Eino Kaipainen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Eino Hermanni Kaipainen (2. joulukuuta 1899 Jäppilä, Etelä-Savo31. tammikuuta 1995 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Kaipainen oli alun perin poliisikomisario Kotkassa.

Hän oli tunnetuimpia elokuvanäyttelijöitä suomalaisissa elokuvissa 1930-luvulta 1970-luvulle saakka. Kaipainen oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijänä vuosina 1937–1944 ja Helsingin kaupunginteatterin näyttelijänä vuosina 1945–1965.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Kaipainen oli seitsenlapsisen perheen keskimmäinen. Hänen vanhempansa olivat Vilhelmiina (Miina) Kinnunen (1860–1949) ja Hermanni Kaipainen (1867–1907). Eino suoritti Pieksämäen Kontiomäen kansakoulun vuosina 1909–1912. Hän muutti Kotkaan isoveljensä Oskarin apulaiseksi 1910-luvun puolivälissä. Asevelvollisuuden Kaipainen suoritti 1919–1920 Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti 2:ssa. Hän toimi vääpelinä Suomenlinnassa vuoteen 1924, jolloin palasi Kotkaan ja ryhtyi poliisikonstaapeliksi. Kaipainen eteni poliisiurallaan Kotkan poliisilaitoksen nuoremmaksi komisarioksi.

21. kesäkuuta 1925 Eino Kaipainen nai savonlinnalaisen Elina Vainikaisen (1904–2002). Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Jorma Antero (1925), Anja Kaarina (1927), Martti Olavi (1930) ja Tapani Herkko Kaarle Kustavi (1940). Kaipaisen esimies, poliisimestari Eino Havas oli Kotkan Näyttämön vahva taustahahmo. Työpäivänsä jälkeen Kaipainen harrasti teatteria, hän pääsi vaativiin pääosiin ja kehittyi taiteellisesti. Kotkassa hän näytteli muun muassa Kullervon nimiosan Aleksis Kiven satavuotisjuhlassa vuonna 1934. Näytelmässä Anu ja Mikko hänellä oli miespääosa.

Ammattinäyttelijäksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1937 Eino Kaipainen muutti perheineen Helsinkiin ja siirtyi Suomen Kansallisteatterin näyttelijäksi. Klassikkonäytelmässä Nummisuutarit hän näytteli Karrin isäntää ja Akseli Tolan näytelmässä Topias hän oli enkeli Asarias. Samaan aikaan hän alkoi saada yhä enemmän elokuvaosia, mutta sota katkaisi hänen uransa. Talvisodassa Kaipainen palveli sotilasvirkamiehenä Kajaanissa. Jatkosodassa hän palveli kenraali Erkki Raappanan alaisessa 14. divisioonassa Rukajärvellä ja sodan loppuvaiheessa luutnanttina sotapoliisitehtävissä. Sodan jälkeen Kaipaisen elokuvaura oli ylämäessä, kun taas teatterin puolella meni huonommin. Hänelle annettiin lähinnä sivuosia. Lopulta hän vaihtoi Kansanteatteriin, jossa hän oli suosittu näyttelijä eläkeikäänsä asti.

Eino Kaipaisen ensimmäinen menestyselokuva oli Pohjalaisia vuonna 1936. Hän esiintyi myös muun muassa elokuvissa Lapatossu (1937), Halveksittu (1939), Seitsemän veljestä (1939), Runon kuningas ja muuttolintu (1940), Vaivaisukon morsian (1943), Suomisen Olli yllättää (1945), Niskavuoren Heta (1952), Yhden yön hinta (1952), Se alkoi sateessa (1953), Niskavuoren Aarne (1954), Isän vanha ja uusi (1955), Tuntematon sotilas (1955) sekä Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957). Kaipaisen viimeinen tähtirooli on nimiosa Suomen ensimmäisessä värielokuvassa Juha vuodelta 1956. Eino Kaipainen näytteli yleensä rehtiä suomalaista miestä, joka usein joutui jonkun lipevän hurmurin vuoksi aisankannattajaksi. Tällaisia elokuvia olivat muun muassa Katariina ja Munkkiniemen kreivi, Anja, tule kotiin, Ratavartijan kaunis Inkeri, Juha ja Kahden ladun poikki.

Vanhuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1967 Eino Kaipainen muutti vaimonsa kanssa Joutsaan, kaakkoiseen Keski-Suomeen. Kahdeksan vuoden kuluttua he palasivat Helsinkiin Vuosaaren kaupunginosaan. 1970-luvun alkupuolella Kaipainen teki teatterivierailuja ja esiintyi radiossa. Vuonna 1975 hänellä oli pääosa Matti Raninin ohjaamassa näytelmässä Vanhan kellon ääni. Näytelmästä tuli menestys.

Kaipaiselle myönnettiin Pro Finlandia -kunniamerkki vuonna 1954.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaipainen, Jorma: Eino Kaipaisen elämän kuvia poikansa silmin. Jorma Kaipainen, 1999. ISBN 952-91-1428-1.
  • Elonet Eino Kaipainen

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]