Jussi Jurkka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jussi Jurkka
Jussi Jurkka vuonna 1956
Jussi Jurkka vuonna 1956
Henkilötiedot
Koko nimi Jussi Tapani Jurkka
Syntynyt15. kesäkuuta 1930
Turku
Kuollut9. huhtikuuta 1982 (51 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Maikki Länsiö
Arja Pessa
Lapset Laura Jurkka
Vanhemmat Eino Jurkka
Emmi Jurkka
Sukulaiset Sakari Jurkka
Vappu Jurkka
Näyttelijä
Aktiivisena 1949–1982
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Jussi Tapani Jurkka (15. kesäkuuta 1930 Turku9. huhtikuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Jurkan näyttelijäntyölle oli ominaista jyrkkyys ja terävyys, minkä takia hän päätyi monesti esittämään poikkeuksellisia roolihahmoja. Hänen intensiteettinsä ja älykkyytensä vetosivat niin teatteri- kuin elokuvayleisöön ja hän saavutti useita taiteellisia voittoja vaativissa roolitehtävissä.[4] Jurkan paneutuminen roolitehtäviin oli aina perusteellista ja kunnianhimoista. Luonteeltaan hermoherkkä Jurkka sai nuorena näyttelijänä usein esitettävikseen vihaisten nuorten miesten rooleja.[5]

Jurkka saavutti taiteellisia voittoja uransa alusta aina viimeiseen roolitehtäväänsä. Traagisista rooleista erityisen vaikuttava oli Frantz von Gerlach näytelmässä Altonan vangit. Jurkka menestyi myös koomisissa rooleissa kuten Algernonin osassa salonkikomediassa Sulhaseni Ernest.

Jurkka jätti kolmivuotisen Teatterikoulun kesken vuonna 1949 kahden opintovuoden jälkeen.[6] Hän työskenteli näyttelijänä Kotkan Maakuntateatterissa 1949–1950, Intimiteatterissa 1950–1957 ja Suomen Kansallisteatterissa 1957–1982.

Valkokankailla Jurkan tunnetuimmat roolit olivat Tuntemattoman sotilaan (1955) Lammio ja Punaisen viivan (1959) agitaattori Puntarpää. Kaikkiaan Jurkka näytteli 32 elokuvassa. Televisiossa hän oli mukana muun muassa Pentti Siimeksen ja Ritva Valkaman tähdittämässä sketsiviihdesarjassa Parempi myöhään…

Jussi Jurkan elämästä julkaistiin Otavan kustantamana vuonna 2015 Lauri Meren kirjoittama 473-sivuinen kirja Tuntematon tähti: Jussi Jurkka.[7]

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurkka kuului merkittävään näyttelijäsukuun kummankin vanhempansa puolelta. Hänen vuonna 1922 avioituneet vanhempansa Eino Jurkka ja Emmi Jurkka (o.s. Tuomi) olivat kumpikin teatterinjohtajia ja näyttelijöitä. Myös hänen veljensä Sakari Jurkka ja sisarensa Vappu Jurkka työskentelivät näyttelijöinä samoin kuin enonsa Arvi Tuomi ja Valter Tuomi sekä serkkunsa Rauli ja Liisa Tuomi. Vanhemmat erosivat Jussin ollessa vasta vuoden ikäinen.

Antti Tuurin Levoton mieli -romaanin (2019) mukaan Lappajärvellä, Etelä-Pohjanmaalla vaikuttanut taidemaalari Arvid Broms (1910–1968) olisi ollut näyttelijä Jussi Jurkan biologinen isä. Emmi Jurkalla ja Arvid Bromsilla oli Terijoella 1920– ja 1930–lukujen taitteessa kiihkeä ja katkonainen suhde, ja arvelut perustuvat Bromsin ja Jussi Jurkan ulkonäön yhtäläisyyksiin sekä ajalliseen mahdollisuuteen. Emmi Jurkka ei kuitenkaan koskaan vihjannut Bromsin olevan Jussin isä eikä Jussi tiettävästi arvellut tätä isäkseen.[8]

