Kreikan vapaussota

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikan vapaussota
Navarinon taistelu
Navarinon taistelu
Päivämäärä:

18211831

Paikka:

Välimeri
Kreikka

Lopputulos:

Kreikan voitto

Osapuolet

Kreikka
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Royal flag of France during the Bourbon Restoration.svg Ranska
Venäjän keisarikunnan lippu Venäjä

 Osmanien valtakunta

Vahvuudet

400 000 osmaania
12 000 egyptiläistä

Tappiot

50 000 kreikkalaista

115 000 osmaania
5 000 egyptiläistä

Osa artikkelisarjaa
Kreikan historia
Kreikka William Fadenin tekemässä kartassa vuodelta 1785.
Aikajana

Kreikan vapaussota oli vuosina 18211829 käyty sota, jonka lopputuloksena Kreikka irtautui Osmanien valtakunnasta.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikka oli kuulunut Osmanien valtakunnan alaisuuteen 1400-luvun Bysantin valtakunnan romahtamisesta lähtien. Joittenkin kreikkalaisten oli onnistunut ajan myötä nousta huomattaviin asemiin valtakunnassa, mutta oli myös niitä, jotka halusivat irti eri kansaan ja eri uskontoon kuuluvien herrojen alaisuudesta. Vuonna 1814 perustettiin itsenäisyyttä ajamaan Odessassa Venäjällä seura nimeltä Filikí Etaireía, joka levisi nopeasti ulkokreikkalaisten keskuudessa. Kreikassakin liike sai erityisesti Peloponnesoksen niemimaalla useita vaikutusvaltaisiakin tukijoita, kuten kleftipäällikkö Theódoros Kolokotróniksen, Mánin kuvernöörin Petrómpeis Mavromicháliksen ja Patraksen piispan Germanoksen. Liikkeen johtoon kaavailtiin aluksi Venäjän ulkoministerinä toimivaa Ioánnis Kapodístriasta, mutta hänen kieltäydyttyään tehtävään valittiin Venäjän armeijan upseerina toimiva Aleksandros Ypsilantis.

Sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

22. helmikuuta 1821 Ypsilántis ylitti joukkoineen Venäjän ja Osmanien valtakunnan välisen rajajoen Prutin aloittaakseen Kreikan vapaustaistelun. 25. maaliskuuta piispa Germanos julisti muodollisesti vapaustaistelun alkaneeksi. Tällöin alettiin väkivalloin ajaa Peloponnesoksen turkkilaisvähemmistöä alueelta. Huhtikuussa kapinaan liittyivät Hydran, Spétseen ja Póroksen saaret. Osmanien sulttaani Mahmud II piti kapinointia nimenomaan kristittyjen syynä ja hirtätti Konstantinopolin patriarkan pääsiäispäivänä, vaikka tämä oli kieltänytkin kuuluvansa kapinallisiin. Vaikka Ypsilantiksen joukot lyötiin 19. kesäkuuta Dragatsanissa, ei kapinaa voitu enää pysäyttää. Elokuussa saatiin vallattua Pýloksen (Navarino) ja Monemvasián kaupungit, ja joukot ryhtyivät syksyllä Trípoliin (Tripolitsá) Náfplion valtausyrityksiin. 5. lokakuuta Trípoli kukistui, minkä yhteydessä sattuneessa verilöylyssä kapinalliset surmasivat 12 000 kaupunkilaista. Tämä aiheutti myöhemmin kostoverilöylyjä osmanien hallussa olevilla kreikkalaisalueilla. Sen sijaan Náfplio piti sitkeästi pintansa kapinallisia vastaan.

Vastoinkäymisiä alkoi tulla muutenkin. Pohjois- ja Luoteis-Kreikan kapinallisjoukot kukistuivat Mahmud II:n ylivoimaisten joukkojen edessä, sillä heillä ei ollut mahdollisuutta saada tukea satojen kilometrien päässä olevasta kapinan keskuksesta. Parhaimmat soturit saattoivat ainoastaan vaeltaa etelään liittyäkseen Peloponnesoksen pääjoukkoihin. Sen sijaan osmanien keväällä 1822 aloittama hyökkäys Peloponnesoksella epäonnistui surkeasti: vaikka se aluksi näytti uhkaavan koko vapaussodan jatkumista, kapinalliset onnistuivat kukistamaan molemmat hyökkäävät armeijat.

Kreikkalaisia alkoivat kuitenkin vaivata sisäiset ristiriidat, sillä eri osapuolilla oli erilaisia intressejä kapinan suhteen: ulkokreikkalainen sivistyneistö halusi kehittää kapinajohtoa yhtenäisemmäksi ja valtiomaisemmaksi, mutta kleftipäälliköt ja saarten varakkaat kauppiaat suhtautuivat tähän epäluuloisesti, mikä aiheutti jopa sisäisiä taisteluja.

Suurvaltojen väliintulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi Kreikkaan tuli muista maista avuksi vain yksityisiä seikkailijoita ja Kreikan ihailijoita eli filhelleenejä, joista monilla tosin oli merkittävä rooli taisteluissa. Filhelleenisen liikkeen vaikutuksesta kuitenkin myös monet valtiot alkoivat lopulta tukea kreikkalaisia, sillä ajateltiin siten voitavan heikentää osmaneja. Vuonna 1827 englantilais-venäläis-ranskalainen laivasto kukistikin osmanivaltakunnan laivaston Navarinon taistelussa.

Itsenäisen Kreikan kuningaskunnan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1828 alkoi Póroksen saarella niin kutsuttu Póroksen konferenssi, jossa keskusteltiin vastamuodostuneen Kreikan tulevista rajoista ja valtiomuodosta. Kreikalle kaavailtiin autonomiaa, jota johtaisi yksi monarkki. Monarkilla puolestaan tulisi olla Osmanien valtakunnan hallitsijan valtuuttama mandaatti eli firman. Póroksen konferenssi ei kuitenkaan johtanut ratkaisuun rajakysymyksistä, sillä Osmanien valtakunta vannoi jatkavansa sotaa ja valloittavansa koko Kreikan takaisin. Lontoon konferenssin tuloksena 22. maaliskuuta 1829 syntyneessä Lontoon protokollassa vedettiin ensimmäisen kerran Kreikan rajat, mutta ne jäivät alkuperäistä ehdotusta eteläisemmiksi ja esimerkiksi Kreeta ja Sámos jäivät Kreikan ulkopuolelle.

Venäjän-Turkin sodan jälkeen osmanit suostuivat Venäjän painostuksesta viimein hyväksymään Lontoon protokollan. Venäjä tuki autonomiaa osin oman poliittisen vaikutusvaltansa välineenä Välimerellä. Iso-Britannia ja Ranska puolestaan pyrkivät rajoittamaan Venäjän vaikutusvaltaa ja ehdottivat Kreikalle siksi täyttä itsenäisyyttä. Venäjä ei pitänyt ajatuksesta mutta joutui hyväksymään sen ja kaikki kolme valtiota päätyivät luomaan itsenäisen kreikkalaisen valtion, joka olisi heidän yhteisessä suojeluksessaan.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]