Jussi Jurkka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jussi Jurkka
Jussi Jurkka vuonna 1956
Jussi Jurkka vuonna 1956
Henkilötiedot
Koko nimi Jussi Tapani Jurkka
Syntynyt15. kesäkuuta 1930
Turku
Kuollut9. huhtikuuta 1982 (51 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Maikki Länsiö
(vih. 1955; ero 1965)

Arja Pessa
(vih. 1966; ero 1973)
Lapset Laura Jurkka
Vanhemmat Eino Jurkka
Emmi Jurkka
Sukulaiset Sakari Jurkka (veli)
Vappu Jurkka (sisko)
Näyttelijä
Aktiivisena 1949–1982
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Jussi Tapani Jurkka (15. kesäkuuta 1930 Turku9. huhtikuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Jurkan näyttelijän­työlle oli ominaista jyrkkyys ja terävyys, minkä takia hän päätyi monesti esittämään poikkeuksellisia rooli­hahmoja. Hänen intensiteettinsä ja älykkyytensä vetosivat niin teatteri- kuin elo­kuva­yleisöön ja hän saavutti useita taiteellisia voittoja vaativissa rooli­tehtävissä.[4] Jurkan paneutuminen rooli­tehtäviin oli aina perusteellista ja kunnian­himoista. Luonteeltaan hermo­herkkä Jurkka sai nuorena näyttelijänä usein esitettäväkseen vihaisten nuorten miesten rooleja.[5]

Monipuolisena luonnenäyttelijänä Jurkka saavutti taiteellisia voittoja uransa alusta aina viimeiseen rooli­tehtäväänsä saakka. Traagisista rooleista erityisen vaikuttava oli Frantz von Gerlach näytelmässä Altonan vangit. Jurkka menestyi myös koomisissa rooleissa kuten Algernonin osassa salonki­komediassa Sulhaseni Ernest.

Jurkka jätti kolmivuotisen Teatteri­koulun kesken vuonna 1949 kahden opinto­vuoden jälkeen.[6] Hän työskenteli näyttelijänä Kotkan Maa­kunta­teatterissa 1949–1950, Intimiteatterissa 1950–1957 ja Suomen Kansallisteatterissa 1957–1982.

Elokuvissa Jurkka teki niin ikään väkeviä tulkintoja monimutkaisista hahmoista. Jurkan tunnetuimmat roolit valkokankaalla olivat Tuntemattoman sotilaan (1955) Lammio ja Punaisen viivan (1959) agitaattori Puntar­pää. Kaikkiaan Jurkka näytteli 32 elo­kuvassa. Televisiossa hän oli muun muassa Pentti Siimeksen ja Ritva Valkaman kanssa sketsisarjassa Parempi myöhään….

Jussi Jurkan elämästä julkaistiin Otavan kustantamana vuonna 2015 Lauri Meren kirjoittama 473-sivuinen kirja Tuntematon tähti: Jussi Jurkka.[7]

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurkka kuului merkittävään näyttelijä­sukuun kummankin vanhempansa puolelta. Hänen vuonna 1922 avioituneet vanhempansa Eino Jurkka ja Emmi Jurkka (o.s. Tuomi) olivat kumpikin teatterin­johtajia ja näyttelijöitä. Myös hänen veljensä Sakari Jurkka ja sisarensa Vappu Jurkka työskentelivät näyttelijöinä samoin kuin enonsa Arvi Tuomi ja Valter Tuomi sekä serkkunsa Rauli ja Liisa Tuomi. Vanhemmat erosivat Jussin ollessa vasta vuoden ikäinen.

Antti Tuurin Levoton mieli -romaanin (2019) mukaan Lappa­järvellä, Etelä-Pohjan­maalla vaikuttanut taide­maalari Arvid Broms (1910–1968) olisi ollut näyttelijä Jussi Jurkan biologinen isä. Emmi Jurkalla ja Arvid Bromsilla oli Teri­joella 1920– ja 1930–lukujen taitteessa kiihkeä ja katkonainen suhde, ja arvelut perustuvat Bromsin ja Jussi Jurkan ulko­näön yhtäläisyyksiin sekä ajalliseen mahdollisuuteen. Emmi Jurkka ei kuitenkaan koskaan vihjannut Bromsin olevan Jussin isä eikä Jussi Jurkka tiettävästi arvellut tätä isäkseen.[8]

Jussi Jurkan ensimmäinen avio­puoliso oli näyttelijä Maikki Länsiö (1932–1996). Myös heidän tyttärensä Laura Jurkka (s. 1958) on näyttelijä.[9] Jurkan toinen aviopuoliso oli näyttelijä Arja Pessa (1943–2015). Kumpikin avio­liitto päättyi eroon. Jurkka itse totesi avio­liitoistaan ironisesti, ettei hän ”koskaan mennytkään naimisiin, hänet vietiin molemmilla kerroilla”.[4]

Julkisuudessa Jussi Jurkka viihtyi vain sen verran kuin oli tarpeen hänen ammattinsa kannalta. Erottuaan Pessasta 1970-luvun alussa hän jätti julkisuuden lähes tyystin.[10]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Emmi Jurkka alkoi syksyllä 1929 odottaa kuopustaan, perhe asui Turussa, jonne he olivat muuttaneet Viipurista. Eino ja Emmi Jurkan avio­liitto oli jo tuolloin lähellä päätepistettään. Kuopus syntyi turkulaisessa Alexandra Seikon synnytys­sairaalassa. Seuraavana vuonna Jurkat muuttivat Helsinkiin, mistä Eino Jurkka oli saanut teatterin­johtajan pestin. Emmi Jurkka ehdotti miehelleen avio­eroa, ja tämä suostui. Lapset jäivät Emmi Jurkan hoiviin. Eino Jurkka asui lähellä, mutta ei ollut juuri mukana lastensa elämässä.[11]

Emmi Jurkka lapsineen vaihtoi asuntoa tuon tuosta, ja myös kotia­pulaiset vaihtuivat usein. Apulaisilla oli verraten vapaat oltavat, mutta myös suuri vastuu lapsista.[12] Sakarin, Vapun ja Jussin suhteelliset ikä­erot olivat tuossa vaiheessa suuret, ja Sakari otti nuorempiin sisaruksiinsa nähden tietyn­laisen ”isän roolin”.[13] Jussi Jurkka omaksui tarkkailijan osan. Hänen omin­takeinen huumorinsa ja tapansa hahmottaa asioita eri näkökulmista alkoi käydä ilmi hänen läheisilleen.[14]

Jussi Jurkka aloitti koulunkäyntinsä Munkki­niemessä vuonna 1937.[15] Kun Emmi Jurkka alkoi seurustella kuvan­veistäjä Jussi Mäntysen kanssa ja ryhtyi hankkimaan avioeroa varten vaadittavia dokumentteja, kävi ilmi, että Vappu ja Jussi Jurkkaa ei ollut virallisesti edes olemassa. Heidät merkittiin siviili­rekisterin syntymä­luetteloon keväällä 1938.[16]

