Päihteiden kielto

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lajitelma erilaisia päihteenä käytettäviä aineita.

Päihteiden kielto tarkoittaa historiallisia tapahtumia sekä kehityskulkua, joiden seurauksena useimmista päihteistä on tehty kiellettyjä ja nykyistä asiaintilaa, jota ylläpidetään poliittisesti. Kiellolla pyritään rajoittamaan ja vähentämään päihteiden kysyntää ja saatavuutta. Päihteiden kielto on johtanut siihen, että useimmat psykoaktiiviset aineet ovat huumausaineiksi luokiteltuja ja niiden luvattomasta hallussapidosta, valmistuksesta, käytöstä sekä myynnistä rangaistaan. Maailman terveysjärjestö WHO:n ja Euroopan huumeseurantakeskus EMCDDA:n tutkimuksissa on sittemmin todettu ettei rangaistavuudella ole vaikutusta käytön yleisyyteen.[1][2][3]

Kansainvälinen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen oopiumisopimus, joka allekirjoitettiin Haagissa 23. tammikuuta 1912, oli ensimmäinen kansainvälinen huumeita rajoittava sopimus.lähde?

Päihteitä kieltämässä on ollut Yhdistyneet kansakunnat (YK), jolla on kolme yleissopimusta – huumausaineyleissopimus vuodelta 1961 korvasi aiemmin käytössä olleen kansainvälisen oopiumisopimuksen, psykotrooppisia aineita koskeva yleissopimus vuodelta 1971 ja huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa koskeva yleissopimus vuodelta 1988.[4] YK:n jäsenmaat ovat ratifioineet sopimukset, minkä vuoksi huumausainelainsäädännöt ovat kansainvälisesti pääpiirteittäin samankaltaisia. Luettelo YK:n yleissopimusten mukaisista huumeista luettelee YK:n huumausaineyleissopimuksen ja psykotrooppisia aineita koskevan yleissopimuksen mukaiset huumausaineet, sekä näihin kuulumattomat päihteet, jotka on luokiteltu huumausaineiksi Suomessa. Viime vuosina Suomen huumausaineluetteloon on lisätty myös joitakin kasvinosia.[5][6][7]

Kansainvälisesti huumausaineita valvotaan edellämainituilla yleissopimuksilla, jotka velvoittavat sopimuksen ratifioineita maita luokittelemaan tietyt aineet huumausaineiksi sekä asettamaan huumausaineiden yleiskiellon. Sopimuksen vallitseva tulkinta on kuitenkin se, että vaikka sopimus sitoo kieltämään tiettyjen aineiden käytön, se ei velvoita rankaisemaan siitä. Tämän vuoksi eri sopimusmaat ovat päätyneet noudattamaan hyvinkin erilaisia huumausainepolitiikkoja.[8][9]

Historia maittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asetustasolla huumeiden käyttö määriteltiin Suomessa rikokseksi vuonna 1966 ja vuosikymmenen lopulla huumeasiat siirrettiin huoltopoliisilta rikospoliisille, jonka puitteisiin perustettiin huumeisiin erikoistuneita yksiköitä.

Vuonna 1972 säädettiin huumausainelaki. Erimielisyydet huumekysymyksen määrittelyssä tiivistyivät kysymykseen huumeiden käytön rangaistavuudesta. Hallituksen esityksessä käyttöä ei määritelty rangaistavaksi teoksi.[10] Eduskunnassa lakivaliokunta[11] suositteli käytön kriminalisointia, kun taas talousvaliokunta[12] asettui hallituksen linjalle. Suuri valiokunta päätti asiasta arvalla. Nostetussa arvassa luki Ei, eli siis hallituksen rangaitsemattomuuskantaa vastaan ja kriminalisoinnin puolesta[13], joka hyväksyttiin myös lopullisessa äänestyksessä äänin 92 puolesta – 80 vastaan.[14]

Suomen lainsäädännössä huumausainelaki määrittelee Suomessa huumausaineiksi luokitellut päihteet ja kuluttajamarkkinoilta kielletyt psykoaktiiviset, ei lääkkeenä käytettävät aineet. Suomen huumausainelainsäädännössä huumausaineiksi luokitellaan sellaiset kemikaalit sekä kasvit, joita käytetään lamauttavien, päihdyttävien tai harhoja tuottavien keskushermostovaikutusten vuoksi ja jotka on erikseen mainittu huumausainelaissa.[15] Huumausaineeksi luokiteltava päihde määritellään valtioneuvoston asetuksella.[5] Huumausainerikoksista säädetään Rikoslaissa. Kansainvälisesti huumausainelainsäädännöissä on eroavaisuuksia, erityisesti uusien muuntohuumeiden osalta.

