Vokatiivi

Vokatiivi (puhuttelusija) on joissakin kielissä esiintyvä kieliopillinen muoto, joka ilmaisee puhuteltua.^[1]

Yleistä

Useissa kielissä, kuten suomessa ja monissa muissa Euroopan nykykielissä, puhutteluun käytetään nominin perusmuotoa (nominatiivi) sellaisenaan, mutta puhuttelua voidaan eri kielissä ilmaista myös intonaatiolla, painotuksella tai keston muutoksella (esimerkiksi vokaalin pidennyksellä), erillisillä partikkeleilla tai erityisellä vokatiivisella taivutusmuodolla. Jos puhutteluun käytettävä muoto käyttäytyy muiden sijamuotojen tapaan, esimerkiksi sillä on eri suvuille tai taivutustyypeille erilaisia muotoja, voidaan puhua vokatiivisijasta.^[2] Eurooppalaisessa kielioppiperinteessä vokatiivia onkin yleensä pidetty sijamuotona. Sijamuoto kuitenkin usein määritellään muodoksi, jolla ilmaistaan määritteen suhdetta pääsanaansa, ja tähän määritelmään vokatiivi ei sovi, sillä vokatiivi-ilmaus yleensä muodostaa lauseessa irrallisen yksikön.^[1]

Vokatiivimuotoja on joissakin kielissä useampia erilaisia, esimerkiksi erikseen keskustelussa puhuttelemiseen (huomion herättämiseen) ja kaukaa kutsumiseen käytettävät muodot. Vokatiiveja muodostetaan useimmiten henkilöön viittaavista sanoista, nimistä ja erityisesti perheenjäsenten ja sukulaisten nimityksistä. Joissakin kielissä on myös vokatiivisia pronomineja tai ns. appellatiiveja, erityisiä sanoja, joita käytetään puhuttelemiseen (esimerkiksi avaarin kielessä vaimo puhuttelee miestään sanalla le, mies vaimoaan sanalla jo).^[2]

Vokatiivi indoeurooppalaisissa kielissä

Indoeurooppalaisessa kantakielessä oli ainakin kahdeksan sijamuotoa, joista vokatiivi oli yksi. Vokatiivimuodot olivat ns. atemaattisilla substantiiveilla yleensä muuten nominatiivin kaltaisia, mutta niistä puuttui maskuliinisukuisten nominatiivien -s (tämä näkyi yhä klassisessa kreikassa: pólis ’kaupunki’: póli ’(oi) kaupunki!’) ja aksentti siirtyi kohti sanan alkua. Ns. temaattisilla substantiiveilla maskuliinista nominatiivinpäätettä -os vastasi vokatiivissa -e.^[3]

Indoiranilaiset kielet

Indoiranilaiseen kantakieleen säilyivät kaikki indoeurooppalaisen kantakielen sijamuodot, myös vokatiivi. Tämä järjestelmä säilyi klassiseen sanskritiin, missä vokatiivimuodot säilyttivät systemaattisesti myös ”taaksepäin” siirtyvän aksentin (esim. pitā́ ’isä’: pítar (vok.) ’(oi) isä!’).^[4] Hindissä ja urdussa sanskritista peritty sijamuotojärjestelmä on muuten kadonnut lähes kokonaan, mutta erillinen vokatiivimuoto on säilynyt.^[2]

Romaaniset kielet

Latinassa vokatiivi on useimmiten nominatiivin kaltainen, mutta alkuperäinen temaattisten substantiivien -e näkyy toisen deklinaation us-päätteisillä maskuliineilla.^[5] Esimerkkejä:

Et tu, Brute ’Sinäkin, Brutus’ (William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar)
Quo vadis, Domine? ’Minne menet, Herra?’ (tarinan mukaan Paavali paetessaan Roomasta, kohdatessaan Jeesuksen)

Latinan sijataivutus ja sen mukana vokatiivi on useimmista romaanisista nykykielistä kadonnut, mutta romaniassa on vokatiivimuotoja, jotka osaksi ovat uudempaa perua.^[6] Romaniassa feminiinin vokatiivin pääte on yleensä ‑o, mutta maskuliinissa ja neutrissa ‑e. Monikossa pääte on ‑lor.^lähde?

”Doamnelor și domnilor!” – Hyvät naiset ja herrat!

Slaavilaiset kielet

Kantaslaavista periytyvä vokatiivi on säilynyt tšekissä, puolassa, serbiassa ja kroaatissa, yläsorbissa, kašubissa ja ukrainassa.^[2] Puolassa ja tšekissä vokatiivi on yleisesti feminiinissä ‑o-päätteinen (esim. mamo ’äiti!’, nom. mama) ja maskuliinissa ‑e-päätteinen. Joissakin taivutusluokissa on kuitenkin ‑u-pääte. Neutreilla ja monikolla vokatiivi ei eroa nominatiivista.^lähde? Bulgariassa sijataivutus on muuten kadonnut lähes kokonaan, mutta useilla maskuliini- ja feminiinisubstantiiveilla on yhä vokatiivimuodot (esim. sin ’poika’ – sine ’poika!’, učitel ’opettaja’ – učitelju ’opettaja!’).^[2]

Slovakki, alasorbi, polabi, venäjä ja valkovenäjä ovat menettäneet vokatiivin, muutamia jäänteitä lukuun ottamatta:^[2] esimerkiksi venäjässä käyttöön ovat jääneet uskonnollisesta kielestä periytyvät kirkkoslaavilaiset vokatiivimuodot Bože (’(oi) Jumala!’) ja Gospodi (’(oi) Herra!’).