Lapsuutensa kesät Jussi Jurkka vietti Teri­joella, missä myös Arvi Tuomen perheellä oli kesä­huvila. Jurkat olivat tutustuneet paikka­kuntaan jo 1920-luvulla näyttelijä­pariskunta Joel ja Rosi Rinteen välityksellä.[17] Terijoella sisarukset olivat lähinnä keskenään palvelijan kanssa Emmi Jurkan ollessa kesäkiertueella. Eino Jurkka vieraili silloin tällöin. Teri­joen tiivis ja virikkeellinen huvila­yhteisö hajosi toisen maailman­sodan myrskyihin, mutta se oli jättänyt jälkensä Jurkkien katraaseen.[18] 1930-luvun lopussa Jurkat asuivat Töölössä Lallukan taiteilija­kodissa. Jussi Jurkkaan eivät tehneet vaikutusta niinkään Lallukan nimekkäät näyttelijät, vaan kuva­taiteilijat, joilta hän sai suunta­viivoja elämälleen. Eritoten interiöörit kiehtoivat tulevaa näyttelijää.[19]

Eino Jurkalla oli varakkaita sukulaisia Jämsässä. Hänen äitinsä koti­tila Saaren kartano oli vieraiden hallinnassa, mutta hänen serkkunsa emännöi vaurasta Virka­järven tilaa. Emmi Jurkka lapsineen pääsi talvisotaa pakoon Virka­järvelle.[20] Välirauhan aikana Emmi Jurkka sai kiinnityksen Tampereen Teatteriin ja muutti kaupunkiin, mutta Jussi ja Vappu jäivät lähes kaksin Lallukan asuntoon. Sakari Jurkka oli jatkosodan alussa hyväksytty vapaaehtoisena rintamalle.[21] Vuonna 1942 Vappu ja Jussi muuttivat Tampereelle äitinsä luo, missä Jussi sai ensi­kosketuksensa teatteriin: hänellä oli pieni rooli Elinan surmassa syksyllä 1942.[22] Jussi Jurkka sai Tampereella läheisiä ystäviä, mutta hänen koulun­käyntinsä ei ottanut sujuakseen.[23]

Eino ja Emmi Jurkka lähtivät 1940-luvun puoli­välissä teatteri­kiertueelle, jolla oli mukana myös heidän kolme lastaan. Sakari Jurkalla oli jo hieman kokemusta näyttelijän ammatista. Vappu Jurkan keski­koulu­opinnot Tampereella olivat loppu­suoralla ja Jussi Jurkka oli lopen tympääntynyt koulun­käyntiin. Kiertue­numerona oli Ison­talon Antti, jossa Jussi Jurkka näytteli rengin roolin.[24]

Teatterikoulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 Suomen Teatteri­koulu muutettiin kolmi­vuotiseksi. Jussi Jurkka olisi joutunut odottamaan kolme vuotta, mikäli hän ei olisi pyrkinyt opin­ahjoon syksyllä 1947. Eino Jurkka arvioi ennalta, mitä pääsy­kokeissa tulisi tapahtumaan, ja neuvoi poikaansa sen varalta: ”tärkeintä on ottaa tilanne haltuun” ja tehdä jännityksen aiheuttamasta tärinästä rooli­henkilön ominaisuus. Jussi Jurkka noudatti neuvoa, ja hänet hyväksyttiin kouluun.[25]

Teatteri­koulussa Jurkka oli omimmassa elementissään ja kurssinsa lahjakkain. Hänen kurssi­kavereitaan olivat muun muassa Ahti Haljala, Leo Jokela ja Kauko Vuorensola. Kahden viimeksimainitun kanssa hän muodosti ystävä­piirin, joka otti bravuurikseen improvisaation.[26] Jurkan kotona Vaasan­rinteellä käytiin into­himoisiakin taide­keskusteluja. Eino Jurkka asui lähellä, ja silloin tällöin opiskelijat saivat kuunnella hänen oppejaan.[27]

Jussi Jurkan teatteri­koulu­vuosien merkittävä näytelmä oli Anton Tšehovin Lokki, jonka virolainen Liina Reiman toi kouluun osana näyttelijän­työn opetustaan. Jurkka teki vaikutuksen Konstantin Treplevin roolissa. Lokki esitettiin harjoitus­näytteenä myös kriitikoille, jotka arvioivat Jurkan eläytymiskykyiseksi ja sangen kypsäksi. ”Jussi Jurkan Konstantinin ympärille muodostui todella Tšehovin tunnelmaa…”, Ilta-Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti. Jurkan opinnot päättyivät kevät­lukukauteen 1949, syyt olivat pitkälti taloudelliset.[6] Hän jäi vaille muodollista pätevyyttä, mitä hänen isänsä ei pitänyt lainkaan ongelmana. Tämä oli nähnyt poikansa lahjakkuuden, ja tiesi että käytännön työ opettaa parhaiten myös teatterissa.[28] Eino Jurkka sopi Kotkan Maa­kunta­teatterin uuden johtajan Toppo Elonperän kanssa, että Jussi Jurkka aloittaisi Kotkassa syys­näytäntö­kaudella 1949. Jussi Jurkan ei tarvinnut enää todistaa taitojaan Elon­perälle, sillä hän oli antanut vahvat näytöt jo teatteri­koulussa.[29]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotkan Maakuntateatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkan tulo­rooli Kotkassa oli rivi­hahmo suositussa laulu­näytelmässä Tukki­joella. Jurkka rakensi vaatimattomasta hahmosta joka­paikan­höylän, joka touhusi korjaten ja nikkaroiden Pietolan tiluksilla, mutta ei kuitenkaan puuttunut varsinaiseen juoneen.[30] Työ­yhteisössä Jurkka oli erinomainen yhteishengen rakentaja. Toisinaan hän sanoa pamautti eriävän näkemyksensä ohjaajille päin naamaa, mikä tuohon aikaan ei ollut suinkaan tavan­omaista. Pikkuhiljaa hän alkoi saada arvostusta ammatti­kunnassaan.[31]

Jurkan ensimmäinen pää­rooli oli Michael Max Catton tragediassa Vihreät vedet. Isäänsä vihaava Michael edusti rooli­tyyppiä, josta Jurkka tuli tunnetuksi 1950-luvulla: neuroottiset nuoret miehet. Jurkan näyttelijän­laatuun tyyppi sopi erin­omaisesti.[32] Kriitikot olivat vaikuttuneita Jurkan suorituksesta. ”Hänen Michaelinsa oli todella se yli­herkkä hermo­ihminen --- jotka lähentelivät runouden ilma­piiriä”, Etelä-Suomi-lehden Ester Kankkunen arvioi.[33]

