Konjugaatio
Konjugaatiolla tarkoitetaan yleisesti verbin taivutusta tai suppeammassa merkityksessä verbin taivutusluokkaa.[1][2]
Yleistä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Verbin taivutus eroaa yleensä olennaisesti nominien taivutuksesta. Verbien taivutuskategoriat vaihtelevat kielittäin, mutta useissa kielissä esiintyviä tyypillisiä taivutuskategorioita ovat persoona, aikamuoto (tempus) ja tapaluokka (modus). Lisäksi verbintaivutukseen useissa kielissä kuuluu infiniittimuotoja.[1][3]
Latinan kielioppiin nojaavassa eurooppalaisessa kielioppiperinteessä verbien taivutusta on ollut tapana kuvata taivutusluokkien eli konjugaatioiden avulla. Latinan kieliopeissa erotetaan perinteisesti neljä konjugaatiota, joiden taivutuspäätteet ovat hieman erilaiset. Esimerkiksi ensimmäisen konjugaation verbin amare ’rakastaa’ yksikön persoonamuodot ovat amo ’minä rakastan’, amas ’sinä rakastat’, amat ’hän rakastaa’, neljännessä konjugaatiossa (esimerkkiverbinä audire ’kuulla’) vastaavat muodot kuuluvat audio, audis, audit.[4] Ruotsin kieliopissa on samoin tapana erottaa neljä konjugaatiota: painottomaan a-vokaaliin päättyvät verbivartalot (esimerkiksi rita ’piirtää’: ritade ’piirsi’), konsonanttiin päättyvät verbivartalot (esimerkiksi köpa ’ostaa’: köpte ’osti’), painolliseen vokaaliin päättyvät verbivartalot (esimerkiksi sy ’ommella’: sydde ’ompeli’) sekä vahvat verbit, joiden preteriti muodostetaan yleensä vokaalivaihtelun avulla (esimerkiksi binda ’sitoa’: band ’sitoi’).[5] Saksan kieliopissa taas erotetaan nykyään vain kaksi (numeroimatonta) konjugaatiota eli verbintaivutusta: vahva ja heikko.[6]
Konjugaatiosta ’taivutusluokan’ merkityksessä puhutaan nykyään yleensä vain tiettyjen kielten oppikirjoissa ja opetusperinteessä. Kielitieteessä puhutaan yleisemmin taivutustyypeistä tai taivutusluokista.[4][7]
Konjugaatiot ja verbien taivutustyypit suomessa ja suomen sukukielissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen verbien taivutustyypit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen kaltaisissa kielissä, missä taivutuspäätteet ovat periaatteessa kaikille verbeille samat, verbintaivutusta ei nykyään yleensä oppikirjoissakaan kuvata ”konjugaatioina”. Verbien taivutuksessa ilmenee kuitenkin jonkin verran vartalon ja joskus päätteidenkin vaihtelua, jota etenkin suomen kieltä vieraana kielenä opiskeleville on kätevä kuvata taivutustyyppien avulla. Näitä voidaan eri kriteereillä erottaa eri määriä. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjassa kuvataan 27 eri verbien taivutustyyppiä, joista joihinkin sisältyy vain muutamia harvoja verbejä.[8] Suomi vieraana kielenä -opetuksessa käytetään yleisesti kuuden verbityypin järjestelmää:
- lyhyeen vokaaliin päättyvät verbivartalot: luke-a, sano-a – lue-n, sano-n
- pitkään vokaaliin tai diftongiin päättyvät verbivartalot: juo-da, saa-da, tupakoi-da – juo-n, saa-n, tupakoi-n
- verbit, joilla on myös konsonanttiin päättyvä vartalo: men-nä, sur-ra, ratkais-ta – mene-n, sure-n, ratkaise-n
- supistumaverbit: ava-ta, pudo-ta – avaa-n, putoa-n
- tse-johtimiset verbit: tarvi-ta, merki-tä – tarvitse-n, merkitse-n
- ne-johtimiset verbit: vanhe-ta, pae-ta – vanhene-n, pakene-n.[9]
Marin ja udmurtin kahden konjugaation järjestelmä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen sukukielistä ainakin marin ja udmurtin kielissä verbintaivutus jakautuu kahteen päätaivutustyyppiin, joissa päätteet ovat jossain määrin erilaiset ja joita kieliopeissa nimitetään myös konjugaatioiksi. Marin kieliopissa erotetaan ensimmäinen eli am- ja toinen eli em-konjugaatio, esimerkiksi kod-am ’(minä) jään’ – kod-em ’(minä) jätän’.[10] Udmurtin 1. konjugaation verbien vartalo päättyy konsonanttiin tai i- tai ɨ-vokaaliin, 2. konjugaatiossa a:han (nämä verbit ovat historiallisesti l-johdoksia, ja l-aines ilmestyy näkyviin joissakin muodoissa), esimerkiksi poni-śko ’minä panen’, pon-o ’minä tulen panemaan’ – uja-śko ’minä uin’, uja-lo ’minä tulen uimaan’.[11]
