/displayAbstract?fromPage=online&aid=3251216 [{{{www}}} Artikkelin verkkoversio].
  29. Not War Against Islam – Statement by Greek Prime Minister. The Scotsman, 29.6.1920.
  30. a b Michael Llewellyn Smith: Ionian Vision: Greece in Asia Minor, 1919–1922. University of Michigan Press, 1999. ISBN 978-0-472-08569-9.
  31. Arnold J. Toynbee: The Western Question in Greece and Turkey: A Study in the Contact of Civilisations, s. 312–313. Houghton Mifflin, 1922.
  32. a b Michael Llewellyn Smith: Ionian Vision: Greece in Asia Minor, 1919–1922, s. 3. University of Michigan Press, 1999. ISBN 978-0-472-08569-9.
  33. Timothy Boatswain, Colin Nicholson: ”Suuri unelma”, Matkaopas historiaan: Kreikka, s. 174. Suomentanut Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2.
  34. ”Turkkilaisten seldžukkien nousu”, {{{Nimike}}}, s. 119. Suomentanut Tarja Haikara. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-034-4.
  35. John Balfour, 3rd Baron Kinross: Atatürk: The Rebirth of a Nation, s. 154. Weidenfeld & Nicolson, 1960. ISBN 978-0-297-82036-9.
  36. Stanford Jay Shaw, Ezel Kural Shaw: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey, s. 342. Cambridge University Press, 1977.
  37. Σ. Ραμαζιάν Σ.: Ιστορία τών Άρμενο. Ateena: Έλληνικών στρατιωτικών σχεσεων καί συνεργασίας, 2010.
  38. Ս.Ռամազյան: Հայ-հունական ռազմական առնչությունների և համագործակցության պատմություն,, s. 200–201, 208–209. Աթենք, 2010. (arabiaksi)
  39. Richard Stoneman: ”Kreikan hyökkäys”, Matkaopas historiaan: Turkki, s. 183. Suomentanut Tarja Haikara. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-034-4.
  40. a b c d e Tietosanakirja, täydennysosa, s. 1368–1369. Tietosanakirja Oy, 1922. Teoksen verkkoversio.
  41. a b ”Atatürk, Kemal”, Otavan suuri Ensyklopedia, 1. osa (Aakkoset–Cicero), s. 407. Otava, 1976. ISBN 951-1-02233-4.
  42. Jorma O. Tiainen (toim.): ”Huhtikuu 1920”, Vuosisatamme kronikka, s. 265. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  43. a b c d e f g Richard Stoneman: ”Tulta ja tuhoa”, Matkaopas historiaan: Turkki, s. 183–184. Suomentanut Tarja Haikara. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-034-4.
  44. Lyal S. Sunga: Individual Responsibility in International Law for Serious Human Rights Violations. Martinus Nijhoff, 1992. ISBN 978-0-7923-1453-0.
  45. Magnus Bernhardsson: Reclaiming a Plundered Past: Archaeology and Nation Building in Modern Iraq. University f Texas Press, 2005. ISBN 978-0-292-70947-8.
  46. Torbacke, Jarl: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 16: Ensimmäinen maailmansota, s. 242–243. Suomentanut Eskelinen, Heikki. Otava, 2004. ISBN 951-1-09277-4.
  47. John Balfour, 3rd Baron Kinross: Atatürk: The Rebirth of a Nation, s. 233. Weidenfeld & Nicolson, 1960. ISBN 978-0-297-82036-9.
  48. a b c d Tietosanakirja, täydennysosa, s. 633. Tietosanakirja Oy, 1922. Teoksen verkkoversio.
  49. David R. Stone: Soviet Arms Exports in the 1920s. Journal of Contemporary History, 2013, 48. vsk, nro 1, s. 57–77.
  50. Marjorie Dobkin: Smyrna 1922: The Destruction of a City, s. 60–61, 88–94. New Mark Press, 1998. ISBN 978-0-9667451-0-8.
  51. A Walk Through Antalya's History Antalyan kaupunki. Viitattu 30.8.2017.
  52. H. Kapur: Soviet Russia and Asia, 1917–1927. {{{Julkaisija}}}. .
  53. В Шеремет: Босфор, s. 241. Moskova: {{{Julkaisija}}}, 1995. (venäjäksi)
  54. Mezhdunarodnaya Zhizn. Moscow, 1963, No. 11, p. 148.
  55. John Balfour, 3rd Baron Kinross: Atatürk: The Rebirth of a Nation, s. 275. Weidenfeld & Nicolson, 1960. ISBN 978-0-297-82036-9.