Kotkan naisväen suosioon Jurkka pääsi koulupoika Gabrielin roolillaan kappaleessa Viimeinen luokka. Jurkka teki roolin myös Helsingissä pariin otteeseen Leo Lähteen­mäen ollessa estynyt. Helsingin Sanomien Sole Uexküll-Gyllenband piti Jurkan vapautuneisuudesta ja eloisuudesta. Vielä tässä vaiheessa Jurkan akilleen­kanta­päänä olivat puutteet äänen­käytössä.[34] Hänen maineensa kiiri, ja häntä kosiskeltiin Tampereen Työ­väen Teatteriin, turhaan. Hän ei lämmennyt myöskään Suomen Kansallis­teatterille.[35]

Jussi Jurkasta tuli isä Kotkan-kaudellaan. Hän oli saattanut näyttelijä Mai-Brit Heljon raskaaksi. Jurkka ja Heljo olivat näytelleet yhdessä komedioissa Viimeinen luokka ja Olemmehan kaksi­kymmentä­vuotiaita, ja lapsi oli saanut alkunsa siinä sivussa.[36] Tulokkaalla oli peräti neljä eri suku­nimeä ennen neljän vuoden ikää: ensin hänellä oli Heljon ensimmäisen avio­puolison suku­nimi. Äitinsä avio­eron jälkeen hän oli Heljo, ja Jurkan isyyden vahvistamisen jälkeen Jurkka. Kun Heljo avioitui uudelleen syksyllä 1954, hän sai luvan siirtää poikansa uuden puolisonsa nimelle.[37]

Intimiteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteri­ohjaaja Mauno Manninen oli vahvasti mukana Jurkkien elämässä. Hän oli verkostoitunut sekä Helsingin että Tukholman teatteri­piireihin ja kaavaili omaa teatteriaan.[38] Lyhyen Kotkan-kautensa jälkeen Jurkka kiinnostui Mannisen perustamasta Intimi­teatterista, jonka peri­aatteena oli palata teatterin alku­lähteille: kirjailijan tekstiin ja näyttelijän­työhön.[39] Jurkka näytteli Intimi­teatterin avajais­näytelmässä Kurittomat vanhemmat Emmi Jurkan esittämän äidin poikaa. Kumpikin piti toistaan uransa parhaana vasta­näyttelijänä.[40]

Jussi Jurkan voittoihin Intimi­teatterissa kuului muun muassa nuori Alving Henrik Ibsenin näytelmässä Kummittelijoita keväällä 1951. ”Jussi Jurkan poikkeuksellisen suuresta lahjakkuudesta ei voi erehtyä. Tuntuu siltä kuin tähän Jurkan taiteilija­perheen kuopukseen, 21-vuotiaaseen nuorukaiseen taiteelliset kyvyt olisivat heijastuneet mahdollisimman onnellisella tavalla”, Aamu­lehden Olavi Veistäjä kirjoitti.[41] Tiina Rinne toimi näytelmän kuiskaajana, ja kertoi tuntemuksistaan yli kuusi vuosi­kymmentä myöhemmin: ”Emmin ja Jussin Kummittelijoita oli hyytävä. --- Se molempien intensiteetti ja yhteis­peli oli jotenkin niin järkyttävä.” Lasse Pöysti puolestaan arvioi 1990-luvulla Kummittelijoiden eräät kohtaukset suomalaisen teatterin huippu­hetkiksi.[42]

Keisari Neron rooliinsa näytelmässä Britannicus Jurkka teki perusteellista pohja­työtä: hän matkusti Roomaan tutustumaan näytelmän alku­lähteisiin.[43] Matkalla olivat mukana myös Mauno Manninen, Emmi Jurkka ja Tiina Rinne. Juna­matkalla Roomasta Venetsiaan Mannisen ja Jussi Jurkan välillä sattui vakava konflikti, joka jätti pysyvän jäljen Mannisen ja Jurkkien väleihin.[44] Britannicus oli taiteellinen triumfi sekä Emmi että Jussi Jurkalle.[45]

Lasse Pöysti ohjasi keväällä 1955 Intimi­teatteriin ranskalaisen huvi­näytelmän Etienne. Jurkan ja Pöystin välit olivat jossain määrin jännitteiset, ja Etiennen harjoituksissa ne jännittyivät entisestään. Seuraavana syksynä Jurkka näytteli niin ikään ranskalaisessa huvi­näytelmässä: André Roussinin Bobosse oli kassa­menestys. Jurkka näytteli Bobossen roolin, ohjauksesta vastasi Vivica Bandler.[46] Jurkan viimeinen näytelmä Intimi­teatterissa oli Agatha Christien trilleri Kymmenen pientä neekeri­poikaa kevät­kaudella 1957. Jurkka sekä ohjasi näytelmän että näytteli pää­roolin. Kappaleesta oli uumoiltu menestystä, mutta se petti odotukset niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin. Tällöin työilmapiiri Intimiteatterissa heikkeni.[47]

Muutamasta ohi­lyönnistä huolimatta Intimi­teatterin taiteellinen taso ja katsoja­suosio olivat 1950-luvulla erin­omaisia: Jussi Jurkka ja Toivo Mäkelä ottivat tavakseen ilmoittaa ”suurellisesti”, etteivät he vajaille katsomoille näytellä viitsisikään.[48] Jurkka itse piti Intimi­teatterin vuosiaan uransa tärkeimpinä.[49]

Suomen Kansallisteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950- ja 1960-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkka, Tea Ista ja Tauno Palo Kansallis­teatterin Pienellä näyttämöllä Tennessee Williamsin näytelmässä Sopeutumisen aika vuonna 1962

Kun Intimi­teatterin henki ja talous alkoivat heikentyä, Jurkka teki päätöksen siirtyä Suomen Kansallis­teatteriin. Hän oli saanut ensimmäisen tarjouksen Kansallis­teatterista 1955, eikä kaksi vuotta myöhemmin enää empinyt teatterin vaihtoa.[49] Hän näytteli Kansallisessa uransa loppuun, noin neljännes­vuosi­sadan. Vuosina 1956 ja 1957 Jurkka vieraili myös sukunsa nimikko­teatterissa, huone­teatteri Jurkassa.[1]

Jurkan läheisimpiä ystäviä Kansallis­teatterissa olivat edellisen suku­polven suur­näyttelijä Tauno Palo ja hänen puku­huone- ja ikä­toverinsa Pentti Siimes. Jurkka ja Siimes olivat kumpikin luonteeltaan varautuneita, mikä lienee tyypillistä taidokkaille koomikoille.[50] Kansallis­teatterissa Jurkka näytteli tiuhaan Edvin Laineen ohjaamana, ja etenkin 1960-luvulla hän oli ennen kaikkea Laineen näyttelijä.[51] Kaikkiaan Jurkka näytteli noin 20:ssä Laineen ohjaamassa tuotannossa. Toinen Jurkan kanssa paljon työskennellyt ohjaaja oli Jack Witikka: Jurkka näytteli noin kymmenessä hänen ohjaamassaan tuotannossa. Myös Arvi Kivimaa ohjasi Jurkkaa useasti.[52]