Jussi Jurkan ensimmäinen aviopuoliso oli näyttelijä Maikki Länsiö (1932–1996). Myös heidän tyttärensä Laura Jurkka (s. 1958) on näyttelijä.[9] Jurkan toinen aviopuoliso oli näyttelijä Arja Pessa (1943–2015). Kumpikin avioliitto päättyi eroon. Jurkka itse totesi liitoistaan ironisesti, ettei hän ”koskaan mennytkään naimisiin, hänet vietiin molemmilla kerroilla”.[4]

Julkisuudessa Jussi Jurkka viihtyi vain sen verran kuin oli tarpeen hänen ammattinsa kannalta. Erottuaan Pessasta 1970-luvun alussa hän jätti julkisuuden lähes tyystin.[10]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Emmi Jurkka alkoi syksyllä 1929 odottaa kuopustaan, perhe asui Turussa, jonne he olivat muuttaneet Viipurista. Eino ja Emmi Jurkan avioliitto oli jo tuolloin romahduspisteessä. Kuopus syntyi turkulaisessa Aleksandra Seikon synnytyssairaalassa. Seuraavana vuonna Jurkat muuttivat Helsinkiin, mistä Eino Jurkka oli saanut teatterinjohtajan pestin. Emmi Jurkka ehdotti miehelleen avioeroa, ja tämä suostui. Lapset jäivät Emmi Jurkan hoiviin. Eino Jurkka asui lähellä, mutta ei ollut juuri mukana lastensa elämässä.[11]

Emmi Jurkka lapsineen vaihtoi asuntoa tuon tuosta, ja myös kotiapulaiset vaihtuivat usein. Apulaisilla oli verraten vapaat oltavat, mutta myös suuri vastuu lapsista.[12] Sakarin, Vapun ja Jussin suhteelliset ikäerot olivat tuossa vaiheessa suuret, ja Sakari otti nuorempiin sisaruksiinsa nähden tietynlaisen "isän roolin".[13] Jussi Jurkka omaksui tarkkailijan osan. Hänen omintakeinen huumorinsa ja tapansa hahmottaa asioita eri näkökulmista alkoi käydä ilmi hänen läheisilleen.[14]

Jussi Jurkka aloitti koulunkäyntinsä Munkkiniemessä vuonna 1937.[15] Kun Emmi Jurkka alkoi seurustella kuvanveistäjä Jussi Mäntysen kanssa ja ryhtyi hankkimaan avioeroa varten vaadittavia dokumentteja, kävi ilmi, että Vappu ja Jussi Jurkkaa ei ollut virallisesti edes olemassa. Heidät merkittiin siviilirekisterin syntymäluetteloon keväällä 1938.[16]

Lapsuutensa kesät Jussi Jurkka vietti Terijoella, missä myös Arvi Tuomen perheellä oli kesähuvila. Jurkat olivat tutustuneet paikkakuntaan jo 1920-luvulla näyttelijäpariskunta Joel ja Rosi Rinteen välityksellä.[17] Terijoen tiivis ja virikkeellinen huvilayhteisö hajosi toisen maailmansodan myrskyihin, mutta se oli jättänyt jälkensä Jurkkien katraaseen.[18] 1930-luvun lopussa Jurkat asuivat Töölössä Lallukan taiteilijakodissa. Jussi Jurkkaan eivät tehneet vaikutusta niinkään Lallukan nimekkäät näyttelijät, vaan kuvataiteilijat, joilta hän sai suuntaviivoja elämälleen. Eritoten interiöörit kiehtoivat tulevaa näyttelijää.[19]

Eino Jurkalla oli varakkaita sukulaisia Jämsässä. Hänen äitinsä kotitila, Saaren kartano, oli vieraiden hallinnassa, mutta hänen serkkunsa emännöi vaurasta Virkajärven tilaa. Emmi Jurkka lapsineen pääsi talvisotaa pakoon Virkajärvelle.[20] Välirauhan aikana Emmi Jurkka sai työtä Tampereelta ja muutti sinne, mutta Jussi ja Vappu jäivät lähes kaksin Lallukan asuntoon. Sakari Jurkka oli jatkosodan alussa hyväksytty vapaaehtoisena rintamalle.[21] Vuonna 1942 Vappu ja Jussi muuttivat vihdoin äitinsä luo Tampereelle, missä Jussi sai ensikosketuksensa teatteriin: hänellä oli pieni rooli Elinan surmassa syksyllä 1942.[22] Jussi Jurkka sai Tampereella läheisiä ystäviä, mutta hänen koulunkäyntinsä ei ottanut sujuakseen.[23]

