Kreikkalainen temppeli

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Temppelit (m.kreik. ναός, naos, myös νεώς, neōs)[1] olivat antiikin kreikkalaisen uskonnon jumalten kuvapatsaiden asunnoiksi tarkoitettuja rakennuksia. Temppelit kehittyivät mykeneläiselle kaudelle tyypillisistä megaron-rakennuksista. Niistä tuli arkaaiselta kaudelta lähtien kreikkalaisten kaupunkivaltioiden eli polisten tärkeimpiä rakennushankkeita ja antiikin kreikkalaisen arkkitehtuurin keskeisimpiä rakennuksia.[2][3] Monet tunnetuimmat temppelit rakennettiin arkaaisen kauden lopulla tai klassisella kaudella eli noin 600–300-luvuilla eaa.

Temppeliarkkitehtuurissa keskeisellä sijailla olivat pylväsjärjestelmät. Kreikkalaiset temppelit edustivat yleensä joko doorilaista tai joonialaista tyyliä, harvemmin puhtaasti korinttilaista tyyliä. Osassa yhdisteltiin eri tyylisuuntia. Temppeleitä rakennettiin kaikkialle kreikkalaiseen maailmaan, nykyisen Kreikan lisäksi muun muassa Sisiliaan ja Suur-Kreikkaan nykyisessä Italiassa sekä Vähään-Aasiaan nykyisessä Turkissa. Useimmat ovat raunioituneet tai tuhoutuneet kokonaan, mutta osa on säilynyt nykyaikaan suhteellisen hyvin.

Temppeleiden keskeisyyden vuoksi koko antiikin kreikkalaista kulttuuria on luonnehdittu temppelikulttuuriksi, sillä temppelit olivat arkkitehtuurissa kreikkalaisten huomion keskipisteenä ja aikakauden rakennustaiteen huipentumia palatsien tai muiden julkisten rakennusten sijaan.[4] Kreikkalainen temppelirakentaminen vaikutti merkittävästi roomalaisiin temppeleihin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mykeneläisaikaisen pyhäkön rauniot Fylakopíssa Míloksella, n. 1360–130 eaa.

Kreikan alueen varhaisemmissa, esihistoriallisen ajan minolaisessa ja mykeneläisessä uskonnossa ei ilmeisesti tunnettu suuria temppeleitä. Palatsikeskuksista ja muista rakennuksista on kuitenkin tunnistettu pyhäkkökäytössä olleita huoneita, joissa oli jumalten kulttipatsaita.

Myös kreikkalainen uskonto tarvitsi alkuvaiheessa lähinnä ulkoilmaan sijoitettuja alttareita, jotka rakennettiin kivistä tai olivat primitiivisiä uhrien polttamisesta syntyneestä tuhkakasasta muodostuneita alttareita. Temppelirakentaminen alkoi kehittyä alttareita ympäröineistä pyhitetyistä alueista (temenos, hieron), jotka erotettiin ympäristöstään. Aluksi niitä ei ollut merkitty erityisellä tavalla, mutta myöhemmin niiden ympärille alettiin usein rakentaa aitaus tai muuri (peribolos). Temenoksissa oli alttareiden lisäksi jumalten kulttipatsaita ja esimerkiksi pyhiä lehtoja.[3][4][5]

Temppelirakennukset kehittyivät kulttipatsaille tehdyistä suojista, joita alettiin rakentaan geometrisella kaudella ja varhaisella arkaaisella kaudella noin 850–650 eaa. Rakennelmat olivat aluksi kevytrakenteisia majoja. Myöhemmin ne alettiin rakentaa kiinteämmäksi puusta ja niiden seinät savitiilestä.[5][6] Homeerisessa runoudessa tunnetaan jo termi neos jumalankuvan asuntoa tarkoittavassa merkityksessä, ja Iliaassa ja Odysseiassa mainitaan useita temppeleitä.[4]

Eretrian Apollon Dafneforoksen temppelin rauniot ilmakuvassa. Näkyvissä useita rakennusvaiheita geometriselta arkaaiselle kaudelle, n. 700–520 eaa.

Varhaisimpiin tunnettuihin temppeleihin kuuluvat muun muassa Gortynin Athenen temppeli Kreetalta noin vuodelta 800 eaa., sekä Perachóran vanhin Heran temppeli Korintin läheltä ja Dreroksesta Kreetalta löydetty mahdollisesti Apollonille omistettu temppeli, jotka kummatkin ovat noin ajalta 750 eaa. Varhainen esimerkki on myös Apollon Dafneforoksen temppelin ensimmäinen rakennusvaihe Eretriassa 700-luvulta eaa. Mallin varhaiset temppelit saivat mykeneläisen kauden megaron-rakennuksista, joissa oli keskellä tulisija, sekä geometriselle kaudelle tyypillisistä pitkänomaisista apsis-päätyisistä taloista. Varhaisissa temppeleissä oli kulttikuvan säilytykseen tarkoitettu huone eli naos, jossa oli koroke kuvapatsaille, sekä joskus myös etuhuone eli pronaos. Temppeleiden etuosaan kehittyi pylväin varustettu portiikki.[4][5]