Jurkan debyytti Kansallis­teatterissa oli Algernon Moncrieffin rooli Oscar Wilden salonki­komediassa Sulhaseni Ernest marras­kuussa 1957. Suulaan Algernonin rooli sopi mainiosti Jurkan näyttelijän­laatuun, mutta hänen puhe­tyylissään alettiin nähdä toistumista. Nuoremmat mies­näyttelijät olivat ottaneet Jurkan esi­kuvakseen ja tämän puhe­tyyli alkoi tarttua heihin.[53] Vaikeasta alusta huolimatta Ernestistä tuli menestys, ja sitä esitettiin vielä 1960-luvun puolellakin.[54]

Jurkalle ominaista vihaista nuorta miestä edusti muun muassa Jimmy Porterin rooli Witikan ohjaamassa teoksessa Nuori viha. Alison Porteria näytteli Tea Ista ja Alisonin ystävätärtä puolestaan Pia Hattara. Nuori viha sai ensi-iltansa tammi­kuussa 1958 ja sitä esitettiin Pienellä näyttämöllä 38 kertaa.[55][56] Jurkka ja Ista muodostivat yleisön näkö­kulmasta sopivan näyttelijä­parin, vaikka he alkuun näyttelivät toisiaan vastaan ainoastaan Nuoressa vihassa.[57]

Mika Waltarin komedia Miljoona­vaillinki oli 1950-luvun lopun menestys­näytelmä kautta Suomen. Kansallis­teatterin Suurelle näyttämölle sen ohjasi Edvin Laine; esitys­kertoja sille kertyi yli 80. Jurkka näytteli johtajan roolin. Hän teki saman roolin myös Miljoona­vaillingin elo­kuva­versiossa vuonna 1961. Myös Holger Salin ja Pentti Siimes esiintyivät samoissa rooleissa kuin näytelmässä.[56][58] Koomisista rooleista Jurkan oma suosikki oli virka­mies Valentin de Barroyer ranskalaisessa epookki­komediassa Ihana seikkailu.[59] Syys­kuussa 1960 ensi-iltansa saanutta näytelmää esitettiin yli 70 kertaa.[56] Toivo Särkkä ohjasi näytelmään perustuvan saman­nimisen väri­elo­kuvan kesällä 1962. Elo­kuvassa oli mukana samoja näyttelijöitä kuin Kansallis­teatterissa, esimerkiksi Ruth Snellman, Rose-Marie Precht ja Esa Saario, mutta ei Jussi Jurkkaa.[60]

Iän karttuessa Jurkan roolit alkoivat vaihtua nuorista vihaisista miehistä henkilöihin, jotka olivat jollakin tavoin vaikeita, jopa kieroutuneita. Hänen taiteellisiin voittoihinsa lukeutuu muun muassa Frantz von Gerlachin rooli Wilho Ilmarin ohjaamassa näytelmässä Altonan vangit. Suoritusta luonnehdittiin ”järkyttäväksi” ja se sai poikkeuksellisen paljon palsta­tilaa.[61] Aikalaiset muistelivat Frantzia Jurkan ikimuistoisimpana roolina Kansallisteatterissa.[62] Jurkan harvoihin Shakespeare-tehtäviin kuului Antonius Edvin Laineen ohjaamassa tragediassa Julius Caesar. Antoniuksen suurta puhe­kohtausta on pidetty yhtenä kautta aikain parhaista Shakespeare-tulkinnoista.[63] Julius Caesar esitettiin 29 kertaa vuosina 1959–1960. Nimiroolin näytteli Jalmari Rinne.[56]

Jurkan taiteellisten voittojen sarjaa jatkoi Robespierren rooli Georg Büchnerin vallan­kumous­näytelmässä Dantonin kuolema. Ralf Långbackan ohjaama tuotanto oli Tauno Palon 35-vuotistaiteilijajuhlanäytelmä. Palo itse näytteli ääri­vasemmistolaisen Georges Dantonin roolin. Jurkka oli tehnyt perusteellista pohja­työtä myös tätä näytelmää varten.[64] Syksyn 1964 tapaus oli Rolf Hochhuthin näytelmä Sijainen. Toisen maailman­sodan aikaisia juutalais­vainoja käsittelevä teos oli puhuttanut ympäri Eurooppaa. Kansallis­teatterille näytelmän sovittivat Edvin Laine ja Arvi Kivimaa. Heidän tulkintaansa arvosteltiin liian sentimentaaliseksi. Jurkka näytteli ihmis­kokeita tekevää yli­lääkäriä ja sai kautta kriitikko­kunnan erin­omaiset arvostelut intensiivisestä luonne­tutkielmastaan, joka pysyi tyyli­lajissaan ja onnistui välttämään turhan tunteilla mässäilyn.[65]

Quentinin rooli Arthur Millerin näytelmässä Jälkeen syntiin­lankeemuksen oli Jurkalle psyykkisesti raskas. Jurkan rooli­hahmo on näyttämöllä lähes­tulkoon läpi koko esityksen, ja näyttelijöitä on runsaan­puoleisesti. Näytelmään kuuluvat muun muassa Quentinin vanhemmat, joita Kansallis­teatterin tuotannossa tulkitsivat Rauha Rentola ja Helge Herala, sekä vaimot, joita tulkitsivat Tea Ista, Kyllikki Forssell ja Asta Backman. Kriitikko Sole Uexküll kehui Jurkan tulkinnan älyllisyyttä ja kirkkautta. ”Merkittävintä Jussi Jurkan Quentinissa on kai se, että hänen etsintänsä ja itsensä kuuntelu on niin polttavan rehellistä…”, Uexküll analysoi.[66]

Marras­kuussa 1966 sai ensi-iltansa puolalainen farssi Tango, jossa Jurkka teki Arturin roolin. Näytelmää esitettiin ensin Pienellä näyttämöllä, mutta hyvän menestyksensä johdosta se siirrettiin lopulta Suurelle näyttämölle. Esitys­kertoja kertyi yli 150 ja katsojia noin 13 000.[67][56] Waltarin veijari­näytelmä Omena putoaa esitettiin Kansallis­teatterissa nimellä Nyt putoaa omena syksyllä 1968. Jurkka näytteli keskeisen Ventti-Villen roolin. Näytelmästä tuli menestys, jota esitettiin yli 60 kertaa.[56] Unkarilaisessa komediassa Tótin perhe Jurkka näytteli tarkalla otteellaan majurin roolin.[68] Näytelmä sai ensi-iltansa tammi­kuussa 1969 ja muodostui varsin suosituksi.[56]

Jurkka oli 1960-luvun kuluessa mukana viidellä teatteri­kiertueella, joista neljällä Laineen ohjaamana. Kiertueiden näytelmiin kuului muun muassa Mika Waltarin komedia Myöhästynyt hääyö.[69]

Jurkan taiteellinen menestys näkyi myös tili­kukkarossa. Hän oli vuonna 1962 Suomen toiseksi eniten ansaitseva näyttelijä: hänen vuosi­tulonsa oli noin 35 900 nyky­markkaa.[70] Vuoden 2019 rahan­arvon mukaan summa vastaa noin 80 000 euroa.[71]