  56. Stanford Jay Shaw, Ezel Kural Shaw: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey, s. 360. Cambridge University Press, 1977.
  57. John Balfour, 3rd Baron Kinross: Atatürk: The Rebirth of a Nation, s. 277. Weidenfeld & Nicolson, 1960. ISBN 978-0-297-82036-9.
  58. Kapur, H. Soviet Russia and Asia, 1917–1927, p. 114.
  59. Malcolm E. Yapp: The Making of the Modern Near East, 1792–1923, s. 319. Lontoo, New York: Longman, 1987. ISBN 978-0-582-49380-3.
  60. a b Stanford Jay Shaw, Ezel Kural Shaw: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey, s. 362. Cambridge University Press, 1977.
  61. John Balfour, 3rd Baron Kinross: Atatürk: The Rebirth of a Nation, s. 315. Weidenfeld & Nicolson, 1960. ISBN 978-0-297-82036-9.
  62. a b Stanford Jay Shaw, Ezel Kural Shaw: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey, s. 363. Cambridge University Press, 1977.
  63. a b c Jorma O. Tiainen (toim.): ”Kreikan ja Turkin sota päättyy”, Vuosisatamme kronikka, s. 300. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  64. George Lenczowski: The Middle East in World Affairs, s. 107. New York: Cornell University Press, 1962.
  65. Christos Papoutsy: Ships of Mercy: the True Story of the Rescue of the Greeks, Smyrna, September 1922, s. 16. Peter E Randall, 2008. ISBN 978-1-931807-66-1. .
  66. John Murat: The Great Extirpation of Hellenism and Christianity in Asia Minor: The Historic and Systematic Deception of World Opinion Concerning the Hideous Christianity's Uprooting of 1922, s. 132. {{{Julkaisija}}}, 1999. ISBN 978-0-9600356-7-0. .
  67. Misha Glenny: The Balkans: Nationalism, War and the Great Powers, 1804–1999. Viking, 2000. ISBN 978-0-670-85338-0.
  68. Edwin L. James: Kemal Won't Insure Against Massacres. New York Times, 11.9.1922. Artikkelin verkkoversio.
  69. The Blight of Asia: The Destruction of Smyrna Viitattu 30.8.2017.
  70. ELEFTHERIA DALEZIOU, BRITAIN AND THE GREEK-TURKISH WAR AND SETTLEMENT OF 1919-1923: THE PURSUIT OF SECURITY BY 'PROXY' IN WESTERN ASIA MINOR Viitattu 30.8.2017.
  71. Ernest Hemingway: Hemingway on War, s. 278. Simon and Schuster, 2012. ISBN 1476716048.
  72. David Walder: The Chanak Affair, s. 281. Lontoo: {{{Julkaisija}}}, 1969.
  73. a b Isaiah Friedman: British Miscalculations: The Rise of Muslim Nationalism, 1918–1925, s. 238, 248. Transaction Publishers, 2012. ISBN 1-4128-4710-9. Teoksen verkkoversio.
  74. Isaiah Friedman: British Miscalculations: The Rise of Muslim Nationalism, 1918–1925, s. 251. Transaction Publishers, 2012. ISBN 1-4128-4710-9. Teoksen verkkoversio.
  75. a b Michael Llewellyn Smith: Ionian Vision: Greece in Asia Minor, 1919–1922, s. 108 Julkaisija = University of Michigan Press. {{{Julkaisija}}}, 1999. ISBN 978-0-472-08569-9.
  76. Simon Payaslian: The History of Armenia, s. 163. New York: Palgrave Macmillan, 2007. ISBN 978-1-4039-7467-9.
  77. Şemsettin Bargut, eniz Kuvvetleri Komutanlığı: {{{Nimike}}}. Dz.K.K. Merkez Daire Başkanlığı Basımevi, 2000. ISBN 978-975-409-165-6. Teoksen verkkoversio. (turkiksi)
  78. Rahmi Doğanay: Millı̂ Mücadele'de Karadeniz, 1919–1922. Atatürk Araştırma Merkezi, 2001. ISBN 978-975-16-1524-4. Teoksen verkkoversio. (turkiksi)
  79. Gingeras Ryan: Sorrowful Shores:Violence, Ethnicity, and the End of the Ottoman Empire 1912–1923, s. 225. Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-19-160979-4. .