Walter Burkert huomioi, että ensimmäiset temppelit rakennettiin naispuolisille jumalille (Hera, Athene, Artemis, Demeter) sekä Apollonille, jotka olivat samoja jumalia, jotka esitettiin kuvapatsaina jo varhain. Sen sijaan Zeus ja Poseidon alettiin esittää kuvapatsaina vasta suhteellisen myöhään, joskus vasta klassisella kaudella, ja vastaavasti näiden temppeleitä tunnetaan vasta hieman myöhemmältä ajalta.[4]

Varhainen arkaainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajan kuluessa temppelit kehittyivät suuremmiksi ja ne ympäröitiin portiikin lisäksi kauttaaltaan pylväillä (peristasis). Varhaisia tunnettuja kokonaan pylväillä ympäröityjä temppeleitä ovat muun muassa vanhin Samoksen Heraion 700-luvulta eaa.,[4] Isthmian Poseidonin temppeli noin ajalta 690–650 eaa.[7] sekä Apollon Dafneforoksen temppelin toinen vaihe noin ajalta 670–650 eaa. Varhaiset temppelit olivat joskus pentastyylitemppeleitä eli niiden lyhyillä sivuilla oli viisi pylvästä; esimerkiksi Thermoksen Apollonin temppelissä noin vuodelta 620 eaa. oli 5 × 15 pylvästä.[8]

Isthmian Poseidonin temppeli noin ajalta 690–650 eaa. Rekonstruktiopiirros.

600-luvun eaa. kuluessa temppelirakennusten koko kasvoi edelleen. Temppelien perustyypiksi tuli heksastyylitemppeli, jonka päädyissä oli kuusi pylvästä. Ihanteeksi tulivat hekatompedon-temppelit eli sata jalkaa (n. 34 metriä) pitkät temppelit. Samalla temppelit alettiin rakentaa kolmiportaiselle korokkeelle (krepidoma). Naos saatettiin jakaa pylväillä usempaan laivaan. Pylväät olivat edelleen puiset, ja muuten temppeleihin käytettiin muun muassa terrakottaa. Terrakottaisten kattotiilien keksiminen helpotti suurempien temppeleiden rakentamista.[4]

Pylväsarkkitehtuurin myötä alkoivat kehittyä eri pylväsjärjestelmät ja arkkitehtuurin tyylisuunnat. Tyylisuunnista varhaisimmaksi esitetään yleensä läntisen Kreikan alueilla kehittynyt doorilainen tyyli, joskin itäisillä kreikkalaisilla alueilla alkunsa saanut joonialainen tyyli lienee kehittynyt suunnilleen samoihin aikoihin. Kreikkalainen pylväsarkkitehtuuri perustuu mykeneläisiin ja kreetalaisiin (minolaisiin) esikuviin ja on todennäköisesti saanut vaikutteita Egyptistä.[4]

Kahden vanhan päätyyliin on usein nähty heijastelevan doorilaisen ja joonialaisen luonteen eroja. Vitruvius puolestaan vertasi doorilaista tyyliä miehen ruumiiseen ja joonialaista naisvartaloon.[5] Varhaisimpiin tunnettuihin doorilaisiin temppeleihin lukeutuu jo mainittu Isthmian Poseidonin temppeli, jossa oli puiset pylväät.[7] Varhaisen doorilaisen tyylin merkkiteoksena pidetään usein Heran temppeliä Olympiassa, joka valmistui noin 600 eaa.[8][9] Myös se oli alun perin rakennettu puusta ja myöhemmin uusittiin pylväs kerrallaan (yhtä lukuun ottamatta) kivestä rakennetuksi. Varhaisin tunnettu kokonaan kivestä rakennettu doorilainen temppeli oli Korkyran Artemiin temppeli noin 580 eaa.[10] Varhaiset doorilaiset temppelit olivat myöhempiin verrattuna suhteellisen pitkiä ja matalia, ja niiden pylväät olivat suhteellisen lyhyet ja paksut.[8]

Joonialaiselle tyylille ominainen kapiteeli eli pylväänpää sai mahdollisesti alkunsa puiseen pylvääseen tehdystä kaiverretusta koristelusta. Doorilaisen tyylin tavoin myös joonialaisen kapiteelin esikuva vaikuttaa esiintyvän jo mykeneläisessä arkkitehtuurissa. Tyyli on mahdollisesti saanut vaikutteita lisäksi paitsi egyptiläisistä myös itäisistä esikuvista Mesopotamiasta, Syyriasta ja Kyprokselta. Varhaiseen joonialaiseen tyyliin mahdollisesti liittyvää aiolialaista tyyliä esiintyy ensimmäisen kerran Neandreiassa Troaksessa, Mytilenessä ja Napessa Lesboksella sekä Larissassa Aioliissa noin 600–580 eaa. Varhaiset joonialaiset temppelit koostuivat yksinkertaisesta naos-huoneesta, jonka joonialaisten pylväiden rivi jakoi kahteen laivaan, eikä niissä ollut pylväikköjä julkisivussa.[11]