Eino ja Emmi Jurkka lähtivät 1940-luvun puolivälissä teatterikiertueelle, jolla oli mukana myös heidän kolme lastaan. Sakari Jurkalla oli jo hieman kokemusta näyttelijän ammatista. Vappu Jurkan keskikouluopinnot Tampereella olivat loppusuoralla ja Jussi Jurkka oli lopen tympääntynyt koulunkäyntiin. Kiertuenumerona oli Isontalon Antti, jossa Jussi Jurkka näytteli rengin roolin.[24]

Teatterikoulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 Suomen Teatterikoulu muutettiin kolmivuotiseksi. Jussi Jurkka olisi joutunut odottamaan kolme vuotta, mikäli hän ei olisi pyrkinyt opinahjoon syksyllä 1947. Eino Jurkka arvioi ennalta, mitä pääsykokeissa tulisi tapahtumaan, ja neuvoi poikaansa sen varalta: ”Tärkeintä on ottaa tilanne haltuun” ja tehdä jännityksen aiheuttamasta tärinästä roolihenkilön ominaisuus. Jussi Jurkka noudatti neuvoa, ja hänet hyväksyttiin kouluun.[25]

Teatterikoulussa Jurkka oli omimmassa elementissään ja kurssinsa lahjakkain. Hänen kurssikavereitaan olivat muun muassa Ahti Haljala, Leo Jokela ja Kauko Vuorensola. Kahden viimeksimainitun kanssa hän muodosti ystäväpiirin, joka otti bravuurikseen improvisaation.[26] Jurkan kotona Vaasanrinteellä käytiin intohimoisiakin taidekeskusteluja. Eino Jurkka asui lähellä, ja silloin tällöin opiskelijat saivat kuunnella hänen oppejaan.[27]

Jussi Jurkan teatterikouluvuosien merkittävä näytelmä oli Anton Tšehovin Lokki, jonka virolainen Liina Reiman toi kouluun osana näyttelijäntyön opetustaan. Jurkka teki vaikutuksen Konstantin Treplevin roolissa. Lokki esitettiin harjoitusnäytteenä myös kriitikoille, jotka arvioivat Jurkan eläytymiskykyiseksi ja sangen kypsäksi. ”Jussi Jurkan Konstantinin ympärille muodostui todella Tšehovin tunnelmaa...”, Ilta-Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti. Jurkan opinnot päättyivät kevätlukukauteen 1949, syyt olivat pitkälti taloudelliset.[6] Hän jäi vaille muodollista pätevyyttä, mitä hänen isänsä ei pitänyt lainkaan ongelmana. Tämä oli nähnyt poikansa lahjakkuuden, ja tiesi että käytännön työ opettaa parhaiten myös teatterissa.[28] Eino Jurkka sopi Kotkan Maakuntateatterin uuden johtajan Toppo Elonperän kanssa, että Jussi Jurkka aloittaa Kotkassa syysnäytäntökaudella 1949. Jussi Jurkan ei tarvinnut enää todistaa taitojaan Elonperälle, sillä hän oli antanut vahvat näytöt jo teatterikoulussa.[29]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotkan Maakuntateatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkan tulorooli Kotkassa oli rivihahmo suositussa laulunäytelmässä Tukkijoella. Jurkka rakensi vaatimattomasta hahmosta jokapaikanhöylän, joka touhusi korjaten ja nikkaroiden Pietolan tiluksilla, mutta ei kuitenkaan puuttunut varsinaiseen juoneen.[30] Työyhteisössään Jurkka oli erinomainen me-hengen rakentaja. Toisinaan hän sanoa pamautti eriävän näkymyksensä ohjaajille päin naamaa, mikä tuohon aikaan ei ollut suinkaan tavanomaista. Pikkuhiljaa hän alkoi saada arvostusta ammattikunnassaan.[31]

Jurkan ensimmäinen päärooli oli Michael Max Catton tragediassa Vihreät vedet. Isäänsä vihaava Michael edusti roolityyppiä, josta Jurkka tuli tunnetuksi 1950-luvulla: neuroottiset nuoret miehet. Jurkan näyttelijänlaatuun tyyppi sopi erinomaisesti.[32] Kriitikot olivat vaikuttuneita Jurkan suorituksesta. ”Hänen Michaelinsa oli todella se yliherkkä hermoihminen --- jotka lähentelivät runouden ilmapiiriä”, Etelä-Suomi-lehden Ester Kankkunen arvioi.[33]