1970- ja 1980-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luku oli Jurkalle ammatillisesti hajanaisempi kuin edelliset vuosi­kymmenet. Vapun alla 1972 Kansallis­teatterissa sai ensi-iltansa laulu­näytelmä Tukki­joella. Se esitettiin Suomalaisen Teatterin sata­vuotis­juhlan kunniaksi. Pari­kymmentä vuotta aiemmin Jurkka oli tehnyt näytelmässä vaatimattoman sivu­osan, tällä kertaa hän näytteli pää­roolin suur­talon­poika Pietolana. Pietolan isäntä on leski­mies, joka asuu maa­tilallaan tyttärensä kanssa. Tila on rappiolla isännän saamattomuuden takia. Jurkka rakensi Pietolastaan eteenpäin pyrkivän miehen, joka innostuneisuudestaan huolimatta ei saa mitään aikaiseksi, ja hänen tulkintaansa ihastuttiin. Pietolan tytärtä näytteli Aila Arajuuri. Tuotannon ohjasi vierailevana ohjaajana Vili Auvinen.[72][56] Sitä esitettiin aina vuosi­kymmenen loppuun asti yhteensä 343 kertaa. Katsojia se sai yli 270 000.[56]

Pietola osoittautui hahmoksi, josta Jurkka saattoi ammentaa myös elo­kuvissa ja televisiossa. Matti Kassilan ohjaamassa rillumarei-laji­tyyppiä lämmittelevässä komediassa Meiltähän tämä käy (1973) Jurkka teki ronskein vedoin pontikan­keittäjä Nestorin roolin erään­laisena muunnelmana Pietolan isännästä. Mainos­television viihde­ohjelmassa Yllätys, yllätys (1973) Jurkka näytteli Römpän ukkoa. Hahmo oli ruudussa vain jokusen minuutin, mutta siitä tuli kuuluisin Jurkan tekemistä rähjäisistä äijä­tyypeistä. Römpän ukko muistettiin vielä vuosien päästä.[73]

Syys­kaudella 1972 Jurkalla oli rooli muun muassa kirje­näytelmässä Nuori Ida Aalberg; näytelmää esitettiin noin 50 kertaa ja siitä tehtiin oma versionsa televisioon vuonna 1974.[74][2]

Uransa myöhäis­vaiheessa Jurkka ei enää varsinaisesti viihtynyt Kansallis­teatterissa, mutta pysyi siellä, kun näkö­piirissä ei ollut parempaakaan vaihto­ehtoa.[75] Hän saavutti merkittäviä taiteellisia voittoja 1970-luvun puoli­välissä esimerkiksi Edgarin roolissaan August Strindbergin näytelmässä Kuoleman­tanssi.[75] Edgar oli mestarillisesti tulkittu, vaikka näytelmä kokonaisuudessaan jäi heiveröiseksi.[76] Vuosi­kymmenen jälki­puoliskolla Jurkka sai edelleen isohkoja rooli­tehtäviä. Esko Elstelän ohjaama unkarilainen näytelmä Viimeistä seuraava yö huhti­kuussa 1976 oli vuosi­kausiin ensimmäinen tuotanto, jossa Jurkalla oli sivu­rooli.[77] Marton László ohjasi syys­kaudella 1979 Shakespearen komedian Mitta mitasta. Jurkka näytteli Angelon roolin ja onnistui jälleen kerran. Angelo on komedian konna ja keskeinen antagonisti. Näytelmä kokonaisuudessaan sai tylyt lehdistö­arviot.[78][79] Kassa­virran se kuitenkin pani liikkeeseen: esityksiä oli lähes 50 ja katsojia noin 13 000.[56]

1980-luvulla Jurkka esiintyi kahdessa Kansallis­teatterin ensi-ilta­näytelmässä. Syksyllä 1980 hänellä oli Aksel Someron rooli Maria Jotunin komediassa Kultainen vasikka. Ohjelmistossa oli edelleen myös Minna Canthin Papin perhe, joka oli saanut ensi-iltansa syys­kaudella 1978; Jurkka näytteli siinä pastori Valtarin roolin.[80] Jurkan sairastaman syövän takia esityksiä piti rytmittää hoito­jaksojen mukaan. Jurkka ei halunnut sytostaatti­hoitoa, sillä se olisi johtanut hiusten menettämiseen. Hän ei myöskään aina noudattanut lääkäreiden neuvoja. Röntgen­kuvien mukaan säde­hoidot olivat tehonneet, mutta lääkärit kielsivät auringon­oton. Lomallaan Portugalissa Jurkka oli kuitenkin koko ajan auringossa.[81] Jurkan näyttelijän­testamentiksi jäi Antonio Salierin rooli Peter Shafferin näytelmässä Amadeus syksyllä 1981. Rooli­suoritus oli sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.[82] Tosin aivan viimeisessä esityksessä kuukautta ennen kuolemaansa Jurkan voimat olivat jo ehtyneet.[83] Amadeusta esitettiin vielä vuosia Jurkan kuoleman jälkeen. Salierin esittäjäksi siirtyi Ismo Kallio.[56]

Radioteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkka näytteli myös Radioteatterissa. Hänellä oli rooleja muun muassa kuunnelmissa Lordi Arthur Savilen rikos (1961) ja Välskärin kertomukset (1974–1975).[84][85] Vaikka Jurkan omin­takeinen puhe­ilmaisu kavensi hänen työskentely­mahdollisuuksiaan radiossa, rooleja kertyi kymmenittäin vuodesta 1951 aina vuoteen 1977.[86]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi-voittajat vuodelta 1959, Jussi Jurkka kolmantena vasemmalta.

Jussi Jurkka näytteli 25 teatteri­elo­kuvassa vuosina 1948–1961, kun suomalainen elo­kuva eli niin sanottua studio­kauttaan. 1970-luvulla hän esiintyi kuudessa elo­kuvassa. Jurkan elo­kuva­taiteellinen esikuva varsinkin alku­aikoina oli ranskalainen Jean Marais.[87] Vaikka elo­kuva­taide kiinnosti Jurkkaa, hän ei arvostanut sitä liki­mainkaan yhtä paljon kuin teatteri­a. Teatteri­lavalla näyttelijä hallitsi tilaa ja esitystä ja oli vastuussa näytöksen onnistumisesta. Elo­kuvissa ohjat olivat kuvaajien, leikkaajien ja ohjaajan käsissä. Useat näyttelijät eivät edes käyneet katsomassa omia elo­kuviaan.[88]

Jurkka näytteli usein draamaelokuvissa ja melo­draamoissa. Hänen rooli­hahmonsa joutuivat perimmäisten kysymysten ääreen: usein kyse oli elämästä ja kuolemasta. Useat Jurkan tulkitsemat roolihahmot tekivät henki­rikoksen, joutuivat sellaisen uhriksi tai tekivät itse­murhan. Eräissä elo­kuvissa hänen hahmonsa romanttisen rakkauden kohteille kävi kalpaten. Kevyempää draamaa edustavat roolit Aino Räsäsen kartano­romanttisen Helena-sarjan kirjoihin perustuvissa elo­kuvissa. Jurkalla oli rooli myös kolmessa Väinö Linnan teksteihin perustuvassa teoksessa.