Myöhempi arkaainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Doorilaisen ja joonialaisen tyylin perusperiaatteet, jotka säilyivät läpi klassisen kauden, vakiintuivat 500-luvulla eaa.[4] Tuolloin alettiin rakentaa entistä monumentaalisempia temppeleitä. Temppeleiden perustyypiksi vakiintuivat peripteraalitemppelit. Doorilaisen tyylin merkittäviä edustajia 500-luvulta eaa. ovat muun muassa Selinuksen ensimmäiset suuret temppelit, kuten Temppeli C (n. 600–550 eaa.), Syrakusan Apollonin temppeli (n. 565 eaa.) ja Zeus Olympioksen temppeli (n. 555 eaa.), Poseidonian eli Paestumin Heran temppeli I (n. 560–530 eaa.) sekä Delfoin vanhempi Apollonin temppeli (n. 525 eaa.). Aiginan Afaian temppeli (n. 500–490 eaa.) valmistui arkaaisen kauden lopulla.

Joonialaisen tyylin 500-luvun eaa. merkkiteoksiin kuuluvat muun muassa Efesoksen vanhempi Artemiin temppeli sekä Samoksen Heraionin eli Heran temppelin kummatkin mainitun vuosisadan rakennusvaiheet (Rhoikoksen temppeli 570–560 eaa., Polykrateen temppeli 538–522 eaa.). Suuret joonialaiset temppelit olivat usein dipteraalitemppeleitä.

Klassinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parthenon eli Athene Parthenoksen temppeli, Ateena.
Feidias esittelee Parthenonin friisejä. Lawrence Alma-Tadema, 1868.

Temppeliarkkitehtuurin voidaan katsoa saavuttaneen huippunsa klassisella kaudella 400-luvun eaa. puolessa välissä, jolloin valmistuivat Zeuksen temppeli Olympiassa (n. 460 eaa.) sekä Parthenon eli Athenen temppeli Ateenan Akropoliilla (438 eaa.). Samalla niiden kulttikuvia, Feidiaan veistämiä Zeuksen kuvapatsasta ja Athene Parthenosta, pidettiin kreikkalaisen uskonnollisen taiteen huipentumina.[4] Kumpikin näistä temppeleistä edusti doorilaista tyyliä. Joonialaista tyyliä käytettiin muun muassa Akropoliin Erekhtheionissa (421–405 eaa.) sekä Athene Niken temppelissä (420 eaa).

400-luvulla eaa. rakennettiin myös muun muassa Himeran Voiton temppeli (n. 480 eaa.), Akragaan Concordian temppeli (n. 450–430 eaa.) ja Olympoksen Zeuksen temppeli (alkaen 480 eaa.) sekä Poseidonian Heran temppeli II (n. 460–440 eaa.).

Klassisella kaudella kehittyi myös korinttilainen tyyli. Varhaisin tunnettu esimerkki sen käytöstä on Bassain Apollon Epikurioksen temppeli (n. 450–425 eaa), jonka sisäosissa oli yksi korinttilainen pylväs. Klassisen kauden lopulla noin 350 eaa. alkaen sekä klassisen ja hellenistisen kauden taitteessa rakennettiin temppeleitä, jotka yhdistelivät kaikkia kolmea tyylisuuntaa. Tällaisia olivat muun muassa Athene Alean temppeli, Nemean Zeuksen temppeli sekä Stratoksen Zeuksen temppeli.

Hellenistinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hellenistisellä kaudella kreikkalaisten temppeleiden rakentaminen väheni, ja niiden arkkitehtuuri taantui. Varhaisella hellenistisellä kaudella suurten peripteraalitemppeleiden rakentaminen lakkasi lähes kokonaan, ja suurempia temppeleitä rakennettiin lähinnä Vähässä-Aasiassa. Syynä lienee ollut polisten merkityksen väheneminen, kun taas uudet hellenistiset vallanpitäjät eivät rakennuttaneet temppeleitä samassa määrin kuin aiemmin oli tehty. Eräs esimerkki suuremmasta temppelistä tuolta ajalta on Prienen Athenen temppeli, jota pidetään esimerkkinä puhtaasta joonialaisesta tyylistä.[12]

Temppelirakentaminen elpyi jossakin määrin myöhemmällä hellenistisellä kaudella, kun kilpailu hellenististen valtakuntien kesken sekä niiden ja nousevan Rooman välillä lisääntyi. Suuri osa hellenistisen kauden temppeleistä oli kuitenkin pieniä prostyyli- ja anta-temppeleitä ja naiskoksia. Temppeleiden koon pieneneminen synnytti myös pseudoperipteraalitemppelit, joissa tavoiteltiin illuusiota suuremmasta temppelistä.

Roomalainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olympoksen Zeuksen temppelin rauniot Ateenassa.

Roomalaisella kaudella temppeleiden rakennuttaminen siirtyi keisareille sekä paikallisille roomalaisille hallintovirkamiehille. Nämä rakennuttivat kuitenkin useammin muita julkisia rakennuksia kuin temppeleitä. Roomalaisella kaudella siirryttiin ajan kuluessa yhä enemmän roomalaisen arkitehtuurin muotoihin myös temppeleissä, mikä tarkoitti kreikkalaisen temppelirakentamisen loppua. Joitakin jo varhaisemmin aloitettuja kreikkalaisia temppeleitä, kuten Didyman Apollonin temppeli ja Ateenan Olympoksen Zeuksen temppeli, kuitenkin saatettiin roomalaisella kaudella valmiiksi.

