Jussi Jurkka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jussi Jurkka
Jussi Jurkka vuonna 1956.
Jussi Jurkka vuonna 1956.
Syntymäaika 15. kesäkuuta 1930
Syntymäpaikka Turku, Suomi
Aktiivisena 1949–1982
Kuolinaika 9. huhtikuuta 1982 (51 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki, Suomi
Ammatti näyttelijä
Merkittävät roolit Frantz
(Altonan vangit)
Nero
(Britannicus)
Robespierre
(Dantonin kuolema)
Osvald
(Kummittelijoita)[1]
Allan Smith
(Morsiusseppele, elokuva)
Puntarpää
(Punainen viiva, elokuva)
Lammio
(Tuntematon sotilas, elokuva)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Parhaan miessivuosan Jussi-palkinto 1959 (Punainen viiva)
Miesnäyttelijän Jussi-palkinto 1971 (Akseli ja Elina, Päämaja)[2]
Ida Aalberg -palkinto 1981[3]

Jussi Tapani Jurkka (15. kesäkuuta 1930 Turku9. huhtikuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Jurkan näyttelijäntyölle oli ominaista jyrkkyys ja terävyys, joiden ansioista hän esitti usein poikkeuksellisia roolihahmoja. Hänen intensiteettinsä ja älykkyytensä vetosi niin teatteri- kuin elokuvayleisöön ja hän saavutti useita taiteellisia voittoja vaativissa roolitehtävissä.[4]

Jurkka valmistui Suomen Teatterikoulusta vuonna 1949, minkä jälkeen hän työskenteli näyttelijänä Kotkan Maakuntateatterissa 1949–1950, Intimiteatterissa 1950–1957 ja Suomen Kansallisteatterissa 1957–1982.

Valkokankailla Jurkan tunnetuimmat roolit olivat Tuntemattoman sotilaan (1955) Lammio ja Punaisen viivan (1959) agitaattori Puntarpää. Kaikkiaan Jurkka näytteli 32 elokuvassa. Televisiossa hän oli mukana muun muassa Pentti Siimeksen ja Ritva Valkaman tähdittämässä sketsiviihdesarjassa Parempi myöhään....

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurkka kuului merkittäviin näyttelijäsukuihin molempien vanhempiensa puolelta. Hänen vanhempansa, Eino Jurkka ja Emmi Jurkka (o.s. Tuomi), olivat molemmat teatterinjohtajia ja näyttelijöitä. Myös hänen veljensä Sakari Jurkka ja siskonsa Vappu Jurkka toimivat näyttelijöinä, samoin kuin eno Arvi Tuomi ja serkut Rauli ja Liisa Tuomi. Vanhemmat erosivat Jussin ollessa vasta vuoden ikäinen.

Jussi Jurkan ensimmäinen aviopuoliso oli näyttelijä Maikki Länsiö (1932–1996). Heidän tyttärensä Laura Jurkka (s. 1958) on myös näyttelijä.[5] Jurkan toinen aviopuoliso oli näyttelijä Arja Pessa (1943–2015). Kumpikin liitto päättyi avioeroon. Jurkka itse totesi liitoistaan ironisesti, ettei hän "koskaan mennytkään naimisiin, hänet vietiin molemmilla kerroilla".[4]

Julkisuudessa Jussi Jurkka viihtyi vain sen verran, kuin oli tarpeen hänen ammattinsa kannalta. Erottuaan Pessasta 1970-luvun alussa hän jätti julkisuuden lähes tyystin.[6]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotkan Maakuntateatteri ja Intimiteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurkan ensimmäinen päärooli oli Michael Max Catton tragediassa Vihreät vedet. Isäänsä vihaava Michael edusti roolityyppiä, josta Jurkka tuli tunnetuksi 1950-luvulla: neuroottiset nuoret miehet. Jurkan näyttelijänlaatuun tyyppi sopi erinomaisesti.[7] Lyhyen Kotkan-kauden jälkeen Jurkka kiinnostui uudesta Intimiteatterista, jonka periaatteena oli palata teatterin alkulähteille, kirjailijan tekstiin ja näyttelijäntyöhön. [8]Jurkka näytteli Intimiteatterin avajaisnäytelmässä Kurittomat vanhemmat äitiä ja poikaa Emmi Jurkan kanssa. Molemmat pitivät toisiaan uransa parhaina vastanäytteljöinä.[9]

Jussi Jurkan voittoihin Intimiteatterissa kuului muun muassa nuori Alving Henrik Ibsenin näytelmässä Kummittelijat keväällä 1951. "Jussi Jurkan poikkeuksellisen suuresta lahjakkuudesta ei voi erehtyä. Tuntuu siltä kuin tähän Jurkan taiteilijaperheen kuopukseen, 21-vuotiaaseen nuorukaiseen taiteelliset kyvyt olisivat projisoituneet mahdollisimman onnellisella tavalla", Aamulehden Olavi Veistäjä kirjoitti.[10] Neron rooliinsa näytelmässä Britannicus Jurkka teki perusteellista pohjatyötä: hän matkusti Roomaan tutustumaan näytelmän alkulähteisiin.[11] Intimiteatterin taiteellinen taso ja kaupallinen menestys olivat hyviä 1950-luvulla: Jussi Jurkka ja Toivo Mäkelä ottivat tavakseen ilmoittaa "suurellisesti", etteivät he vajaille katsomoille näytellä viitsisikään.[12] Jurkka itse piti Intimiteatterin vuosiaan uransa tärkeimpinä.[13]