Jurkka oli jo lapsuudessaan mukana kahdessa elo­kuvassa. Vuonna 1940 hän oli sisarensa kanssa osana lapsilaumaa isänsä ohjaamassa musiikki­hupailussa Eulalia-täti ja samana vuonna hänellä oli pieni sivu­osa juoksu­poikana Hugo Hytösen komediassa Ketun­häntä kainalossa.[89] Elo­kuvista kumpikin on säilynyt jälki­polville, mutta niitä ei ole esitetty televisiossa.

Jurkan ammattimainen valko­kangas­ura alkoi vuonna 1948 kreditoimattomalla Pertin roolilla Ville Salmisen ohjaamassa draamassa Irmeli, seitsen­toista­vuotias. Jurkan ensimmäinen merkittävä rooli oli Junkkerin Arttu Lasse Pöystin ohjaamassa kartano­draamassa …ja Helena soittaa (1951). Hän esitti saman roolin myös kahdessa myöhemmässä Helena-sarjan kuvauksessa. Rehti ja reipas Arttu ei ollut Jurkalle tavan­omainen osa, hänen rooli­tyypikseen muotoutui pikemminkin moni­mutkainen ja sairaalloisen herkkä nuori mies.[90] Vuonna 1952 Jurkka teki pääroolin Aarne Tarkaksen rikos­elo­kuvassa Yö on pitkä. Kriitikot ylistivät hänen suoritustaan heikko­tahtoisena nuorukaisena.[91] Hannu Lemisen melo­dramaattisessa epookki­elo­kuvassa Morsius­seppele (1954) Jurkka näytteli mies­pää­osan Aino-Maija Tikkasen vasta­näyttelijänä. Elo­kuvassa Jurkan näyttelemä yläluokan nuorukainen rakastuu Tikkasen näyttelemään maalais­tyttöön, jolle rakkaus osoittautuu kohtalokkaaksi.[92]

Jurkan tunnetuin elo­kuva­tehtävä lienee luutnantti Lammio Edvin Laineen ohjaamassa elo­kuvassa Tuntematon sotilas (1955). Elo­kuva sai miljoonittain katsojia, ja sen näyttelijät jäivät pitkäksi aikaa rooliensa vangeiksi. Myös näyttelijä Jussi Jurkka ja fiktiivinen luutnantti Lammio samaistettiin toisiinsa. Erään kerran Jurkka joutui ikävään väli­kohtaukseen Lammio-roolinsa takia.[93]

Jack Witikan elo­kuvassa Silja – nuorena nukkunut (1956) Jurkan vasta­näyttelijänä oli Heidi Krohn. Laineen melo­draamassa Musta rakkaus Jurkka teki mies­pää­osan mielen­vikaisena Paulina vasta­näyttelijättärenään Eeva-Kaarina Volanen. Vuonna 1959 Jurkka sai mies­sivu­osan Jussi-palkinnon agitaattori Puntar­pään roolistaan Matti Kassilan elo­kuvassa Punainen viiva. Jurkan elo­kuva­rooleista muistettava on myös rattopoika Brunon osa Kassilan rikos­klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960).[2]

Jurkan komedia­tehtäviä olivat muun muassa taiteilijan rooli Matti Oraviston elo­kuvassa Tähtisilmä (1955), miespääosa lasitaiteilijana Kassilan elokuvassa Lasisydän (1959), vävyn rooli Laineen elo­kuvassa Myöhästynyt hääyö (1960) ja johtaja Vilhelmin osa Toivo Särkän elo­kuvassa Miljoona­vaillinki (1961). Valta­osa Jurkan elo­kuva­rooleista oli niin sanottua ”parempaa väkeä”. Köyhän kansan miehiä edusti muun muassa Siukolan rooli Laineen elo­kuvassa Akseli ja Elina (1970). Niin ikään vuonna 1970 Jurkka näytteli pää­majoitus­mestaria Kassilan sotadraamassa Päämaja, ja sai erin­omaisia arvioita rooli­suorituksestaan. Hän voitti toisen Jussi-palkintonsa yhteisesti rooleistaan Päämajassa ja Akselissa ja Elinassa. Jurkan viimeisten vuosien rooleihin lukeutuu poliisin osa Laineen elo­kuvassa Viimeinen savotta (1977).[2]

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisio alkoi valloittaa Suomea 1950-luvun puoli­välin jälkeen. Se vaikutti osaltaan elo­kuva­tuotannon hiipumiseen seuraavan vuosi­kymmenen alussa, mutta myös tarjosi uusia mahdollisuuksia näyttelijöille. Alussa lähetykset olivat suoria ja ne toteutettiin alkeellisella yhden kameran tekniikalla. Niitä ei tallennettu, sillä kuva­nauhureita ei ollut. Voimakkaasti teatteri­taiteeseen suuntautunut Jussi Jurkka ei juurikaan kiinnostunut uudesta viestintä­kanavasta. Emmi Jurkka ja Sakari Jurkka sitä vastoin oivalsivat sen tarjoamat mahdollisuudet. Mainos-TV alkoi esittää Teatteri Jurkan näytös­kappaleita suorina lähetyksinä. Jussi Jurkan ensimmäinen televisio­rooli oli fennomaani Jonas Castrén näytelmässä Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään häät (1960). Ensi­esiintymistä seurasi kymmenittäin rooleja Mainos-TV:n ja Yleis­radion tuotannoissa. Jurkka näytteli muun muassa Tauno Paloa vastaan komediassa Omena putoaa. Pari­valjakko Palo–Jurkka oli osoittanut taiteellisen voimansa Kansallis­teatterissa.[94]

Vuonna 1965 Emmi, Sakari ja Jussi Jurkka näyttelivät Mainos-TV:n sarjassa Asemahotelli. Sarjasta tuli lopulta kymmen­osainen. Aarne Tarkas ohjasi marras­kuussa 1967 televisio­sovituksen näytelmästä Köysi, jossa Jussi Jurkka oli ollut mukana Intimi­teatterin-vuosinaan. Jurkkaa kiinnosti mahdollisuus näytellä Rupert Cadellin rooli, joka Intimi­teatterissa oli langennut Toivo Mäkelälle.[95] Huhti­kuussa 1968 esitettiin Jurkka-show, jossa Jussi Jurkalla oli useita rooleja. Touko­kuussa oli vuorossa Eila Peit­salo -show. 1970-luvulle tultaessa Jurkan televisio­työt alkoivat harveta, mutta tunnetuin oli vielä edessä: vuonna 1979 Jurkka näytteli MTV:n suositussa Parempi myöhään… -sketsisarjassa. Hänen repliikkinsä ”hyvää ötyä” muodostui lentäväksi lauseeksi.[96]