Kotkan naisväen suosioon Jurkka pääsi koulupoika Gabrielin roolillaan kappaleessa Viimeinen luokka. Jurkka teki roolin myös Helsingissä pariin otteeseen Leo Lähteenmäen ollessa estynyt. Helsingin Sanomien Sole Uexküll-Gyllenband piti Jurkan vapautuneisuudesta ja eloisuudesta. Vielä tässä vaiheessa Jurkan akilleenkantapäänä olivat puutteet äänenkäytössä.[34] Hänen maineensa kiiri, ja häntä kosiskeltiin Tampereen Työväen Teatteriin, turhaan. Hän ei lämmennyt myöskään Suomen Kansallisteatterille.[35]

Sattui myös, että Jussi Jurkasta tuli isä Kotkan-kaudellaan. Hän oli saattanut näyttelijä Mai-Brit Heljon raskaaksi. Jurkka ja Heljo olivat näytelleet komedioissa Viimeinen luokka ja Olemmehan kaksikymmentävuotiaita, ja lapsi saanut alkunsa siinä sivussa.[36] Tulokkaalla oli peräti neljä eri sukunimeä ennen neljän vuoden ikää: Ensin hänellä oli Heljon ensimmäisen aviopuolison sukunimi. Äitinsä avioeron jälkeen hän oli Heljo, ja Jurkan isyyden vahvistamisen jälkeen Jurkka. Kun Heljo avioitui uudelleen syksyllä 1954, hän sai luvan siirtää poikansa uuden puolisonsa nimelle.[37]

Intimiteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteriammattilainen Mauno Manninen oli vahvasti mukana Jurkkien elämässä. Hän oli verkostoitunut sekä Helsingin että Tukholman teatteripiireihin ja kaavaili omaa teatteriaan.[38] Lyhyen Kotkan-kautensa jälkeen Jurkka kiinnostui Mannisen uudesta Intimiteatterista, jonka periaatteena oli palata teatterin alkulähteille: kirjailijan tekstiin ja näyttelijäntyöhön. [39]Jurkka näytteli Intimiteatterin avajaisnäytelmässä Kurittomat vanhemmat Emmi Jurkan esittämän äidin poikaa. Kumpikin piti toistaan uransa parhaana vastanäyttelijänä.[40]

Jussi Jurkan voittoihin Intimiteatterissa kuului muun muassa nuori Alving Henrik Ibsenin näytelmässä Kummittelijat keväällä 1951. ”Jussi Jurkan poikkeuksellisen suuresta lahjakkuudesta ei voi erehtyä. Tuntuu siltä kuin tähän Jurkan taiteilijaperheen kuopukseen, 21-vuotiaaseen nuorukaiseen taiteelliset kyvyt olisivat projisoituneet mahdollisimman onnellisella tavalla”, Aamulehden Olavi Veistäjä kirjoitti.[41] Tiina Rinne toimi näytelmän kuiskaajana, ja kertoi tuntemuksistaan yli kuusi vuosikymmentä myöhemmin: ”Emmin ja Jussin Kummittelijoita oli hyytävä. --- Se molempien intensiteetti ja yhteispeli oli jotenkin niin järkyttävä.” Lasse Pöysti puolestaan arvioi 1990-luvulla Kummittelijoiden eräät kohtaukset suomalaisen teatterin huippuhetkiksi.[42]

Keisari Neron rooliinsa näytelmässä Britannicus Jurkka teki perusteellista pohjatyötä: hän matkusti Roomaan tutustumaan näytelmän alkulähteisiin.[43] Matkalla olivat mukana myös Mauno Manninen, Emmi Jurkka ja Tiina Rinne. Junamatkalla Roomasta Venetsiaan Mannisen ja Jussi Jurkan välillä sattui vakava konflikti, joka jätti pysyvän jäljen Mannisen ja Jurkkien väleihin.[44] Britannicus oli taiteellinen triumfi sekä Emmi että Jussi Jurkalle.[45]