Suomen Kansallisteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intimiteatterin henki ja talous alkoivat heikentyä, ja Jurkka teki päätöksen siirtyä Suomen Kansallisteatteriin. Hän oli saanut ensimmäisen tarjouksen Kansallisteatterista 1955 ja kaksi vuotta myöhemmin hän ei enää empinyt teatterin vaihtoa.[13] Hän näytteli Kansallisessa uransa loppuun, noin neljännesvuosisadan. Vuosina 1956 ja 1957 Jurkka vieraili myös sukunsa nimikkoteatterissa, huoneteatteri Jurkassa.[1]

1960-luvulla Jurkka sai näytelläkseen useita merkittäviä rooleja. Hänen paneutumisensa roolitehtäviin oli aina perusteellista ja kunnianhimoista.[14] "Nuorten vihaisten miesten" roolit pysyivät pitkään hänen repertoaarissaan, hänellä oli päärooli muun muassa Jack Witikan ohjaamassa kappaleessa Nuori viha. Jurkka näytteli runsaasti myös Edvin Laineen ohjaamana.[15]

Jurkan taiteellinen menestys näkyi myös tilikukkarossa: hän oli vuonna 1962 Suomen toiseksi eniten ansaitseva näyttelijä; miehen vuositulo oli noin 35 900 nykymarkkaa (lähes 79 000 euroa vuoden 2014 rahassa).[16]

Iän karttuessa Jurkan roolit alkoivat vaihtua nuorista vihaisista miehistä henkilöihin, jotka olivat jollain tavoin vaikeita, jopa kieroutuneita. Hänen taiteellisiin voittoihinsa lukeutuu muun muassa Frantz Wilho Ilmarin ohjaamassa näytelmässä Altonan vangit; suoritusta on luonnehdittu "järkyttäväksi" ja se sai poikkeuksellisen paljon palstatilaa.[17] Jurkan harvoihin Shakespeare-tehtäviin kuului Antonius Edvin Laineen ohjaamassa tragediassa Julius Caesar. Antoniuksen suurta puhekohtausta on pidetty yhtenä kautta aikain parhaista Shakespeare-tulkinnoista.[18]

1970-luvun alussa Jurkalla oli rooli muun muassa kirjenäytelmässä Nuori Ida Aalberg; näytelmää esitettiin noin 50 kertaa ja siitä tehtiin televisioversio vuonna 1974.[19][2] Uransa myöhäisvaiheessa Jurkka ei enää varsinaisesti viihtynyt Suomen Kansallisteatterissa, mutta pysyi siellä, kun näköpiirissä ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa.[20] Hän saavutti merkittäviä voittoja 1970-luvun puolivälissä esimerkiksi Edgarin roolissaan August Strindbergin näytelmässä Kuolemantanssi.[20] Jurkan näyttelijäntestamentiksi jäi Antonio Salierin rooli Peter Shafferin näytelmässä Amadeus keväällä 1981. Roolisuoritus oli sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.[21]

Radioteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkka näytteli myös Radioteatterissa. Hänellä oli rooleja muun muassa kuunnelmissa Lordi Arthur Savilen rikos (1961) ja Välskärin kertomukset (1974–1975).[22][23]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkokankailla Jussi Jurkka näytteli ennen kaikkea draamoissa ja melodraamoissa. Hänen roolihahmonsa joutuivat perimmäisten kysymysten ääreen, usein kyse oli elämästä ja kuolemasta. Useat Jurkan tulkitsemat roolihahmot tekivät henkirikoksen, joutuivat sellaisen uhriksi tai tekivät itsemurhan. Eräissä elokuvissa hänen hahmonsa romanttisen rakkauden kohteille kävi kalpaten. Kevyempää draamaa edustavat roolit Aino Räsäsen kartanoromanttisten Helena-sarjan kirjoihin perustuvissa elokuvissa. Jurkalla oli rooli myös kolmessa Väinö Linnan teksteihin perustuvassa teoksessa, joista tunnetuin lienee luutnantti Lammio Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa Tuntematon sotilas (1955).