Suomalaisia elo­kuvia esitettiin televisiossa jo 1950-luvulta alkaen. Jurkan näyttelemistä elo­kuvista …ja Helena soittaa sai televisio­ensi-iltansa syys­kuussa 1962. Katsojia tilastoitiin noin 390 000.[97] Morsius­seppele ensi­esitettiin koti­katsomoissa marras­kuussa 1966, jolloin televisio­vastaan­ottimien määrä oli huomattavasti suurempi. Elo­kuva sai noin miljoona katsojaa.[92]

Runeberginkatu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkka asui lukemattomissa eri asunnoissa lapsuus- ja nuoruus­vuosinaan. Ollessaan aviossa Länsiön kanssa hän muutti isohkoon perhe­asuntoon Töölön Runeberginkadulle. Koti­apulaiset eivät vaihtuneet yhtenään kuten Jurkan lapsuuden­kodissa: keskisuomalainen neiti Tammimetsä toimi pitkään kolmi­henkisen perheen koti­hengettärenä.[98] Avio­eronsa jälkeen Jurkka lunasti Runebergin­kadun-asunnon omiin nimiinsä. Hän asui siinä myös Pessan kanssa, ja jäi siihen erottuaan Pessasta. Toisen avio­eronsa jälkeen Jurkka ei tuntenut tarvetta remontoida asunnosta pieleen menneen avio­liiton muistoja, kuten oli tapahtunut edellisen eron yhteydessä.[99]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurkka oli ketju­polttaja. Alkoholia hän käytti harkiten, koska halusi käyttäytyä julkisilla paikoilla asiallisesti. Sen sijaan runsas alkoholin­käyttö koti­oloissa oli koitua kohtalokkaaksi: henkisesti kuormittava työ ja epäterveet elämän­tavat johtivat terveydellisiin ongelmiin 1970-luvulla. Jurkalla diagnosoitiin haima­tulehdus, minkä jälkeen hän luopui alkoholista. Hänellä oli vakavia ongelmia myös vatsa­happojen kanssa.[100]

Jurkalla todettiin keuhkosyöpä alku­vuodesta 1981. Hän pyrki jatkamaan teatteri­työtään mahdollisimman normaalisti ja piti sairautensa suhteen matalaa profiilia. Viimeiset viikkonsa Jurkka vietti sairaalassa. Hän kuoli syöpään pitkänä­perjantaina 1982.[101][102] Jurkan siunaus­tilaisuus oli koruton; mukana olivat hänen lapsensa ja sisaruksensa. Myös Jurkan viimeiseksi jäänyt nais­ystävä Outi Pakkanen oli paikalla.[103] Jurkkien sukuhauta on Hietaniemen hautausmaan uurnalehdossa.[104]

Valikoitu rooliluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intimiteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1950 Kurittomat vanhemmat Michel
1951 Kummittelijoita Osvald Alving
Britannicus Nero
1952 Karjalan kuningas Lemmes
1953 Porvari aatelis­miehenä Cléonte
1955 Etienne Etienne
Bobosse Bobosse

Suomen Kansallisteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1957 Sulhaseni Ernest Algernon Moncrieff
1958 Nuori viha Jimmy Porter
1959 Julius Caesar Marcus Antonius
1960 Ihana seikkailu Valentin de Barroyer
1962 Altonan vangit Frantz von Gerlach
1963 Dantonin kuolema Robespierre
1964 Sijainen tohtori
1966 Tango Arthur
1968 Nyt putoaa omena Ventti-Ville
1969 Tótin perhe majuri
1972 Tukki­joella Pietola
Nuori Ida Aalberg Lauri Kivekäs
1974 Kuoleman­tanssi Edgar
1978 Papin perhe pastori Henrik Valtari
1979 Mitta mitasta kreivi Angelo
1981 Amadeus Antonio Salieri

Valikoitu filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoillan teatterielokuvat

Vuosi Nimi Rooli
1940 Ketunhäntä kainalossa Iikka[105]
1948 Irmeli, seitsentoistavuotias Pertti[105]
1949 Kanavan laidalla Esko[105]
1951 …ja Helena soittaa Arttu Eero Junkkeri
1952 Yö on pitkä pankkivirkailija Jussi Virta
1953 Kolmiapila Janne
1954 Kovanaama toinen vanki
Morsiusseppele Allan Smith, ylioppilas
Laivaston monnit maissa Pentti, huolto­aseman johtajan poika
1955 Tähtisilmä taiteilija Lauri Raunio
Tuntematon sotilas Lammio
Sankarialokas useita
Näkemiin Helena Arttu Junkkeri
1956 Ratkaisun päivät vänrikki Veikko Lepistö
Rintamalotta Erik Vuori
Silja – nuorena nukkunut Armas

Lähde: [2]

Vuosi Nimi Rooli
1956 Jokin ihmisessä Kauko
1957 Kuriton suku­polvi Galileo ”Kali” Vara­vaara
Pää pystyyn Helena Arttu Junkkeri
Musta rakkaus Pauli Haantie
1958 Verta käsissämme Viktor Aaltona
1959 Punainen viiva agitaattori Puntarpää
Lasisydän lasi­taiteilija
1960 Myöhästynyt hääyö Otto Mäkinen, vävy
Komisario Palmun erehdys Bruno Rygseck
1961 Miljoonavaillinki Vilhelm, Imu­paine­puristin Oy:n johtaja
1970 Akseli ja Elina Aarne Siukola
Pää­maja päämajoitusmestari A. F. Airo
1973 Meiltähän tämä käy Ruutanan­suon Nestori
Pohjan­tähti Aarne Siukola
1976 Luottamus Gunnar Castrén
1977 Viimeinen savotta poliisi Karisiira

Ääninäyttelijänä
Pääartikkeli: Ääninäyttelijäroolit ovat omassa luettelossaan.