Suomen huumausainepolitiikan yleistavoitteena on huumausaineiden käytön ja levittämisen ehkäiseminen siten, että niiden käytöstä ja torjunnasta aiheutuvat taloudelliset, terveydelliset ja sosiaaliset haitat ja kustannukset jäävät mahdollisimman pieniksi. Valtioneuvoston periaatepäätöksessä toimenpideohjelmasta huumausaineiden käytön ja sen aiheuttamien haittojen vähentämiseksi vuosille 2012–2015 todetaan että on olemassa vankkaa näyttöä siitä, että huumeongelmaisen hoitaminen tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin hoidotta jättäminen. Huumeongelman käsittelyä palvelujärjestelmässä voi haitata se, että huumeiden käyttö on rangaistavaa eikä ongelmasta uskalleta kertoa palvelujärjestelmässä, vaikka siitä kysyttäisiinkin. Laajaa kokonaisarviota huumausainepolitiikan tehokkuudesta tai vaikuttavuudesta ei tähänmennessä ole tehty, koska arviointityöhön ei ole saatu tarvittavia resursseja.[16]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eri maiden huumepolitiikalla vähäinen yhteys huumeiden käytön yleisyyteen Uutispalvelu Duodecim. 10.07.2008. Viitattu 11.1.2018.
  2. Degenhardt et al: Toward a Global View of Alcohol, Tobacco, Cannabis, and Cocaine Use: Findings from the WHO World Mental Health Surveys. PLOS Medicine, heinäkuu 2008, 5. vsk, nro 7. doi:10.1371/journal.pmed.0050141. (englanniksi)
  3. Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytön seurantakeskus: Vuosiraportti 2011: Huumeongelma Euroopassa, s. 47. Kuvaaja: Rangaistusten ja kannabiksen käytön välinen yhteys. Luxemburg: Euroopan unionin julkaisutoimisto, 2011. ISBN 978-92-9168-473-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 11.1.2018).
  4. Jääskeläinen, Marke & Virtanen, Sirpa & Räikkönen, Outi: ”Päihteitä koskevan lainsäädännön kehitys ja päihdeoloihin vaikuttaneita tapahtumia”, Päihdetilastollinen vuosikirja 2016 : Alkoholi ja huumeet, s. 112-113. THL, 2017. Teoksen verkkoversio.
  5. a b Valtioneuvoston asetus huumausaineina pidettävistä aineista, valmisteista ja kasveista 28.8.2008. Finlex. Viitattu 10.7.2009.
  6. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  7. Lääketieteen sanasto: huume Terveyskirjasto: Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 14.7.2009.
  8. Soikkeli, Markku: Huumeet ja laki Päihdelinkki. 6.4.2006. A-klinikkasäätiö. Viitattu 29.2.2016.
  9. Virkamiesjohtaja: ”Kannabiksen vapautus on alkanut – YK:n sopimuksia rikotaan” Uusi Suomi 9.5.2016.
  10. Hallituksen esitys eduskunnalle Huumausainelaiksi HE 128/1970 vp
  11. (LaVL 2/1971)
  12. (TaVM 12/1971)
  13. Ei savua ilman sakkoja 19.2.2007. Viitattu 15.4.2011.
  14. (SuVM 168/1971)
  15. Huumausainelaki Finlex - Ajantasainen lainsäädäntö
  16. Valtioneuvoston periaatepäätös toimenpideohjelmasta huumausaineiden käytön ja sen aiheuttamien haittojen vähentämiseksi 2012–2015 Sosiaali ja terveysministeriö.