Jurkka aloitti elokuvauransa jo kymmenvuotiaana avustajantehtävällä Hugo Hytösen komediassa Ketunhäntä kainalossa. Jurkan aikuisiän valkokangasura alkoi 1948 kreditoimattomaksi jääneellä Pertin roolilla Ville Salmisen ohjaamassa draamassa Irmeli, seitsentoistavuotias. Hänen ensimmäinen merkittävä roolinsa oli Arttu Lasse Pöystin ohjaamassa kartanodraamassa ...ja Helena soittaa (1951); hän näytteli saman roolin myös kahdessa myöhemmässä Helena-sarjan filmatisoinnissa. Seuraavana vuonna hänellä oli keskeinen rooli Aarne Tarkaksen rikoselokuvassa Yö on pitkä. Hannu Lemisen melodramaattisessa epookkielokuvassa Morsiusseppele (1954) Jurkka näytteli miespääosan Aino-Maija Tikkasta vastaan. Jack Witikan elokuvassa Silja – nuorena nukkunut (1956) Jurkan vastanäyttelijänä oli Heidi Krohn. Laineen melodraamassa Musta rakkaus Jurkka teki miespääosan mielenvikaisena Paulina vastanäyttelijänään Eeva-Kaarina Volanen. Vuonna 1959 Jurkka sai miessivuosan Jussi-palkinnon agitaattori Puntarpään roolistaan Matti Kassilan elokuvassa Punainen viiva. Jurkan elokuvarooleista muistettava on myös Brunon osa Kassilan rikosklassikossa Komisario Palmun erehdys (1960).[2]

Jurkan komediatehtäviä olivat muun muassa taiteilijan rooli Matti Oraviston elokuvassa Tähtisilmä (1955), miespääosa lasitaiteilijana Kassilan elokuvassa Lasisydän (1959), vävyn rooli Laineen elokuvassa Myöhästynyt hääyö (1960) ja Vilhelmin osa Toivo Särkän elokuvassa Miljoonavaillinki (1961). Valtaosa Jurkan elokuvarooleista oli niin sanottua "parempaa väkeä". Köyhän kansan miehiä edusti muun muassa Siukolan rooli Laineen elokuvassa Akseli ja Elina (1970). Niin ikään 1970 Jurkka näytteli päämajoitusmestaria Kassilan sotadraamassa Päämaja ja sai erinomaisia arvosteluita roolisuorituksestaan. Jurkan viimeisten vuosien rooleihin lukeutuu poliisin osa Laineen elokuvassa Viimeinen savotta (1977).[2]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurkka oli ketjupolttaja ja kuoli suhteellisen nuorena keuhkosyöpään. Tupakan ohessa hänelle maistui myös alkoholi.[24] Jurkka asui pitkään Helsingin Etu-Töölössä vuonna 1922 rakennetussa kivitalossa osoitteessa Runeberginkatu 19. Hänet on haudattu Hietaniemen uurnalehtoon.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi-voittajat 1959. Jussi Jurkka kolmantena vasemmalta.

Dubbauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pakkanen, Outi: Rakas Emmi, Kustannusosakeyhtiö Otava 1984, ISBN 951-1-08104-7
  • Teatterin maailma - Suomen teatterilaitos ja teatteriväki, toim. Veistäjä, Verneri, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1965
  • Suomen teatterit ja teatterintekijät, toim. Martin, Timo, Niemi, Pertti ja Tainio, Ilona, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1974, ISBN 951-30-2505-5
  • Elonet, "Jussi Jurkka"
  1. a b Suomen teatterit ja teatterintekijät, s. 269
  2. a b c d Jussi Jurkka Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 14.6.2015.
  3. Ida Aalberg -säätiö, palkinnonsaajat Ida Aalberg -säätiö. Ida Aalberg -säätiö. Viitattu 14.6.2015.
  4. a b Rakas Emmi, s. 280
  5. Aunila, Seija: Kansakunnan perillinen Laura Jurkka Elävä arkisto. 8.9.2006. Yleisradio. Viitattu 20.1.2011.
  6. Rakas Emmi, s. 280 ja 281
  7. Rakas Emmi, s. 195
  8. Rakas Emmi. s. 201
  9. Rakas Emmi, s. 205
  10. Rakas Emmi, s. 209
  11. Rakas Emmi, s. 214
  12. Rakas Emmi, s. 217
  13. a b Rakas Emmi, s. 223
  14. Rakas Emmi, s. 275
  15. Rakas Emmi, s. 272 ja 273
  16. Nevalainen, Petri: Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 210. Kymmenen eniten tienannutta suomalaisnäyttelijää vuoden 1962 verotietojen mukaan. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7400-6.
  17. Rakas Emmi, s. 276
  18. Rakas Emmi, s. 278
  19. Vekkeli, Pirkko, Loivamaa, Ismo: Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 224. Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2010. ISBN 978-952-492-296-8.
  20. a b Rakas Emmi, s. 293
  21. Rakas Emmi, s. 296 ja 298
  22. Yle Radio 1: Radioteatteri esittää keväällä 2015 Yleisradio. Viitattu 14.6.2015.
  23. Elisa Kirja: Välskärin kertomukset - 1. Breitenfeldin taistelu Elisa Oyj. Viitattu 14.6.2015.
  24. Kajava, Jukka: Radioteatteri: Jussi Jurkka – monikasvoinen intohimo. Helsingin Sanomat, 21.8.1999.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]