Venäjässä on 1900-luvun mittaan kehittynyt ns. uusi vokatiivi. Nomineista, lähinnä nimistä, jotka päättyvät painollista tavua seuraavaan a:han, voidaan käyttää puhuttelumuotoja, joissa nominatiivin loppu-a jätetään pois: Tan’ (’Tanja!’), Serjož (’Serjoža!’), mam (’äiti!’, nom. máma).^[2]

Balttilaiset kielet

Indoeurooppalainen sijajärjestelmä säilyi kantabalttiin, ja liettuassa vokatiivi on yhä käytössä (esim. výras ’mies’: výre ’mies!’).^[7]

Kelttiläiset kielet

Skotlannin gaelissa puhutteluilmaukset muodostetaan vokatiivipartikkelilla a, joka laukaisee konsonanttimutaation eli ”pehmentää” seuraavan sanan alkukonsonantin: Calum [miehennimi], genetiivi Caluim, vokatiivi a Chaluim; Màiri [naisennimi], vokatiivi a Mhàiri. Kymrin kielessä aikaisempi vokatiivipartikkeli on kadonnut jättäen jälkeensä vain konsonanttimutaation sanan alussa, esim. plant ’lapset’ – bore da, blant! ’hyvää päivää, lapset!’.^[2]

Germaaniset kielet

Indoeurooppalainen vokatiivi säilyi vielä kantagermaaniin, mutta on germaanisissa nykykielissä yleensä sulautunut nominatiiviin.^[8]

Vokatiivi uralilaisissa kielissä

Suomessa ja sen sukukielissä ei yleensä ole varsinaista vokatiivisijaa. Joissakin uralilaisissa kielissä on kuitenkin kehittynyt vokatiivin tapaisia puhuttelumuotoja. Possessiivisuffikseja (erityisesti yksikön ensimmäisen persoonan) voidaan usein käyttää vokatiivisesti, esim. unkarin uram (’hyvä herra’, ’hei herra siellä!’, sananmukaisesti ”herrani”). Joissakin komin murteissa vokatiivisesti käytetyt possessiivisuffiksien variantit ovat muodoltaankin hieman eriytyneet varsinaisesta possessiivisuffiksista, niin että niitä voidaan pitää varsinaisina vokatiivimuotoina. Pohjoissaamessa, samalla kun possessiivisuffiksien käyttö omistuksen ilmaisemiseen väistyy, deminutiivi- ja possessiivisuffiksin yhdistelmä (esim. áhčážan ”isäseni”) on alkanut vakiintua nimenomaan vokatiiviseen käyttöön.^[9]

Lähteet

↑ ^a ^b Kielitiede:vokatiivi – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 11.9.2025.
↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h Michael Daniel, Andrew Spencer: ”The Vocative – An Outlier Case”, The Oxford Handbook of Case, s. 626–634. Oxford University Press, 18.9.2012. ISBN 978-0-19-920647-6 Teoksen verkkoversio Viitattu 11.9.2025. (englanniksi)
↑ Fortson, Benjamin W.: Indo-European Language and Culture, s. 104, 113–114. Blackwell Publishing, 2004. ISBN 978-1-4051-0315-2
↑ Fortson 2004: 183, 193
↑ Fortson 2004: 255.
↑ Adina Dragomirescu, Alexandru Nicolae: ”Case”, The Oxford Guide to the Romance Languages, s. 911–923. Oxford University PressOxford, 30.6.2016. ISBN 978-0-19-967710-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 11.9.2025. (englanniksi)
↑ Fortson 2004: 381–382
↑ Fortson 2004: 305
↑ Gwen Eva Janda, Johanna Laakso, Helle Metslang: ”Person marking”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 894–903. Oxford University PressOxford, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 11.9.2025. (englanniksi)

[:0-1] Kielitiede:vokatiivi – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 11.9.2025.

[:1-2] ↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h Michael Daniel, Andrew Spencer: ”The Vocative – An Outlier Case”, The Oxford Handbook of Case, s. 626–634. Oxford University Press, 18.9.2012. ISBN 978-0-19-920647-6 Teoksen verkkoversio Viitattu 11.9.2025. (englanniksi)

[3] Fortson, Benjamin W.: Indo-European Language and Culture, s. 104, 113–114. Blackwell Publishing, 2004. ISBN 978-1-4051-0315-2

[4] Fortson 2004: 183, 193

[5] Fortson 2004: 255.

[6] Adina Dragomirescu, Alexandru Nicolae: ”Case”, The Oxford Guide to the Romance Languages, s. 911–923. Oxford University PressOxford, 30.6.2016. ISBN 978-0-19-967710-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 11.9.2025. (englanniksi)

[7] Fortson 2004: 381–382

[8] Fortson 2004: 305

[9] Gwen Eva Janda, Johanna Laakso, Helle Metslang: ”Person marking”, The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 894–903. Oxford University PressOxford, 24.3.2022. ISBN 978-0-19-876766-4 Teoksen verkkoversio Viitattu 11.9.2025. (englanniksi)

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]

[8]

[9]