Refleksiivi-, subjekti- ja objektikonjugaatio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]”Konjugaatioita” hieman eri merkityksessä kuin latinan kielioppiin pohjautuvassa eurooppalaisessa perinteessä ovat joidenkin uralilaisten kielten verbintaivutuksen kategoriat, joita perinteisesti nimitetään refleksiivi-, subjekti- ja objektikonjugaatioksi. Ne eivät ole vain verbien taivutustyyppejä vaan kieliopin kategorioita, joilla on oma erillinen merkityksensä.[12]
Refleksiivikonjugaatioksi nimitetään persoonapäätteiden sarjaa, jolla ilmaistaan, että verbi on refleksiivinen eli sen toiminta kohdistuu toimijaan itseensä, esimerkiksi suomen murteiden pese-me, karjalan peze-mmös, vepsän peze-moi ’peseydyn, pesen itseni’. Refleksiivikonjugaatiota, jonka muodoissa on voimakasta murteittaista vaihtelua, esiintyy suomen itämurteissa, karjalassa, vepsässä ja inkeroisessa. Nykysuomalaiselle nämä refleksiivimuodot ovat tuttuja lähinnä Kalevalasta (loihe lausumahan, missä loihe on luoda ’heittää’ -verbin refleksiivimuoto, siis oikeastaan ”loi itsensä, heittäytyi, asettautui, ryhtyi”).[13][12] Myös useiden samojedikielten kieliopeissa kuvataan refleksiivitaivutus omana ”konjugaationaan”.[12]
Mordvalaiskielissä, ugrilaisissa kielissä (unkari, mansi, hanti) ja samojedikielissä erotetaan subjekti- ja objektikonjugaatio. Subjektikonjugaatiossa verbi taipuu pelkästään subjektipersoonan mukaan, objektikonjugaatiossa verbin taivutus ilmaisee paitsi subjektipersoonaa myös tietynlaista objektia (esim. unkarin látok ’näen (yleensä, jotakin, pystyn näkemään)’ – látom ’näen (sen, hänet)’, látlak ’näen sinut’). Objektikonjugaatioiden järjestelmät ovat eri kielissä rakenteeltaan ja kompleksisuudeltaan erilaisia.[12][14]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 Kielitiede:konjugaatio – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 27.6.2026.
- ↑ Kielitoimiston sanakirja www.kielitoimistonsanakirja.fi. Viitattu 27.6.2026.
- ↑ Kielitiede:infiniittimuoto – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 27.6.2026.
- 1 2 Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics, s. 100–101. Malden, MA ; Oxford: Blackwell, 2008. ISBN 978-1-4051-5296-9
- ↑ Teleman, Ulf & Hellberg, Staffan & Andersson, Erik: Svenska Akademiens grammatik, s. 544. Svenska Akademien, 1999. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Konjugation grammis.ids-mannheim.de. Viitattu 27.6.2026. (saksaksi)
- ↑ Kielitiede:taivutustyyppi – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 27.6.2026.
- ↑ § 63 Mitä taivutustyypit ovat? Iso suomen kielioppi.
- ↑ VERBITYYPIT www04.edu.fi. Viitattu 27.6.2026.
- ↑ Sirkka Saarinen: ”Mari”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 432–470. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 27.6.2026. (englanniksi)
- ↑ Svetlana Edygarova: ”Udmurt”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 507–522. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 27.6.2026. (englanniksi)
- 1 2 3 4 Gwen Eva Janda, Johanna Laakso, Helle Metslang: ”Person marking”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 894–903. Oxford University Press, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 27.6.2026. (englanniksi)
- ↑ Vanhastavien muotojen vaaroista Kielikello. 31.12.1992. Viitattu 27.6.2026.
- ↑ Trond Trosterud: Homonymy in the Uralic two-argument agreement paradigms. Helsinki: Finno-Ugrian Society, 2006. ISBN 978-952-5150-90-2