Henry Biaudet
| Henry Biaudet | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 5. huhtikuuta 1869 Heidelberg, Badenin suurherttuakunta |
| Kuollut | 17. syyskuuta 1915 (46 vuotta) Rooma, Italia |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto |
| Väitöstyön ohjaaja | E. G. Palmén |
| Tutkimusalue | historia |
| Tunnetut työt | Tutkimus Juhana III:n uskontopolitiikasta; Vatikaanin arkiston Suomea koskevien asiakirjojen julkaiseminen |
Louis Alfred Henry Biaudet (5. huhtikuuta 1869 Heidelberg – 17. syyskuuta 1915 Rooma) oli suomalainen katolisen kirkon historiaan erikoistunut historiantutkija ja sortovuosien aktivisti. Hänen johdollaan käynnistyi 1900-luvun alussa Vatikaanin arkiston Suomea koskevien asiakirjojen julkaiseminen.[1]
Biaudet’n kansainvälisen taustan vuoksi hänen identiteettinsä vaihteli kosmopolitismin ja suomalaisen nationalismin välillä. Myös tutkijana hänen työssään yhdistyi Suomen kansallinen historiankirjoitus ja laajempi eurooppalaisen historiankirjoituksen konteksti.[2] Kielikiistassa Biaudet oli kiivas suomenmielinen, vaikka puhuikin itse suomea hieman kankeasti.[3]
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuoruus ja sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Biaudet oli sveitsiläis-ranskalaista sukua ja syntyi Saksassa.[2] Hänen vanhempansa olivat yliopistonlehtori Léon Gabriel Biaudet ja Marie Louise Gerber. Perhe muutti Sveitsistä Suomeen vuonna 1873.[1] Ranskalaissyntyinen isä perusti tuolloin Helsinkiin ranskankielisen tyttökoulun ja sai 1880 viran Keisarillisesta Aleksanterin-Yliopistosta ranskan kielen lehtorina, jona toimi kuolemaansa 1898 saakka.[4] Henry Biaudet kävi koulunsa osin Suomessa ja osin Ranskassa.[3] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Genevessä vuonna 1887 ja aloitti samana vuonna sotilasuran Suomessa vapaaehtoisena aliupseerina Uudenmaan tarkk’ampujapataljoonassa. Biaudet kävi Moskovan junkkarikoulua 1890–1892 ja valmistui 1892 upseeriksi Haminan kadettikoulusta. Hän palveli aliluutnanttina aluksi 50. Belostokin jalkaväkirykmentissä Sevastopolissa ja vuodesta 1894 Suomessa Hämeen tarkk’ampujapataljoonassa.[1] Hän yleni luutnantiksi 1895.[5] Biaudet kuitenkin erotettiin Suomen sotaväestä vuonna 1899, koska hän oli osallistunut helmikuun manifestia vastustaneeseen poliittisen toimintaan. Hän menetti myös sotilaseläkkeensä, mutta sai eron yhteydessä ylennyksen alikapteeniksi.[1]
Aktivismi ja väitöskirjatutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotilasuran päätyttyä Biaudet aloitti Keisarillisessa Aleksanterin-Yliopistossa huippuvauhdilla edenneet historian opinnot ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1901 sekä lisensiaatiksi ja tohtoriksi 1906. Vailla vakituista virkaa hän elätti itsensä toimimalla ranskan kielen opettajana helsinkiläisissä kouluissa sekä lehtimiehenä.[1] Vuonna 1900 hän työskenteli Aftonpostenin toimittajana ja Nya Pressenin ulkomaankirjeenvaihtajana.[1][3]
Sortokauden aikana Biaudet liittyi aktivistien salaiseen organisaatioon ja toimi sen johtajana ulkomailla. Hän oli Venäjällä palvellessaan solminut suhteita venäläisiin sosialistivallankumouksellisiin (”eserrät”). Kyseisen puolueen taistelujärjestön salamurhattua Venäjän sisäministeri Dmitri Sipjaginin vuonna 1902 Biaudet’ta epäiltiin osalliseksi ja hänestä tehtiin Suomessa salainen etsintäkuulutus.[1] Hän oli tuolloin valmistelemassa E. G. Palménin ohjauksessa väitöskirjaa katolisuuden ja reformaation suhteesta Juhana III:n ajan Ruotsissa ja oleskeli pääasiallisesti ulkomailla tekemässä arkistotyötä, etenkin Vatikaanin kirjastossa Roomassa.[3] Biaudet oli työskentellyt vuodesta 1902 Keski- ja Etelä-Euroopan arkistoissa, pääasiassa Vatikaanissa. Hän halusi kirjoittaa uusiksi Ruotsin vastauskonpuhdistuksen historian katolisten lähteiden avulla, kun aiempi tutkimus oli turvautunut lähinnä traditioon perustuneisiin ruotsalaisiin lähteisiin. Työnsä myötä hän hakeutui yhteistyöhön eurooppalaisten katolisen kirkon historian tutkijoiden kanssa ja pääsi yhteyksiensä avulla käyttämään muun muassa jesuiittajärjestön salaisia arkistoja.[2]