Keväällä 1955 Lasse Pöysti ohjasi Intimiteatteriin ranskalaisen huvinäytelmän Etienne. Jurkan ja Pöystin välit olivat jossain määrin jännitteiset, ja Etiennen harjoituksissa ne jännittyivät entisestään. Seuraavana syksynä Jurkka näytteli niin ikään ranskalaisessa huvinäytelmässä: André Roussinin Bobosse oli kassamenestys. Jurkka näytteli Bobossen roolin, ohjauksesta vastasi Vivica Bandler.[46] Jurkan viimeinen näytelmä Intimiteatterissa oli Agatha Christien trilleri Kymmenen pientä neekeripoikaa kevätkaudella 1957. Jurkka sekä ohjasi näytelmän että näytteli pääroolin. Kappaleesta oli uumoiltu menestystä, mutta se petti odotukset niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin. Tällöin Intimiteatterin ilmapiiri heikkeni.[47]

Muutamasta ohilyönnistä huolimatta Intimiteatterin taiteellinen taso ja katsojasuosio olivat 1950-luvulla erinomaisia: Jussi Jurkka ja Toivo Mäkelä ottivat tavakseen ilmoittaa ”suurellisesti”, etteivät he vajaille katsomoille näytellä viitsisikään.[48] Jurkka itse piti Intimiteatterin vuosiaan uransa tärkeimpinä.[49]

Suomen Kansallisteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950- ja 1960-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkka, Tea Ista ja Tauno Palo Kansallis­teatterin Pienellä näyttämöllä Tennessee Williamsin näytelmässä Sopeutumisen aika vuonna 1962

Kun Intimiteatterin henki ja talous alkoivat heikentyä, Jurkka teki päätöksen siirtyä Suomen Kansallisteatteriin. Hän oli saanut ensimmäisen tarjouksen Kansallisteatterista 1955, eikä kaksi vuotta myöhemmin hän enää empinyt teatterin vaihtoa.[49] Hän näytteli Kansallisessa uransa loppuun, noin neljännesvuosisadan. Vuosina 1956 ja 1957 Jurkka vieraili myös sukunsa nimikkoteatterissa, huoneteatteri Jurkassa.[1]

Jurkan läheisimpiä ystäviä Kansallisteatterissa olivat edellisen sukupolven suurnäyttelijä Tauno Palo ja hänen pukuhuone- ja ikätoverinsa Pentti Siimes. Jurkka ja Siimes olivat kumpikin luonteeltaan varautuneita, mikä lienee tyypillistä taidokkaille koomikoille.[50] Kansallisteatterissa Jurkka näytteli tiuhaan Edvin Laineen ohjaamana, ja etenkin 1960-luvulla hän oli ennen kaikkea Laineen näyttelijä.[51] Kaikkiaan Jurkka näytteli noin 20:ssä Laineen ohjaamassa tuotannossa. Toinen Jurkan kanssa paljon työskennellyt ohjaaja oli Jack Witikka: Jurkka näytteli noin kymmenessä hänen ohjaamassaan tuotannossa. Myös Arvi Kivimaa ohjasi Jurkkaa useasti.[52]

Jurkan debyytti Kansallisteatterissa oli Algernon Moncrieffin rooli Oscar Wilden salonkikomediassa Sulhaseni Ernest marraskuussa 1957. Suulaan Algernonin rooli sopi mainiosti Jurkan näyttelijänlaatuun, mutta hänen puhetyylissään alettiin nähdä manerisoitumista. Nuoremmat miesnäyttelijät olivat ottaneet Jurkan esikuvakseen ja tämän puhetyyli alkoi tarttua heihin.[53] Vaikeasta alusta huolimatta Ernestistä tuli menestys, ja sitä esitettiin vielä 1960-luvun puolellakin.[54]

Jurkalle ominaista vihaista nuorta miestä edusti muun muassa Jimmy Porterin rooli Witikan ohjaamassa teoksessa Nuori viha. Alison Porteria näytteli Tea Ista ja Alisonin ystävätärtä puolestaan Pia Hattara. Nuori viha sai ensi-iltansa tammikuussa 1958 ja sitä esitettiin Pienellä näyttämöllä 38 kertaa.[55][56] Jurkka ja Ista muodostivat yleisön näkökulmasta sopivan näyttelijäparin, vaikka he alkuun näyttelivät toisiaan vastaan ainoastaan Nuoressa vihassa.[57]

