Ere Kolu

Ere Kolu

Ere Kolu (oik. Kustaa Anders Liukonen, 30. marraskuuta 1884 Tampere – 29. kesäkuuta 1960 Helsingin maalaiskunta) oli suomalainen aktivisti, anarkisti, kirjailija, puuseppä ja kunnallispoliitikko. Hän laati novelleja, runoja, aikalaiskuvauksia ja kirja-arvosteluja muun muassa Suomen Sosialidemokraattiin, Kansan Lehteen, Pienviljelijään ja Tulenkantajat-lehteen. Hän kirjoitti myös toistakymmentä näytelmäkäsikirjoitusta sekä romaanikäsikirjoituksia. Näistä suurin osa on säilynyt suvun hallussa.

Ere Kolun teksteistä on julkaistu kaksi kirjaa: vuonna 1948 Kansankulttuuri julkaisi novellikokoelman Karua elämää. Vuonna 2005 Tammi julkaisi Ere Kolun omaelämäkerran nimellä Aktivisti – Salaista sotaa Venäjän varjossa. Omaelämäkerta oli lojunut sukutalon vintillä, josta sen löysi Kustaa Liukosen tyttärenpoika, toimittaja Ilpo Salonen. Kirjaan laati johdannon professori Hannu Soikkanen, ja kirjassa on myös Liukosen tyttären Kaisa Salosen muistelmaosuus isästään. Kaisa Salonen toimi 1950–1980 -luvuilla Eeva-lehden ihmissuhdepalstan pitäjänä nimimerkillä Leelian lepotuoli.

Näytelmistä lähinnä Voittajat saavutti jonkinmoista suosiota työväennäyttämöillä. Useimpia hänen näytelmiään ei koskaan esitetty, eikä yhtään romaania julkaistu. Syynä oli teatterinjohtajilta ja kustantamoilta saadun palautteen mukaan lähinnä tekstien voimakas julistava sävy, joka jätti usein henkilökuvauksen varjoonsa. Karua elämää -kokoelma sai kuitenkin aikoinaan hyvän vastaanoton. Ere Kolu oli kirjoittaja- ja taiteilijaryhmä Kiilan kantajäsen.

Elämänvaiheet

Kustaa Liukonen syntyi 1884 tamperelaisen tehtaantytön aviottomana lapsena ja vietti lapsuutensa Hauholla isovanhempien hoivissa. Hän oppi varhain lukemaan ja suoritti kansakoulun. Hänellä oli pienestä pitäen vilkas mielikuvitus, ja hän kertoo nähneensä monenlaisia ”näkyjä”, joita esimerkiksi Raamatun dramaattiset kertomukset herättivät. Kristinuskoon ja kirkkoon hän sinänsä suhtautui kriittisesti, mikä liittyi hänen kokemuksiinsa tuon ajan papeista. Näitä kokemuksia hän kuvailee myös omaelämäkerrassaan.

Liukonen vietti nuorena kiertelevää elämää ja kulki jalkaisin paikkakunnalta toiselle pitkin eteläistä Suomea aina sinne, missä kuuli olevan työmahdollisuuksia. Omaelämäkerrasta välittyy elävä kuva 1800–1900-lukujen vaihteen Suomen maaseudusta, pikkukaupungeista ja Helsingistä.

Liukonen sai vuoden 1904 paikkeilla käsiinsä sosialismista kertovaa maanalaista kirjallisuutta, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Kirjat tarjosivat teorian siitä, miksi yhteiskunta oli epäoikeudenmukainen, ja samalla ratkaisun ongelmaan eli vallankumouksen. Eugen Schauman murhasi Nikolai Bobrikovin vuonna 1904. Liukonen kuvailee elämäkerrassaan voimakkaita tuntojaan seuratessaan Bobrikovin loisteliasta hautajaissaattuetta Helsingissä Esplanadin ja Mikonkadun kulmassa: hän tunsi ”järjetöntä halua heittää pommin ja sillä hajottaa vihatun miehen maalliset jäännökset Esplanadin puiden oksille ja kadulle ihmisten tallattavaksi”.

Liukonen lähti suurlakkovuonna 1905 mukaan aktivistien toimintaan: hän salakuljetti aseita, levitti vallankumouspropagandaa keisarin sotilaiden keskuuteen, oli mukana väijytyksissä ja iskuissa tsaarin turva- ja virkakoneistoa vastaan sekä osallistui myös pankkiryöstöihin, joista saatavilla rahoilla oli tarkoitus rahoittaa vallankumousta. Hän toimi vuoden 1906 Viaporin kapinan aikoihin punakaartin päällikön Johan Kockin henkivartiokaartissa.

Kohtalokkaaksi teoksi osoittautui murha, johon hän syyllistyi keväällä 1907: hän ampui Kouvolan rautatieasemalla keisarin salaisen poliisin kätyriksi arvellun Nikolai Vestnikovin. Tästä hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Tuomio kuitenkin raukesi 1917, kun Venäjällä puhkesi vallankumous ja senaatin päätöksellä kaikki poliittiset vangit vapautettiin. Omaelämäkerta kuvailee yksityiskohtaisesti 1900-luvun alun Kakolan vankilaoloja.

Loppuikänsä Liukonen vietti rauhallista elämää puusepän ammatissa, jonka hän oli oppinut vankilassa. Sisällissotaan hän ei osallistunut, vaikka sekä punaiset että valkoiset houkuttelivat entistä aktivistia riveihinsä. Myöhemmin hän jatkoi ahkerasti kirjoittamista ja toimi toisen maailmansodan jälkeen aktiivisesti Helsingin maalaiskunnan kunnallispolitiikassa SKDL:n edustajana. Omaelämäkerrasta ja hänen tyttärensä tiedoista päätellen Liukonen katui vanhemmiten väkivallantekoja, joihin hän oli nuorukaisena syyllistynyt, vaikkakin hän oli tehnyt ne tsaarinvallan kumoamiseksi ja Suomen itsenäisyyden nimissä.

Teokset

• Aktivisti, salaista sotaa Venäjän varjossa, 2005
• Karua elämää, 1948
• Savipuron Jussin sunnuntai, 1-näytöksinen huvinäytelmä, 1948

Lähteet

• Suomen kirjailijat -tietokanta (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

• Helsingin Sanomien kirja-arvostelu Aktivistista (Arkistoitu – Internet Archive)
• Työväenperinne: Kolu
• Aktivisti-kirjaan perustuva näytelmä Aktivisti, Teatteri Telakka, Tampere, ensi-ilta 9.10. www.telakka.eu/teatteri/ohjelmisto/