Kuultuaan vuonna 1903 olevansa Suomessa etsintäkuulutettu Biaudet päätti jäädä pysyvästi ulkomaille. Etsintäkuulutuksen vuoksi yliopisto joutui katkaisemaan hänen stipendinsä ja Suomen Historiallinen Seura rahoituksen hänen suunnittelemaltaan lähdejulkaisutyöltä. Jälkimmäinen hanke suunniteltiin siirrettäväksi sen jatkumisen varmistamiseksi ensin Herman Gummerukselle ja tämän jouduttua vangituksi Per Olof von Törnelle. Biaudet sai kuitenkin järjestettyä suomalaisilta kollegoiltaan salaista taloudellista tukea, mikä mahdollisti hänen tieteellisen työnsä jatkamisen. Von Törne jäi hänen avukseen Roomaan.[3] Heidän ja Vatikaanin arkistossa samaan aikaan työskennelleiden ruotsalaisten tutkijoiden välille syntyi kilpailuasetelma ja kiista oikeudesta eräiden kokoelmien käyttöön.[6] Seurauksena Vatikaanin arkistonhoitaja peruutti välillä Biaudet’n luvat asiakirjojen valokuvaamiseen, minkä vuoksi lähdejulkaisuhanke oli keskeytettävä. Tämä kuitenkin mahdollisti Biaudet’lle ja von Törnelle omiin väitöskirjatöhinsä keskittymisen.[3] Samanaikaisesti Biaudet jatkoi mukana Suomen aktivistien toiminnassa, suunnitteli Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaa ja pyrki vuonna 1905 järjestämään Venäjän vallankumouksellisille aseita ulkomailta. Hänen vastuullaan oli myös Suomen asiaa koskevan propagandan levittäminen romaanisen kielialueen lehtiin Euroopassa.[1]
Vuoden 1905 suurlakko muutti Suomen poliittisia oloja ja pidätysuhan väistyttyä Biaudet saattoi palata kotimaahan väittelemään.[3] Hän väitteli tohtoriksi 1906 tutkimuksellaan Le Saint-Siège et la Suède durant la seconde moitié du XVIe siècle. Väitöskirjassaan Biaudet esitti vallitsevasta tulkinnasta poiketen, että Juhana III:n kirkkopoliitiikkaa motivoivat myös taloudelliset ja valtapoliittiset intressit eikä vain tämän oma uskonnollinen vakaumus. Muut tutkijat tyrmäsivät ajatuksen, mutta myöhempi historiantutkimus on päätynyt pitkälti samaan johtopäätökseen. Biaudet korosti muiden fennomaanitutkijoiden tavoin myös 1500-luvun Suomen itsenäisyyttä suhteessa Ruotsiin ja Ruotsin vallan ajan kielteistä vaikutusta Suomessa. Nämä värittyneet tulkinnat herättivät vastustusta varsinkin suomenruotsalaisten tutkijoiden keskuudessa, ja M. G. Schybergson leimasi Biaudet’n tutkimukset poliittiseksi propagandaksi.[2] Etelä-Euroopassa tutkimus kuitenkin otettiin positiivisesti vastaan.[6]
Suomalaisen ”tutkimusretkikunnan” johtajana Roomassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Samoihin aikoihin väitöskirjan kanssa ilmestyi ensimmäinen osa Biaudet’n kokoamasta merkittävästä lähdejulkaisusarjasta. Hän sai myös yliopiston suurimman stipendin Herman Rosenbergin rahastosta ja palasi jatkamaan työtään Roomaan.[3][1] Vuodesta 1909 Biaudet johti Suomalaisen Tiedeakatemian rahoittamaa Expédition historique finlandaise de Rome -nimistä suomalaista tutkijaryhmää, jonka tehtävänä oli etsiä ja julkaista Suomea koskevia historiallisia asiakirjoja Vatikaanin arkistosta. Ryhmän keskeisiä tutkijoita olivat sisarukset Kaarlo ja Liisi Karttunen.