Mika Waltarin komedia Miljoonavaillinki oli 1950-luvun lopun menestysnäytelmä kautta Suomen. Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle sen ohjasi Edvin Laine; esityskertoja sille kertyi yli 80. Jurkka näytteli johtajan roolin. Hän teki saman roolin myös Miljoonavaillingin elokuvaversiossa vuonna 1961. Myös Holger Salin ja Pentti Siimes esiintyivät samoissa rooleissa kuin teatterissa.[56][58] Koomisista rooleista Jurkan oma suosikki oli virkamies Valentin de Barroyer ranskalaisessa epookkikomediassa Ihana seikkailu.[59] Syyskuussa 1960 ensi-iltansa saanutta näytelmää esitettiin yli 70 kertaa.[56] Toivo Särkkä ohjasi näytelmään perustuvan samannimisen värielokuvan kesällä 1962. Elokuvassa oli mukana samoja näyttelijöitä kuin Kansallisteatterissa, esimerkiksi Ruth Snellman, Rose-Marie Precht ja Esa Saario, mutta ei Jussi Jurkkaa.[60]

Iän karttuessa Jurkan roolit alkoivat vaihtua nuorista vihaisista miehistä henkilöihin, jotka olivat jollakin tavoin vaikeita, jopa kieroutuneita. Hänen taiteellisiin voittoihinsa lukeutuu muun muassa Frantz von Gerlachin rooli Wilho Ilmarin ohjaamassa näytelmässä Altonan vangit. Suoritusta luonnehdittiin ”järkyttäväksi” ja se sai poikkeuksellisen paljon palstatilaa.[61] Aikalaiset muistelivat Frantzia Jurkan ikimuistoisimpana roolina Kansallisteatterissa.[62] Jurkan harvoihin Shakespeare-tehtäviin kuului Antonius Edvin Laineen ohjaamassa tragediassa Julius Caesar. Antoniuksen suurta puhekohtausta on pidetty yhtenä kautta aikain parhaista Shakespeare-tulkinnoista.[63] Julius Caesar esitettiin 29 kertaa vuosina 1959–1960. Nimiroolin näytteli Jalmari Rinne.[56]

Jurkan taiteellisten voittojen sarjaa jatkoi Robespierren rooli Georg Büchnerin vallankumousnäytelmässä Dantonin kuolema. Ralf Långbackan ohjaama tuotanto oli Tauno Palon 35-vuotistaiteilijajuhlanäytelmä. Palo itse näytteli äärivasemmistolaisen Georges Dantonin roolin. Jurkka oli tehnyt perusteellista pohjatyötä myös tätä näytelmää varten.[64] Syksyn 1964 tapaus oli Rolf Hochhuthin näytelmä Sijainen. Toisen maailmansodan aikaisia juutalaisvainoja käsittelevä teos oli puhuttanut ympäri Eurooppaa. Kansallisteatterille näytelmän sovittivat Edvin Laine ja Arvi Kivimaa. Heidän tulkintaansa arvosteltiin liian sentimentaaliseksi. Jurkka näytteli ihmiskokeita tekevää ylilääkäriä. Hän sai kautta kriitikkokunnan erinomaiset arvostelut intensiivisestä luonnetutkielmastaan, joka pysyi tyylilajissaan ja onnistui välttämään turhan tunteilla mässäilyn.[65]

Quentinin rooli Arthur Millerin näytelmässä Jälkeen syntiinlankeemuksen oli Jurkalle psyykkisesti raskas. Jurkan roolihahmo on näyttämöllä lähestulkoon läpi koko esityksen, ja näyttelijöitä on runsaanpuoleisesti. Näytelmään kuuluvat muun muassa Quentinin vanhemmat, joita Kansallisteatterin tuotannossa tulkitsivat Rauha Rentola ja Helge Herala, sekä vaimot, joita tulkitsivat Tea Ista, Kyllikki Forssell ja Asta Backman. Kriitikko Sole Uexküll kehui Jurkan älyllisyyttä ja kirkkautta. ”Merkittävintä Jussi Jurkan Quentinissa on kai se, että hänen etsintänsä ja itsensä kuuntelu on niin polttavan rehellistä...”, Uexküll analysoi.[66]

