Bysantin kreikka
| Bysantin kreikka | |
|---|---|
| Oma nimi | ἡ Ῥωμαϊκή |
| Muu nimi | Keskiajan kreikka |
| Tiedot | |
| Alue | Bysantin valtakunta, Välimeren ympäristö |
| Virallinen kieli | Ekumeeninen patriarkaatti, Aleksandrian patriarkaatti, Antiokian patriarkaatti, Jerusalemin patriarkaatti, Kyproksen kirkko, Kreikan kirkko |
| Puhujia | ei äidinkielenä |
| Sija | ei äidinkielenä |
| Kirjaimisto | kreikkalainen |
| Kielenhuolto | – |
| Kielitieteellinen luokitus | |
| Kielikunta | indoeurooppalaiset kielet |
| Kieliryhmä | - |
(n. 2000 eaa.)
(n. 1600–1100 eaa.)
- Homeerinen kreikka
- Klassinen kreikka
(n. 800–300 eaa.) - Koinee-kreikka
(n. 300 eaa.–330)
(n. 330–1453)
Bysantin kreikka (m.kreik. ἡ Ῥωμαϊκή, hē Rhōmaikē) on kreikan kielen keskiaikainen kehitysvaihe, joka sijoittuu muinaiskreikan ja nykykreikan väliin ja kattaa noin vuodet 330–1453. Se oli Bysantin keisarikunnan valtakieli. Koska bysanttilaiset katsoivat elävänsä edelleen Rooman valtakunnassa, heidän oma nimitys kielelleen oli hē Rhōmaikē (dialektos / glōssa), ”roomalaisten kieli”. Keskiajan kreikassa vallitsi diglossia, koska kirjoitettu ja puhuttu kieli erosivat toisistaan vähitellen yhä enemmän.[1][2]
Korkeakirjallinen kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bysanttilaisen kirjallisuuden käyttämä kreikan kieli oli käytännössä attikalaista klassista kreikkaa tai sitä jäljittelevää kieltä (niin kutsuttu attikismi). Tämä oli seurausta siitä, että kirjallisuuden tyylillisinä esikuvina säilyivät läpi keskiajan klassisen kauden kirjailijat, kuten Thukydides, Demosthenes ja Isokrates, ja kielenopetus perustui antiikin ajalta periytyneeseen triviumiin, joka sisälsi grammatiikan, retoriikan ja dialektiikan. Kirjoitetussa kielessä ei tapahtunut keskiajan kuluessa oleellisia muutoksia antiikin aikaan nähden.[1]
Tällainen bysanttilainen kirjakieli voidaan nähdä osin keinotekoisena ja tavoitellun arkaaisena kielimuotona. Vanhoja muotoja ihannoivan kirjakielen käyttö oli Bysantissa muun hellenistisen kulttuurin tuntemisen ohella sivistyneistön tunnusmerkki, jolla nämä erottivat itsensä muutoin luku- ja kirjoitustaitoisista alemmista virkamiehistä ja papistosta sekä kokonaan näitä taitoja omaamattomasta kansasta.[2]
Vaikka kielioppi olikin peräisin klassisesta kreikasta, kieleen omaksuttiin keskiajan kuluessa paljon uusia lainasanoja. Juridinen sanasto oli peräisin latinasta. Neljännen ristiretken jälkeen kreikkaan tuli kasvavassa määrin läntistä sanastoa ranskasta ja italiasta.[1]
Puhe- eli kansankieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kreikan kielessä kirjoitettu ja puhuttu (demoottinen) kieli erkanivat toisistaan hellenistiseltä ajalta ja viimeistään ensimmäiseltä ajanlaskun alkua edeltäneeltä vuosisadalta lähtien, koska puhutussa kielessä vähitellen tapahtuneet muutokset eivät vaikuttaneet sanojen kirjoitusasuun. Kreikan kielessä sanojen kirjoittaminen ja lausuminen olivat alun perin vastanneet toisiaan, mutta vähitellen kirjaimet/kirjainyhdistelmät ja niiden ääntäminen erkanivat toisistaan. Tällöin sama äänne voitiin kirjoittaa monella tavalla ja sama kirjain lausua kontekstista riippuen monella tavalla. Tämä ero on säilynyt nykykreikkaan saakka.[1][2]
Merkittävin muutos oli niin kutsuttu itasismi, jossa kreikan kielen pitkien ja lyhyiden vokaalien ero katosi ja diftongit alettiin lausua yksinkertaisina vokaaleina. Sekä kirjaimet ι, η ja υ että diftongit οι, ει ja ηι alettiin lausua lyhyenä i-äänteenä. Sekä ο että ω äännettiin lyhyenä o-äänteenä. Myös konsonanttien lausumisessa tapahtui muutoksia. Esimerkiksi β muuttui merkitsemään b:n sijasta v-äännettä, χ taas kh:n sijasta h-äännettä.[1]
Bysanttilaisella ajalla myös puhekieltä käytettiin kirjallisena kielenä esimerkiksi hallinnossa. Tämä johtuu siitä, että monet alemmat virkamiehet olivat luku- ja kirjoitustaitoisia, mutta heillä ei ollut klassisen koulutuksen tuomia kieliopillisia taitoja.[1] Myös jotkut oppineet, kuten Mikael Glykas ja Theodoros Prodromos, käyttivät kansankieltä osassa teoksissaan. Kansankielen käyttö saattoi olla eräänlainen kulttuuripoliittinen kannanotto.[2]
Kirjainten äänneasussa tapahtuneita muutoksia on voitu jälkeenpäin seurata tehtyjen kirjoitusvirheiden kautta, sillä samalla tavalla äännetyt kirjaimet ja diftongit alkoivat sekaantua toisiinsa.[1] Muutoksia on voitu seurata ja ajoittaa myös muun muassa sen avulla, missä muodossa kreikkalaiset sanat ovat lainautuneet muihin kieliin eri aikoina.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Hakkarainen, Mika: "Bysantin kreikka". Teoksessa Lamberg, Marko & Lahtinen, Anu & Niiranen, Susanna (toim.): Keskiajan avain, s. 426–443. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1203. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-951-746-953-1.
- ↑ a b c d Haldon, John: Bysantin historia, s. 192. (Byzantium: A History, 2000.) Suomennos: Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-097-8.
- ↑ Browning, Robert: Medieval and Modern Greek, s. 56. Cambridge University Press, 1983. ISBN 0521299780. Teoksen verkkoversio.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Browning, Robert: Medieval and Modern Greek. Cambridge University Press, 1983. ISBN 0521299780.
- Κριαράς, Εμμανουήλ (Kriaras, Emmanouil): Λεξικό της Μεσαιωνικής Ελληνικής Δημώδους Γραμματείας (Lexiko tis mesaionikis ellinikis dimodus grammatias), 1100-1669. 14 osaa. Thessaloniki: -, 1968–. Teoksen verkkoversio.
- Psaltēs, Stamatios V.: Grammatik der Byzantinischen Chroniken. Forschungen zur griechischen und lateinischen Grammatik, nide 2. Vandenhoeck & Ruprecht, 1913. Teoksen verkkoversio.
- Sophocles, Evangelinus Apostolides: Greek Lexicon of the Roman and Byzantine Periods. Georg Olms Verlag, 1975. ISBN 3487406802. Teoksen verkkoversio.