  80. Edward J. Erickson: Ordered to Die: A History of the Ottoman Army in the First World War, s. 211. {{{Julkaisija}}}. .
  81. a b Turkish Great Offensive. NTH Tarih [NTV History Journal], elokuu 2011, s. 45–55.
  82. Şerafettin Turan: Türk devrim tarihi. 2. kitap: ulusal direnisten, Türkiye, cumhuriyeti'ne, s. 157. Bilgi Yayinevi, 1991. ISBN 975-494-278-1. (turkiksi)
  83. Zekreiya Türkmen: Mütareke döneminde ordunun durumu ve yeniden yapılanması, 1918–1920, s. 67–69. Türk Tarih Kurumu Basımevi, 2001.
  84. a b Barbara Jelavich: History of the Balkans: Twentieth century, s. 131. Cambridge University Press, 1983. Teoksen verkkoversio.
  85. a b Michael Llewellyn Smith: Ionian Vision: Greece in Asia Minor, 1919–1922, s. 207. University of Michigan Press, 1999. ISBN 978-0-472-08569-9. Teoksen verkkoversio.
  86. John Balfour, 3rd Baron Kinross: Atatürk: The Rebirth of a Nation, s. 298. Weidenfeld & Nicolson, 1960. ISBN 978-0-297-82036-9.
  87. Alptekin Müderrisoğlu: Kurtuluş Savaşının Mali Kaynakları, s. 52. , 1990. ISBN 975-16-0269-6. (turkiksi)
  88. Table 10.1: Turkey's Dead 1900–1923 (GIF) Viitattu 30.8.2017.
  89. Statistics Of Turkey's Democide Estimates, Calculations, And Sources Viitattu 30.8.2017.
  90. Turkish Democide, Power Kills, Lines 363 & 382] (GIF) Rudolf J. Rummel, University of Hawai'i. Viitattu 30.8.2017.
  91. Arnold J. Toynbee: The Western Question in Greece and Turkey: A Study in the Contact of Civilisations, s. 152. Houghton Mifflin, 1922.
  92. Taner Akçam: A Shameful Act: The Armenian Genocide and the Question of Turkish Responsibility, s. 322. New York: Metropolitan Books, 2007.
  93. Taner Akçam: A Shameful Act: The Armenian Genocide and the Question of Turkish Responsibility, s. 326. New York: Metropolitan Books, 2007.
  94. Taner Akçam: A Shameful Act: The Armenian Genocide and the Question of Turkish Responsibility, s. 323. New York: Metropolitan Books, 2007.
  95. a b c Turk's Insane Savagery: 10,000 Greeks Dead. The Times, 5.5.1922.
  96. a b c More Turkish Atrocities. Belfast News Letter, 16.5.1922.
  97. Turkish Rule over Christian Peoples. Christian Science Monitor, 1.2.1919. .
  98. 5,000 Christians Massacred, Turkish Nationalist Conspiracy. The Scotsman, 24.8. elokuuta 1920.
  99. The New York Times, 29.2.1920.
  100. 24 Greek Villages are Given to the Fire. Atlanta Constitution, 30.3.1922.
  101. Girls died to escape Turks. The Philadelphia Evening Bulletin, 1919. University of Michigan. Artikkelin verkkoversio.
  102. Near East Relief Prevented from Helping Greeks. Christian Science Monitor, 13.7.1922. .
  103. Cyprus Press Office, New York City
  104. George E. Pataki: Governor Proclaims October 6th, 2002 as the 80th Anniversary of the Persecution of Greeks of Asia Minor. Osavaltion päätös. {{{Julkaisija}}}.
  105. John Freely: The Western Shores of Turkey: Discovering the Aegean and Mediterranean Coasts, s. 104. {{{Julkaisija}}}, 2004. ISBN 978-1-85043-618-8.
  106. Irving Louis Horowitz, Rudolf J. Rummel: ”Turkey's Genocidal Purges”, Death by Government, s. 233. Transaction Publisher, 1994. ISBN 978-1-56000-927-6.