Marraskuussa 1966 sai ensi-iltansa puolalainen farssi Tango, jossa Jurkka teki Arturin roolin. Näytelmää esitettiin ensin Pienellä näyttämöllä, mutta hyvän menestyksensä johdosta se siirrettiin lopulta Suurelle näyttämölle. Esityskertoja kertyi yli 150 ja katsojia noin 13 000.[67][56] Waltarin veijarinäytelmä Omena putoaa esitettiin Kansallisteatterissa nimellä Nyt putoaa omena syksyllä 1968. Jurkka näytteli keskeisen Ventti-Villen roolin. Näytelmästä tuli menestys, jota esitettiin yli 60 kertaa.[56] Unkarilaisessa komediassa Tótin perhe Jurkka näytteli äärimmäisen tarkalla otteellaan majurin roolin.[68] Näytelmä sai ensi-iltansa tammikuussa 1969 ja muodostui varsin suosituksi.[56]

Jurkka oli 1960-luvun kuluessa mukana viidellä teatterikiertueella, joista neljällä Laineen ohjaamana. Kiertueiden näytelmiin kuului muun muassa Waltarin komedia Myöhästynyt hääyö.[69]

Jurkan taiteellinen menestys näkyi myös tilikukkarossa. Hän oli vuonna 1962 Suomen toiseksi eniten ansaitseva näyttelijä: hänen vuositulonsa oli noin 35 900 nykymarkkaa.[70] Vuoden 2019 rahanarvon mukaan summa vastaa noin 80 000 euroa.[71]

1970- ja 1980-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luku oli Jurkalle ammatillisesti hajanaisempi kuin edelliset vuosikymmenet. Vapun alla 1972 Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa laulunäytelmä Tukkijoella. Se esitettiin Suomalaisen Teatterin satavuotisjuhlan kunniaksi. Parikymmentä vuotta aiemmin Jurkka oli tehnyt näytelmässä vaatimattoman sivuosan, tällä kertaa hän näytteli pääroolin suurtalonpoika Pietolana. Pietolan isäntä on leskimies, joka asuu maatilallaan tyttärensä kanssa. Tila on rappiolla isännän saamattomuuden takia. Jurkka rakensi Pietolastaan eteenpäin pyrkivän miehen, joka innostuneisuudestaan huolimatta ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi. Jurkan tulkintaan ihastuttiin. Pietolan tytärtä näytteli Aila Arajuuri. Tuotannon ohjasi vierailevana ohjaajana Vili Auvinen.[72][56] Sitä esitettiin aina vuosikymmenen loppuun asti yhteensä 343 kertaa. Katsojia se sai yli 270 000.[56]

Pietola osoittautui hahmoksi, josta Jurkka saattoi ammentaa myös elokuvissa ja televisiossa. Matti Kassilan ohjaamassa rillumarei-genreä lämmittelevässä komediassa Meiltähän tämä käy (1973) Jurkka teki ronskein vedoin pontikankeittäjä Nestorin roolin eräänlaisena muunnelmana Pietolan isännästä. Mainostelevision viihdeohjelmassa Yllätys, yllätys (1973) Jurkka näytteli Römpän ukkoa. Hahmo oli ruudussa vain jokusen minuutin, mutta siitä tuli kuuluisin Jurkan tekemistä rähjäisistä äijätyypeistä. Römpän ukko muistettiin vielä vuosien päästä.[73]

Syyskaudella 1972 Jurkalla oli rooli muun muassa kirjenäytelmässä Nuori Ida Aalberg; näytelmää esitettiin noin 50 kertaa ja siitä tehtiin televisioversio vuonna 1974.[74][2]