Myöhäisantiikista nykyaikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhäisantiikin aikana, kristinuskon tultua Rooman valtionuskonnoksi, temppelit hylättiin. Osa niistä muutettiin kirkoiksi, mikä on edesauttanut joidenkin temppeleiden, kuten Parthenonin, Hefaistoksen temppelin ja Concordian temppelin, säilymistä nykyaikaan. Esimerkiksi Parthenon toimi myöhemmin myös moskeijana. Suuri osa temppeleistä on tuhoutunut ajan kuluessa rakennuskivien uudelleenkäytön, maanjäristysten tai esimerkiksi barbaarien aiheuttamien tuhojen seurauksena, ja monista on jäljellä vain perustukset. Esimerkiksi Apollon Epikurioksen temppeli on säilynyt nykyaikaan keskimääräistä paremmin lähinnä syrjäisen sijaintinsa vuoksi.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaiset temppelit oli ensisijaisesti tarkoitettu jumalten kulttikuvien asunnoiksi. Lisäksi niissä säilytettiin jumalille osoitettuja votiivilahjoja. Temppeleiden sisätiloja ei siis ollut tarkoitettu kokoontumispaikoiksi tai suuria ihmisjoukkoja kokoavien seremonioiden suorittamista varten esimerkiksi nykyisten kirkkojen tavoin. Kulttitoimitukset suoritettiin yleensä ulkona temppelin edustalla sen itäpuolella olleella alttarilla, katse itään päin. Temppeli oli tällöin toimituksen taustalla.[4][2]

Temppeleihin astuttiin sisään ennen kaikkea kulttikuvan kunnioittamista ja jumalalle osoitettuja rukouksia varten. Kulttipatsas saatettiin myös pestä määrävälein ja sille voitiin antaa uusi asu uskonnollisten juhlien yhteydessä. Temppelit vihittiin käyttöön erityisin seremonioin (hidryein), joissa suoritetiin uhritoimituksia. Temppelin perustuksiin haudattiin uhrilahjoja, kuten jumalten pienoispatsaita ja ruokatarvikkeita.[4][2]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijoittelu ja ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaiset temppelit oli joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta rakennettu itä-länsisuunnassa. Temppelin sisäänkäynti oli itäpäädyssä, ja alttari sijaitsi usein sen edustalla. Jumalan kulttipatsas oli sijoitettu temppelin sisäänkäyntiä vastapäätä. Temppeleissä ei ollut ikkunoita, ja niiden sisäosat ja kulttipatsas saivat valaistuksensa oviaukosta tai katossa olleista aukoista. Temppelit oli usein ympäröity temenoksella ja peribolos-muurilla, jotka rajasivat pyhäkköaluetta. Muita tyypillisiä rakennuksia temppeleiden ympäristössä olivat pyhäkköalueen propylaion-sisäänkäynnit eli monumentaaliportit, stoat eli pylväshallit sekä aarrekammiot.[6]

Temppeleitä rakennettiin yhtä lailla polisten kaupunkikeskusten keskeisille paikoille, kuten akropoliin huipulle ja agoran laidalle, kuin syrjäisemmillekin paikoille. Akropoliille sijoitettiin kaupungin suojelijattaren, usein Athenen, temppeli, ja agoran laidalle muun muassa merkittävien heerosten sekä agoran toimintaan liittyneiden jumalten temppelit. Varsinkin suurten ja tunnettujen kulttipaikkojen tapauksessa temenos-alueen eli pyhitetyn ja pyhäksi rajatun alueen sijainti määrittyi perinteen mukaan, eikä sitä voitu noin vain siirtää. Sijainti kytkettiin usein myyttisiin tapahtumiin tai heeroksiin. Pyhäkköalue itsessään oli yleensä paljon vanhempi kuin sille rakennettu temppeli.[4] Usein samalla paikalla oli eri vaiheissa useita eri temppeleitä, kun temppeli uusittiin hienommaksi tai vanhan tuhouduttua. Toisaalta kaikille pyhäkköalueille ei koskaan rakennettu temppeliä, samoin kuin kaikissa pyhäköissä ei myöskään koskaan ollut jumalan kulttikuvaa.[4]

Perusrakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjakaava[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Areen temppelin pohjakaava on esimerkki tyypillisestä kreikkalaisen temppelin pohjakaavasta:
1. Naos eli cella
2. Pronaos
3. Opisthodomos
4. Peristasis
5. Alttari

Naos – Temppelin keskiosan ydinrakennus.

