Optatiivi
Optatiivi on imperatiivin kaltainen verbin modus eli tapaluokka, jolla tekeminen tai oleminen ilmaistaan toivottuna, eräänlaisena epäsuorana kehotuksena tai kohteliaana käskynä.[1]
Optatiivi on eurooppalaisessa kielioppiperinteessä tullut tunnetuksi alkuaan muinaiskreikan kieliopista.[2] Sen esikuvan mukaan optatiiviksi nimitettyjä taivutusmuotoja tai -kategorioita on kuvattu muun muassa fäärin, georgian, sanskritin, turkin ja joidenkin saamelaiskielten kieliopeissa,lähde? myös suomen kielessä.
Suomen kielessä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vanhemmissa suomalaisissa kieliopeissa optatiiviksi tai ”2. imperatiiviksi” voitiin kutsua kaikkia imperatiivin -ko/-kö-tunnuksisia muotoja. Näitä esiintyy imperatiivin 3. persoonassa ja passiivissa (olkoon, menkööt, sanottakoon), mutta kansanrunoudessa joskus myös muissa persoonissa. Elias Lönnrot ilmeisesti uskoi täydellisen optatiivitaivutuksen olemassaoloon. Kalevalassa ja Kantelettaressa hän laajensi voimakkaasti alkuperäisten kansanrunojen yksikön ja monikon 2. persoonan (tuo’os ’tuo!’, vetäös ’vedä!’; istuttoote ’istuttakaa’) sekä monikon 1. persoonan (laatiomme ’laatikaamme’) optatiivien käyttöä. Lönnrot myös kehitti itse optatiivimuotoja, joita ei kansanrunoudessa tavata lainkaan, kuten yksikön 2. persoonan si-päätteiset muodot (elkösi ’älä!’, viekösi ’vie!’) sekä yksikön 1. persoonan muodot (muuttukoni [’vaikka muuttuisinkin; saatan hyvinkin muuttua’] jos monesti, kaatukoni jos kahesti). Kalevalasta ja Kantelettaresta, joiden kuviteltiin suoraan edustavan aitoa kansankieltä, nämä optatiivimuodot siirtyivät kielioppeihin ja 1800-luvun runokieleen.[3]
Uudemmissa suomen kieliopeissa optatiivi-nimitys on varattu lähinnä runokielestä tutuille s-loppuisille yksikön 2. persoonan muodoille (ollos, kuullos, nukkuos).[4] Näiden loppu-s on, samoin kuin liitepartikkeli -s, lyhentymää pronominista sinä. Sen edellä on ko-tunnuksen heikkoasteinen muoto, joka voi edustua pelkkänä o- tai ö-vokaalina tai lisäksi sitä edeltävän konsonantin kahdentumana (tullos).[1] Muita ko/kö-muotoja voidaan kutsua jussiiviksi.[5][6]
Anneli Kauppinen on konditionaalia käsittelevässä tutkimuksessaan käyttänyt optatiivi-termiä konditionaalin käytöstä toivomuksen ilmaisemiseen: kampaisit edes tukkasi.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Maija Länsimäki: Voi, ällös itke, armas, enää! 1.4.2007. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 19.9.2025.
- ↑ Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics, s. 342. Malden, MA ; Oxford: Blackwell, 2008. ISBN 978-1-4051-5296-9
- ↑ Heikki Leskinen: Kalevalaiset optatiivimme. Virittäjä, 4.1.1972, 76. vsk, nro 4, s. 398–398. ISSN 2242-8828 Artikkelin verkkoversio. (suomeksi)
- ↑ a b VISK - § 1659 Nukkuisit nyt; jospa aloittaisimme scripta.kotus.fi. Arkistoitu 4.2.2025. Viitattu 4.1.2026.
- ↑ Aila Mielikäinen: Olkoot, hoitakoovat itse! Kolmannen persoonan imperatiivi Kielikello, 4/2008. Viitattu 22.7.2020.
- ↑ VISK - § 1666 Joku sammuttakoon valon: jussiivilauseen rakenne scripta.kotus.fi. Arkistoitu 4.2.2025. Viitattu 4.1.2026.