Valikoituja televisio- ja radiorooleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisio
Vuosi Ohjelma Rooli
1960 Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään häät Jonas Castrén
1962 Huivi Yates
1963 Omena putoaa Ventti-Ville
1965 Asemahotelli Oiva Toivo
1967 Köysi Rupert Cadell
1968 Jurkka-show useita
1974 Nuori Ida Aalberg Lauri Kivekäs
1979 Norjasta ostettu posliinitonttu Mafia
Parempi myöhään… useita
1982 Vainajan vaivat Matin isä

Lähde: [2][106][107]

Radio
Vuosi Kuunnelma Rooli
1951 Kahle kirpoaa Jacob Hambach
1955 Kummittelijoita Osvald Alving
1956 Suuri Mozart Mozart
1960 Katarina, kaunis leski luutnantti Schildt
1961 Olviretki Schleusingenissa Patrik
1962 Karamazovin veljekset Ivan Karamazov
1966 Caligula Caligula
1970 10 päivää jotka järisyttivät maailmaa Kerenski
1971 Metsähiisi Serebrjakov
1975 Välskärin kertomukset Kaarle X Kustaa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterin­tekijät. Helsinki: Kustannus­osake­yhtiö Tammi, 1974. ISBN 951-30250-5-5.
  • Meri, Lauri: Tuntematon tähti : Jussi Jurkka. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2015. ISBN 978-951-1-26596-2.
  • Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Kustannus­osake­yhtiö Otava, 1984. ISBN 951-10810-4-7.
  • Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma: Suomen teatteri­laitos ja teatteri­väki. Helsinki: Kustannus­osake­yhtiö Tammi, 1965.
  • Helavuori, Hanna-Leena: Jurkka, Jussi (1930–1982). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 13.10.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Martin 1974, s. 269.
  2. a b c d e f Jussi Jurkka Elonetissä. Viitattu 1.4.2017.
  3. Palkinnon­saajat Ida Aalberg -säätiö. Viitattu 14.6.2015.
  4. a b Pakkanen 1984, s. 280.
  5. Pakkanen 1984, s. 275.
  6. a b Meri 2015, s. 146–148.
  7. Meri, Lauri: Tuntematon tähti Otava. Viitattu 17.10.2015.
  8. Kuka oli lapsen oikea isä? Legendaarinen näyttelijä Emmi Jurkka piti suuren salaisuuden elämänsä loppuun asti Ilta-Sanomat. 12.1.2020. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 21.9.2021.
  9. Aunila, Seija: Kansa­kunnan perillinen Laura Jurkka Yle Elävä arkisto. 8.9.2006. Yleisradio Oy. Viitattu 20.1.2011.
  10. Pakkanen 1984, s. 280, 281.
  11. Meri 2015, s. 27–30.
  12. Meri 2015, s. 35.
  13. Meri 2015, s. 36.
  14. Meri 2015, s. 39.
  15. Meri 2015, s. 44.
  16. Meri 2015, s. 47, 48.
  17. Meri 2015, s. 51.
  18. Meri 2015, s. 69.
  19. Meri 2015, s. 79.
  20. Meri 2015, s. 84.
  21. Meri 2015, s. 90.
  22. Meri 2015, s. 100.
  23. Meri 2015, s. 112.
  24. Meri 2015, s. 123, 124.
  25. Meri 2015, s. 127, 128.
  26. Meri 2015, s. 133.
  27. Meri 2015, s. 141.
  28. Meri 2015, s. 151.
  29. Meri 2015, s. 152.
  30. Meri 2015, s. 156.
  31. Meri 2015, s. 160.
  32. Pakkanen 1984, s. 195.
  33. Meri 2015, s. 164.
  34. Meri 2015, s. 165.
  35. Meri 2015, s. 167.
  36. Meri 2015, s. 198.
  37. Meri 2015, s. 203.
  38. Meri 2015, luku 9, s. –.
  39. Pakkanen 1984, s. 201.
  40. Pakkanen 1984, s. 205.
  41. Pakkanen 1984, s. 209.
  42. Meri 2015, s. 190, 191.
  43. Pakkanen 1984, s. 214.
  44. Meri 2015, s. 211.
  45. Meri 2015, s. 219.
  46. Meri 2015, s. 237.
  47. Meri 2015, s. 239.
  48. Pakkanen 1984, s. 217.
  49. a b Pakkanen 1984, s. 223.
  50. Meri 2015, s. 278.
  51. Meri 2015, s. 323.
  52. Meri 2015, s. 444–446.
  53. Meri 2015, s. 275.
  54. Meri 2015, s. 276.
  55. Meri 2015, s. 280.
  56. a b c d e f g h i j k Jurkka Jussi Ilona. Teatterin tiedotus­keskus (TINFO) ja Teatteri­museo. Viitattu 22.3.2019.
  57. Meri 2015, s. 281.
  58. Miljoonavaillinki Elonetissä. Viitattu 6.3.2022.
  59. Meri 2015, s. 286.
  60. Ihana seikkailu Elonetissä. Viitattu 6.3.2022.
  61. Pakkanen 1984, s. 276.
  62. Meri 2015, s. 320.
  63. Pakkanen 1984, s. 278.
  64. Meri 2015, s. 321.
  65. Meri 2015, s. 328.
  66. Meri 2015, s. 329, 330.
  67. Meri 2015, s. 334.
  68. Meri 2015, s. 336, 337.
  69. Meri 2015, s. 446.
  70. Nevalainen, Petri: Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 210. Kymmenen eniten tienannutta suomalais­näyttelijää vuoden 1962 vero­tietojen mukaan. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20740-0-6.
  71. Rahan­arvo­laskuri (syötä vuoden 1962 ruutuun summa 3 590 000) Rahamuseo. Viitattu 22.3.2019.
  72. Meri 2015, s. 393, 394.
  73. Meri 2015, s. 394, 395.
  74. Vekkeli, Pirkko & Loivamaa, Ismo: Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 224. Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2010. ISBN 978-952-49229-6-8.
  75. a b Pakkanen 1984, s. 293.
  76. Meri 2015, s. 410.
  77. Meri 2015, s. 411.
  78. Meri 2015, s. 412.
  79. Measure for Measure by William Shakespeare Shmoop. Viitattu 23.3.2019.
  80. Meri 2015, s. 428.
  81. Meri 2015, s. 432.
  82. Pakkanen 1984, s. 296, 298.
  83. Meri 2015, s. 437.
  84. Radio­teatteri esittää keväällä 2015 Yle Radio 1. 2015. Viitattu 14.6.2015.
  85. Välskärin kertomukset – 1. Breiten­feldin taistelu Elisa Kirja. Elisa Oyj. Viitattu 14.6.2015.
  86. Meri 2015, s. 414.
  87. Meri 2015, s. 241.
  88. Meri 2015, s. 253.
  89. Meri 2015, s. 242.
  90. Meri 2015, s. 250.
  91. Yö on pitkä Elonetissä. Viitattu 6.3.2022.
  92. a b Morsiusseppele Elonetissä. Viitattu 6.3.2022.
  93. Meri 2015, s. 254.
  94. Meri 2015, s. 353.
  95. Meri 2015, s. 356.
  96. Meri 2015, s. 448.
  97. …ja Helena soittaa Elonetissä. Viitattu 6.3.2022.
  98. Meri 2015, s. 308.
  99. Meri 2015, s. 375.
  100. Meri 2015, s. 378, 379.
  101. Kajava, Jukka: Radio­teatteri: Jussi Jurkka – moni­kasvoinen into­himo. Helsingin Sanomat, 21.8.1999, s. –. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy.
  102. Meri 2015, s. 441.
  103. Meri 2015, s. 441.
  104. Hietaniemen merkittäviä vainajia (PDF) (Kortteli 9, rivi 30, hauta 740) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 27.1.2022.
  105. a b c Meri 2015, s. 446.
  106. Meri 2015, s. 447, 448.
  107. Meri 2015, s. 449, 450.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]