  • Cella (tai naos suppeammassa merkityksessä) – Temppelin ydinhuone, jossa säilytettiin jumalan kulttikuvaa. Kaikissa temppeleissä oli vähintään cella-naos. Kulttikuvan lisäksi siellä saattoi olla esimerkiksi uhrilahjapöytä, suitsuketeline ja ikuinen tuli.[4] Suuremmissa temppeleissä cellan sisällä saattoi olla kattoa tukeneet pylväsrivit, jotka jakoivat sen esimerkiksi kolmeen laivaan.
  • Pronaos – Etuhuone ja portiikki, joka sijaitsi temppelin itäpäässä. Käynti temppelin sisäosiin eli cellaan tapahtui sen kautta. Useimmissa temppeleissä oli cellan lisäksi ainakin pronaos. Pronaosta reunustivat anta-seinät.
  • Opisthodomos – Joissakin temppeleissä ollut takahuone, joka sijaitsi temppelin länsipäässä eli pronaoksen vastakkaisella puolella. Siitä ei ollut pääsyä cellaan. Opisthodomosta voitiin käyttää esimerkiksi aarrekammiona. Myös opisthodomosta reunustivat anta-seinät.
  • Adyton – Joissakin temppeleissä ollut kaikkein pyhin, joka sijaitsi cellan takana. Sinne oli yleensä pääsy vain papistolla.

Peristasis – Naosta kiertänyt pylväikkökäytävä, joka oli tyypillinen suuremmissa temppeleissä, kuten peripteraalitemppeleissä. Pienemmissä temppeleissä sellaista ei kuitenkaan ollut.

Alttari (bōmos) – Alttari sijaitsi temppelin ulkopuolella yleensä sen itäpäädyn edustalla. Joissakin tapauksissa alttari oli kuitenkin sivummalla. Tämä oli usein seurausta siitä, että uusi temppeli oli rakennettu hieman eri paikkaan kuin vanha temppeli, kun taas alttari säilyi perinteisellä paikallaan.[5]

Rakenneosat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temppelin rakenneosat. Esimerkki joonialaisesta pylväsjärjestelmästä.
1. Entablatuuri eli palkisto
2. Pylväs
3. Päätykolmio ja korniisi
4. Friisi
5. Arkkitraavi eli epistyyli
6. Kapiteeli ja abakus
7. Pylväänvarsi
8. Baasi
9/10. Krepidoma eli jalusta
9. Stylobaatti.

Temppelin rakenneosat olivat ylhäältä alaspäin:

Kattorakenteet ja palkisto

  • Katto – Päällystettiin terrakotasta tai marmorista tehdyillä kattotiileillä, joiden päätyypit olivat laakeat katetiilet (stegastēr) ja niiden saumaamiseen käytetyt kuperat kourutiilet (kalyptēr). Katon harjan päissä ja mahdollisesti myös kulmissa olivat akroterion-koristeet ja katon reunoissa uloimpien kourutiilien päissä antefiksit.[13]
  • Päätykolmio eli pedimentti (tympanon) – Harjakattoisen temppelin päätyjen kolmikulmainen osa, joka oli usein varustettu veistoksilla.[14] Päätykolmion yläpuolella sijaitsi vino kattolista sima.[15]
  • Entablatuuri eli palkisto – Palkiston yksityiskohdat vaihtelivat pylväsjärjestelmittäin eli tyylisuunnittain.
    • Korniisi – Palkiston ylin osa. Koostui vaakasuorasta geisonista eli kattolistasta ja mahdollisesti sen alapuolella olleesta hammaslistasta.[15][16]
    • Friisi – Palkiston keskimmäinen osa. Saattoi olla koristeltu reliefeillä. Doorilaisessa tyylissä friisissä vuorottelivat metoopit eli suorakulmaiset, usein koristellut laatat, ja triglyfit eli kolmella pystyuurteella varustetut laatat.[17]
    • Arkkitraavi eli epistyyli (epistylion) – Palkiston alin osa, pylväiden kapiteelien varassa oleva kannatinpalkki. Joonialaisessa ja korinttilaisessa tyylissä koostui kolmesta nauhamaisesta fasciasta.[18]

Pylväät (styloi, yks. stylos) – Pystysuorat kantavat osat. Pylväiden mallit vaihtelivat pylväsjärjestelmittäin.

  • Kapiteeli eli pylväänpää – Pylvään ylin osa, joka oli kussakin tyylisuunnassa erilainen. Kapiteeli koostui ulospäin kaartuvasta ekinuksesta (ekhinos, doorilaisessa ja joonialaisessa tyylissä) tai akantinlehtin koristellusta kalathoksesta (korinttilaisessa tyylissä) sekä niiden yläpuolella olevasta abakus (abaks) -laatasta.[19]
  • Pylvään varsi – Pylväissä oli kanneluurit eli pystyuurteet, jotka olivat doorilaisissa pylväissä matalammat, ja joonialaisissa ja korinttilaisissa pylväissä syvemmät.[20]
  • Baasi (basis) – Pylvään jalusta, käytössä muissa paitsi doorilaisessa tyylissä. Koostui toruksista ja skotiasta. Baasin alapuolella oli stylobaatin päällä oleva plintti (plinthos) eli aluslaatta.[21]

Jalusta (krepidoma, krepis) – Yleensä kolmiportainen, suurissa temppeleissä neliportainen.[22]

  • Stylobaatti (stylobatēs) – Jalustan ylin porras, jonka päällä pylväät olivat.[22]
  • Stereobaatti (stereobatēs) – Jalustan maanalainen osa. Jos osa siitä oli näkyvissä, tätä osaa kutsuttiin nimellä euthynteria.[22]

Tyylisuunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Doorilaisen (ensimmäiset kolme), joonialaisen (toiset kolme) ja korinttilaisen tyylin (viimeiset kaksi) pylväitä.
Pääartikkeli: Pylväsjärjestelmät

Pylväsjärjestelmät ovat temppeleiden arkkitehtuurin keskeisimpiä osatekijöitä. Termi viittaa temppelirakennusten pylväiden ja palkistojen käyttöön ja koristeluun jonkun klassisen järjestelmän ja tyylisuunnan mukaan.[23] Merkittävimpiä pylväsjärjestelmiä ja tyylisuuntia oli kolme:

Doorilainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Doorilainen tyyli oli kolmesta kreikkalaisesta tyylistä varhaisin ja yksinkertaisin. Se sai nimensä siitä, että se oli suosiossa erityisesti doorilaisilla alueilla Peloponnesoksella, Sisiliassa, Suur-Kreikassa ja muualla kreikkalaisen maailman länsiosissa. Tyyli perustunee mykeneläisen ajan esikuviin, ja kehittyi Kreikan niin kutsuttujen pimeiden vuosisatojen kuluessa. Varhaisin tunnettu varsinainen doorilainen temppeli oli Olympian Heran temppeli (n. 600 eaa.),[9] ja ensimmäinen kokonaan kivestä rakennettu puolestaan Korkyran Artemiin temppeli (n. 580 eaa.).[10]

Doorilaisesta tyylistä tuli antiikin Kreikan merkittävin tyylisuunta, ja monet tunnetuimmat temppelit edustavat juuri doorilaista tyyliä. Tyylin vaikutus ulottui klassisella kaudella myös Ateenaan, jossa sen huipputeoksiin kuuluu Parthenonin temppeli (valmistui 438 eaa.). 300-luvulla eaa. puhtaan doorilaisen tyylin käyttö väheni, ja sitä käytettiin yhdessä muiden tyylisuuntien kanssa.[9] Tunnettuja doorilaista temppeleitä ovat jo mainittujen lisäksi myös muun muassa Olympian Zeuksen temppeli, Delfoin Apollonin temppeli, Afaian temppeli, Argoksen Heraion, Athene Alean temppeli, Bassain Apollon Epikurioksen temppeli, Hefaistoksen temppeli ja Sunionin Poseidonin temppeli sekä Akragaan (Agrigentumin) ja Poseidonian (Paestumin) temppelit.

Doorilaisen temppelin klassiseksi perustyypiksi kehittyi 400-luvulla eaa. peripteraalitemppeli, jossa oli pitkillä sivuilla 13 ja lyhyillä sivuilla kuusi pylvästä (heksastyyli), ja päissä pronaos ja opisthodomos, joiden kummankin edessä oli kaksi pylvästä (distylos in antis).[24]

Joonialainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joonialainen tyyli kehittyi joonialaisilla alueilla kreikkalaisen maailman itäosissa suunnilleen samoihin aikoihin doorilaisen tyylin kanssa. Tyyli oli doorilaista keveämpi, sillä siinä pylväät olivat doorilaisia hoikempia. Pylväät olivat myös doorilaisia koristeellisempia, ja tyyli tunnetaan pylväänpään spiraalimaisista voluutoista. Toinen ero doorilaiseen tyyliin oli siinä, että pylväissä oli erillinen jalusta.[5][25]

Joonialaista tyyliä esiintyi muun muassa Euboialla jo 600-luvun eaa. ensimmäisellä puoliskolla.[26] 500-luvulla eaa. sitä sovellettiin Joonian siirtokuntien suurikokoisiin dipteraalitemppeleihin, kuten Samoksen Heraion ja Efesoksen Artemiin temppeli. 400-luvulla eaa. sitä sovellettiin Ateenassa muun muassa Erekhtheioniin ja Athene Niken temppeliin. 400- ja 300-luvuilta lähtien tyyliä käytettiin paljon myös doorilaisten temppeleiden sisäosissa, kuten Bassain Apollon Epikurioksen temppelissä ja Parthenonissa.[25]

Korinttilainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korinttilainen tyyli kehittyi kolmesta tyylistä viimeisenä 400-luvun eaa. puolen välin tienoilla. Sitä käytettiin alun perin ennen kaikkea muita tyylejä edustaneiden temppeleiden sisäosissa sekä pyörötemppeleissä. Tällaisessa käytössä se on muun muassa Bassain Apollon Epikurioksen temppelissä, Athene Alean temppelissä,[16] Nemean Zeuksen temppelissä[27] ja Stratoksen Zeuksen temppelissä[28][29] sekä Epidauroksen Tholoksessa.[16] Merkittävin puhtaasti korinttilainen temppeli Kreikassa on Ateenan Olympoksen Zeuksen temppeli. Korinttilainen tyyli yleistyi roomalaisella kaudella ja oli roomalaisten temppeleiden tärkein tyylisuunta.

Tyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisia temppeleitä oli useita eri tyyppejä, joita voidaan luokitella niiden pohjakaavan ja pylväsratkaisujen perusteella. Suurin osa temppeleistä oli pitkänomaisia suorakulmaisia rakennuksia tai pyörötemppeleitä, joissa oli pylväät joko julkisivussa, kummassakin päädyssä tai kauttaaltaan temppelin ympärillä. Erään tunnetun poikkeuksen säännöstä muodostaa Ateenan Akropoliilla sijaitseva Erekhtheion, jonka pohjakaava on monimutkaisempi sen sijainnin ja rakennushistorian vuoksi.