[1] Biaudet’n ohjauksessa ehti valmistua kolme väitöskirjaa sekä neljä osaa Études romaines -nimistä julkaisua.[2] Kaarlo ja Liisi Karttunen sekä August Pärnänen väittelivät kaikki vuonna 1910 ranskaksi.[3] Biaudet’n kansainvälisesti merkittävin tieteellinen saavutus oli yhdessä Liisi Karttusen kanssa tehty kaksiosainen biografinen luettelo nuntiuksista eli paavin lähettiläistä vuoteen 1800 saakka. Biaudet’n nimissä julkaistu ensimmäinen osa ulottui vuoteen 1648 ja ilmestyi vuonna 1910.[2] E. G. Palménin kuoltua vuonna 1911 Biaudet haki häneltä vapautunutta Suomen ja Skandinavian historian professorin virkaa, mutta hävisi riitaisassa haussa Carl von Bonsdorffille.[3] Suomalaisen Tiedeakatemian rahoitus Biaudet’n tutkijaryhmälle päättyi 1914 ja seuraavana vuonna hän kuoli lavantautiin.[6] Tämä johti ryhmän hajoamiseen.[3]
Biaudet tutustui Italiassa vierailleeseen kirjailija Joel Lehtoseen ja auttoi häntä Boccaccion Decameronen suomentamisessa. Lehtonen puolestaan oli Biaudet’n yhdyshenkilönä suomalaisiin lehtiin.[7]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Henry Biaudet oli naimisissa vuodesta 1892 Maria Kristina Sjöblomin (1870–1954) kanssa. Heidän poikansa oli pankkivirkailija, urheilutoimittaja ja tenniksen pelaaja Ali Biaudet.[1] Henry Biaudet on kansanedustaja Eva Biaudet’n isosetä.[8]
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Le Saint-Siège et la Suède durant la seconde moitie du XVIe siècle: notes et documentes 1: origines et pèriode des relations non officielles 1570 - 1576. 1906
- Le Saint-Siège et la Suède durant la seconde moitié du XVIe siècle (väitöskirja). 1906
- Les nonciatures apostoliques permanentes jusqu'en 1648. 1910
- Les origines de la candidature de Sigismond Vasa au trône de Pologne en 1587. 1911
- Carlo Brancaccio: un italien au service de la Suède au XVI:e siècle. 1912
- Documents concernant les relations entre le Saint-Siège et la Suède durant la seconde moitié du XVIe siècle 2: époque des relations officielles (1576 - 1583) 1: mission en Italie de Pontus de la Gardie (1576 - 1577). 1912
- Gustaf Eriksson Vasa, Prince de Suède 1. 1913
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k Tapio Helen: Biaudet, Henry (1869 - 1915) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 14.6.2002 (päivitetty 16.1.2009). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c d e f Elise Garritzen: Kaksi kuvaa tutkijasta: kansallinen ja kansainvälinen Henry Biaudet Historiatieteiden tutkijakoulun X jatkokoulutusseminaari 21.-22.5.2008, Tampere. (archive.org) Viitattu 10.4.2013.
- ↑ a b c d e f g h i j k Juhani Mylly: Kansallinen projekti: Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa, s. 230–234. Kirja-Aurora, Turku 2002.
- ↑ BIAUDET Léon Gabriel Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesmatrikkeli 1640–1917.
- ↑ Wikiaineisto: Kuka kukin oli 1961
- ↑ a b c Elise Garritzen: Henry Biaudet, Liisi Karttunen ja suomalainen historiantutkimus Roomassa 1900-luvun alussa Luentokalvot 12.4.2011. Viitattu 10.4.2013.
- ↑ LehtoNet-sivut: Joel Lehtosen ystäviä ja tukijoita Savonlinna.fi. Viitattu 10.4.2013.
- ↑ Maahanmuuton historiaa 1/7: johdanto Yle Radio 1Historiasarjoja. Yle Areena. Viitattu 4.6.2015.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tapio Helen: Henry Biaudet vastarintamiehenä ensimmäisellä sortokaudella, Historiallinen arkisto 90. Societas Historica Finlandiae 1987.
- Elise Garritzen: Lähteiden lumoamat – Henry Biaudet, Liisi Karttunen ja suomalainen historiantutkimus Roomassa 1900-luvun alussa. SKS 2011.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||