  107. ”Kreikka”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten–Kreikka), s. 3259–3260. Otava, 1977. ISBN 951-1-04658-6.
  108. Timothy Boatswain, Colin Nicholson: ”Suuren unelman haihtuminen”, Matkaopas historiaan: Kreikka, s. 208. Suomentanut Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2.
  109. a b Norman M. Naimark: ”The Turkish Counterattack”, Fires of Hatred: Ethnic Cleansing in Twentieth-Century Europe, s. 46–47. Harvard University Press, 2002. Teoksen verkkoversio.
  110. Shelton Dinah: Encyclopaedia of Genocide and Crimes Against Humanity, s. 303. {{{Julkaisija}}}.
  111. a b Arnold J. Toynbee: The Western Question in Greece and Turkey: A Study in the Contact of Civilisations, s. 260. Houghton Mifflin, 1922.
  112. Arnold J. Toynbee, Kenneth P. Kirkwood: Turkey, s. 92. Lontoo: Ernest Benn, 1926.
  113. a b Robert Shenk: America's Black Sea Fleet: The U.S. Navy Amidst War and Revolution, 1919 1923, s. 36. Naval Institute Press, 2017. Teoksen verkkoversio.
  114. a b Conditions in the Near East: Report of the American Military Mission to Armenia Viitattu 30.8.2017.
  115. Steven Béla Várdy, T. unt Tooley, Ágnes Huszár Várdy: Ethnic Cleansing in Twentieth-Century Europe, s. 190. Social Science MOnographs, 2003. ISBN 978-0-88033-995-7. Teoksen verkkoversio.
  116. Marjorie Dobkin: Smyrna 1922: The Destruction of a City, s. 215. New Mark Press, 1998. ISBN 978-0-9667451-0-8.
  117. Elizabeth Özdalga, Elizabeth: The Last Dragoman: the Swedish Orientalist Johannes Kolmodin as Scholar, Activist and Diplomat, s. 63. Swedish Research Institute in Istanbul, 2606.
  118. Justin McCarthy: Death and exile: the ethnic cleansing of Ottoman Muslims, 1821–1922, s. 264. Darwin Press, 1995. ISBN 978-0-87850-094-9. Teoksen verkkoversio.
  119. Arnold J. Toynbee: The Western Question in Greece and Turkey: A Study in the Contact of Civilisations, s. 285. Houghton Mifflin, 1922.
  120. Norman M. Naimark: ”The Greek Occupation”, Fires of Hatred: Ethnic Cleansing in Twentieth-Century Europe, s. 45. Harvard University Press, 2002. Teoksen verkkoversio.
  121. a b Arnold J. Toynbee: The Western Question in Greece and Turkey: A Study in the Contact of Civilisations, s. 284. Houghton Mifflin, 1922.
  122. (2017) America's Black Sea Fleet: The U.S. Navy Amidst War and Revolution, 1919 1923 (in en). Naval Institute Press, 95–96. ISBN 9781612513027. 
  123. Arnold J. Toynbee: The Western Question in Greece and Turkey: A Study in the Contact of Civilisations, s. 318. Houghton Mifflin, 1922.
  124. Lausanne Conference of Near Eastern Affairs, 1922–1923: Records of Proceedings and Draft Therms of Peace, s. 676. Lontoo: His Majesty's Stationery Office, 1922. Teoksen verkkoversio.
  125. a b Sydney Nettelton FIsher: The Middle East: a History, s. 386. New York: Alfred A. Knopf, 1969.
  126. a b U.S. Vice-Consul James Loder Park to Secretary of State, Smyrna, 11. huhtikuuta 1923. Yhdysvaltain arkistossa nro US767.68116/34
  127. John Balfour, 3rd Baron Kinross: Atatürk: The Rebirth of a Nation, s. 318. Weidenfeld & Nicolson, 1960. ISBN 978-0-297-82036-9.
  128. Arnold Toynbee: Letter. The Times, 6.4.1922.
  129. HG Howell: Report on the Nationalist Offensive in Anatolia. id = F.O. 371-7898, no. E10383. Istanbul: The Inter-Allied commission proceeding to Bourssa.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kreikan–Turkin sota (1919–1922).