Pylväiden lukumäärän mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pylväillä ympäröidyistä ja pohjakaavaltaan suorakulmaisista temppeleistä voidaan käyttää lyhyemmän sivun pylväiden lukumäärän mukaan tähän perustuvaa nimitystä, kuten:[30][31]

  • distyyli (distylos) – 2 pylvästä
  • tristyyli (tristylos) – 3 pylvästä, hyvin harvinainen
  • tetrastyyli (tetrastylos) – 4 pylvästä
  • pentastyyli (pentastylos) – 5 pylvästä, harvinainen
  • heksastyyli (heksastylos) – 6 pylvästä
  • heptastyyli (heptastylos) – 7 pylvästä, harvinainen
  • oktastyyli (oktastylos) – 8 pylvästä
  • enneastyyli (enneastylos) – 9 pylvästä
  • dekastyyli (dekastylos) – 10 pylvästä
  • dodekastyyli (dodekastylos) – 12 pylvästä

Pidemmän sivun pylväiden lukumäärä vaihteli vapaammin, eikä niillä ollut omia nimityksiä. Eräs temppeleiden pituuteen liittynyt nimitys oli sen sijaan hekatompedon, millä viitattiin sata jalkaa pitkään temppeliin.

Suorakulmaiset temppelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Astylos

Pylväättömät temppelit olivat yksinkertaisia pelkästä naos- eli cella-huoneesta koostuneita temppeleitä. Niissä saattoi olla myös pylväätön pronaos eli etuhuone.[3]

Anta-temppeli

Anta-temppelissä (en parastasi, lat. in antis) oli pylväät sisäänkäynnin puoleisessa päädyssä tai kummassakin päädyssä. Pylväitä oli usein kaksi (distylos in antis), ja ne oli sijoitettu pronaoksen (ja opisthodomoksen) anta-seinien väliin.[3]

Prostyyli

Prostyylitemppelissä (prostylos) oli pylväät temppelin sisäänkäynnin puoleisessa päädyssä. Pylväitä oli yleensä neljä (tetrastyyli prostyyli).[3]

Amfiprostyyli

Amfiprostyylitemppeleissä (amfiprostylos) oli prostyylitemppelin kaltaiset pylväiköt temppelin kummassakin päädyssä. Myös tässä tapauksessa pylväitä oli yleensä neljä (tetrastyyli amfiprostyyli).[3]

Peripteraali

Peripteraalitemppelissä (peripteros) naos oli ympäröity peristasiksella eli pylväsriveillä joka sivulla.[3] Peripteraalitemppelit olivat suurempien temppeleiden ja erityisesti doorilaisten temppeleiden perustyyppi. Lyhyemmillä sivuilla oli yleensä kuusi (heksastyyli) tai kahdeksan (oktastyyli) pylvästä ja pidemmillä sivuilla 11–17 pylvästä.

Pseudoperipteraali

Pseudoperipteraalitemppelissä (pseudoperipteros) peripteraalitemppelin vaikutelma luotiin niin, että temppelin lyhyemmillä sivuilla oli aidot kokopylväät mutta pidemmillä sivuilla vain puolipylväät, jotka olivat kiinni sivuseinissä.[3]

Dipteraali

Dipteraalitemppelissä (dipteros) oli kaksi riviä naosta kiertäneitä pylväitä.[3]

Pseudodipteraali

Pseudodipteraalitemppelissä (pseudodipteros) dipteraalitemppelin vaikutelma luotiin niin, että temppelin lyhyemmillä sivuilla oli kaksi riviä aitoja kokopylväitä, mutta pidemmillä sivuilla ainoastaan ulompi rivi oli kokopylväitä ja sisempi rivi puolipylväitä. Toinen toteutustapa oli jättää sisempien pylväsrivien tila osaksi tyhjäksi ja toteuttaa vain osa sisemmistä pylväistä.[3]

Hypetraali

Hypetraali-temppelissä (hypaithros) ei ollut kattoa.[3]

Pyörötemppelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monopteros

Monopteros-pyörötemppelissä oli pelkät kattoa tukeneet pylväät ulkosivulla. Temppelissä ei ollut naosta eli cellaa. Katto oli usein kupolikatto.[3]

Peripteros eli tholos

Peripteros- tai tholos-pyörötemppelissä oli keskellä pyöreä naos eli cella, jota kiersivät pylväät ulkosivulla monopteroksen tavoin.[3]

Veistos- ja maalauskoristelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkki maalauskoristelusta.

Temppelit oli usein koristeltu veistoksilla. Veistoskoristeluja oli yleensä päätykolmioissa temppelien päädyissä sekä friiseissä ja metoopeissa, jotka kiersivät naoksen ulkoseinää tai joskus cellan sisäseinää. Veistettyjä olivat myös katon akroterion-koristeet ja antefiksit. Veistoskoristelut muodostivat usein yhtenäisen ohjelman, joka esitti temppelin jumaluuteen liittyneitä mytologian tapahtumia. Suosittuja aiheita olivat myös muun muassa gigantomakhia, amatsonomakhia, kentauromakhia, Troijan sota sekä Herakleen urotyöt. Sisällä temppelin cellassa oli yleensä jumalan kuvapatsas. Temppeleihin lahjoitettiin usein myös votiivilahjoiksi muita patsaita, koriste-esineitä tai sotasaaliita.

Veistokset ja temppelin ulkopinnat olivat usein maalattu kirkkailla väreillä. Maalauksesta on usein säilynyt vain vähäisiä jäänteitä, ja siksi temppelit oletettiin usein aiemmin valkoisiksi.

Optiset kikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaiset arkkitehdit käyttivät joissakin temppeleissä optisia kikkoja, joiden tarkoituksena oli saada temppelin mittasuhteet näyttämään harmonisemmilta ja erilaiset linjat suorilta. Tällaisia olivat muun muassa pylväiden paksuntaminen keskiosista, kulmapylväiden paksuntaminen, pylväiden kallistaminen jonkin verran sisäänpäin sekä temppelin lattian tekeminen jonkin verran kuperaksi.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Burkert, Walter: Greek Religion. (Griechische Religion der archaischen und klassischen Epoche, 1977.) Käännös John Raffan. Cambridge: Harvard University Press, 1985. ISBN 0-674-36281-0.
  • Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  • Dinsmoor, William Bell: The Architecture of Ancient Greece. W. W. Norton & Company, Inc., 1975. ISBN 0-393-04412-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Liddell, Henry George & Scott, Robert: ναός, ὁ A Greek-English Lexicon. 1940. Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi), Liddell, Henry George & Scott, Robert: new/s νεώς, ὁ A Greek-English Lexicon. 1940. Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  2. a b c Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Temppeli”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 563–564.
  3. a b c d e f g h i j k l m Smith, William: ”Templum”, A Dictionary of Greek and Roman Antiquities, s. 1104. Boston: Little, Brown and Company, 1859. Teoksen verkkoversio.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o Burkert 1985, s. 84–92.
  5. a b c d e f Dinsmoor 1975, s. 39–50.
  6. a b c Cartwright, Mark: Greek Architecture Ancient History Encyclopedia. Viitattu 1.11.2017.
  7. a b Temple of Poseidon at Isthmia Classics and Ancient History. University of Warwick. Viitattu 1.11.2017.
  8. a b c Dinsmoor 1975, s. 50–58.
  9. a b c Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Doorilainen pylväsjärjestelmä”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 137–138.
  10. a b Darling, Janina K.: Architecture of Greece, s. 184–185. Reference guides to national architecture, ISSN 1550-8315. Greenwood Publishing Group, 2004. ISBN 0313321523. Teoksen verkkoversio.
  11. Dinsmoor 1975, s. 58–64.
  12. Priene Encyclopaedia Britannica. Viitattu 1.11.2017.
  13. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Antefiksi, akroterion, kattotiilet”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 24, 39, 255.
  14. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Pedimentti, Päätykolmio”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 411, 475.
  15. a b Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Geison, Korniisi”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 187, 276.
  16. a b c Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Korinttilainen pylväsjärjestelmä”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 276.
  17. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Friisi, Metooppi, Triglyfi”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 182, 341, 597.
  18. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Arkkitraavi, Fascia”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 58, 168.
  19. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Abacus, Ekinus, Kalathos, Kapiteeli”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 7, 144, 247, 253.
  20. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Kanneluuri”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 251.
  21. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Baasi, Plintti”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 77, 433.
  22. a b c Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Krepis, krepidoma; Stereobaatti; Stylobaatti”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 280, 542, 545–546.
  23. Taidehistorian sanasto (pdf) Jyväskylän yliopisto. Viitattu 27.11.2017.
  24. Dinsmoor 1975, s. 218.
  25. a b Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén: ”Joonialainen pylväsjärjestelmä”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 241.
  26. Eretria, Temple of Apollo Daphnephoros Perseus. Viitattu 1.11.2017.
  27. Stillwell, Richard & MacDonald, William L. & McAllister, Marian Holland (toim.): ”Nemea, Argolid, Greece”, The Princeton Encyclopedia of Classical Sites. Princeton, N. J.: Princeton University Press, 1976. Teoksen verkkoversio.
  28. Stillwell, Richard & MacDonald, William L. & McAllister, Marian Holland (toim.): ”Stratos (Surovigli), Greece”, The Princeton Encyclopedia of Classical Sites. Princeton, N. J.: Princeton University Press, 1976. Teoksen verkkoversio.
  29. Pakkanen, Jari: The Temple of Zeus at Stratos: New Observations on the Building Design. Arctos. Acta Philologica Fennica, 2004, XXXVIII. vsk, s. 95–122. Artikkelin verkkoversio.
  30. Dinsmoor 1975, s. 396–397.
  31. Sturgis, Russell: Sturgis' Illustrated Dictionary of Architecture and Building, s. 649. An Unabridged Reprint of the 1901-2 Edition. Nide 1. Dover Architecture Series. Courier Corporation, 1989. ISBN 0486260259. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]