Uransa myöhäisvaiheessa Jurkka ei enää varsinaisesti viihtynyt Suomen Kansallisteatterissa, mutta pysyi siellä, kun näköpiirissä ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa.[75] Hän saavutti merkittäviä voittoja 1970-luvun puolivälissä esimerkiksi Edgarin roolissaan August Strindbergin näytelmässä Kuolemantanssi.[75] Edgar oli mestarillisesti tulkittu, vaikka näytelmä kokonaisuudessaan jäi heiveröiseksi.[76] Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Jurkka sai edelleen isohkoja roolitehtäviä. Esko Elstelän ohjaama unkarilainen näytelmä Viimeistä seuraava yö huhtikuussa 1976 oli vuosikausiin ensimmäinen tuotanto, jossa Jurkalla oli sivurooli.[77] Marton László ohjasi syyskaudella 1979 Shakespearen komedian Mitta mitasta. Jurkka näytteli Angelon roolin ja onnistui jälleen kerran. Angelo on komedian konna ja keskeinen antagonisti. Näytelmä kokonaisuudessaan sai tylyt lehdistöarviot.[78][79] Kassavirran se kuitenkin pani liikkeeseen: esityksiä oli lähes 50 ja katsojia noin 13 000.[56]

1980-luvulla Jurkka esiintyi kahdessa Kansallisteatterin ensi-iltanäytelmässä. Syksyllä 1980 hänellä oli Aksel Someron rooli Maria Jotunin komediassa Kultainen vasikka. Minna Canthin Papin perhe oli edelleen ohjelmistossa. Se oli saanut ensi-iltansa syyskaudella 1978; Jurkka näytteli siinä pastori Valtarin roolin.[80] Jurkan sairastavan keuhkosyövän takia esityksiä piti rytmittää hoitojaksojen mukaan. Jurkka ei halunnut sytostaattihoitoa, sillä se olisi johtanut hiusten menettämiseen. Hän ei myöskään aina noudattanut lääkäreiden neuvoja. Röntgenkuvien mukaan sädehoidot olivat tehonneet, mutta lääkärit kielsivät auringonoton. Lomallaan Portugalissa Jurkka oli kaiken aikaa auringossa.[81] Jurkan näyttelijäntestamentiksi jäi Antonio Salierin rooli Peter Shafferin näytelmässä Amadeus syksyllä 1981. Roolisuoritus oli sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.[82] Tosin aivan viimeisessä esityksessä kuukautta ennen Jurkan kuolemaa hänen voimansa olivat jo ehtyneet.[83] Amadeusta esitettiin vielä vuosia Jurkan kuoleman jälkeen. Salierin esittäjäksi siirtyi Ismo Kallio.[56]

Radioteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkka näytteli myös Radioteatterissa. Hänellä oli rooleja muun muassa kuunnelmissa Lordi Arthur Savilen rikos (1961) ja Välskärin kertomukset (1974–1975).[84][85] Vaikka Jurkan omintakeinen puheilmaisu kavensi hänen työskentelymahdollisuuksiaan radiossa, rooleja kertyi kymmenittäin vuodesta 1951 aina vuoteen 1977.[86]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi-voittajat vuodelta 1959, Jussi Jurkka kolmantena vasemmalta.

Jussi Jurkka näytteli 25 teatterielokuvassa vuosina 1948–1961, kun suomalainen elokuva eli niin sanottua studiokauttaan. 1970-luvulla hän esiintyi kuudessa elokuvassa. Jurkan elokuvataiteellinen esikuva varsinkin alkuaikoina oli ranskalainen Jean Marais.[87] Vaikka elokuvataide kiinnosti Jurkkaa, hän ei arvostanut sitä likimainkaan yhtä paljon kuin teatteritaidetta. Teatterilavalla näyttelijä hallitsi tilaa ja esitystä ja oli vastuussa näytöksen onnistumisesta. Elokuvissa ohjat olivat kuvaajien, leikkaajien ja ohjaajan käsissä. Useat näyttelijät eivät edes käyneet katsomassa omia elokuviaan.[88]

Jurkka näytteli lähinnä draamoissa ja melodraamoissa. Hänen roolihahmonsa joutuivat perimmäisten kysymysten ääreen: Usein kyse oli elämästä ja kuolemasta. Useat Jurkan tulkitsemat roolihahmot tekivät henkirikoksen, joutuivat sellaisen uhriksi tai tekivät itsemurhan. Eräissä elokuvissa hänen hahmonsa romanttisen rakkauden kohteille kävi kalpaten. Kevyempää draamaa edustavat roolit Aino Räsäsen kartanoromanttisten Helena-sarjan kirjoihin perustuvissa elokuvissa. Jurkalla oli rooli myös kolmessa Väinö Linnan teksteihin perustuvassa teoksessa.

Jurkka oli jo lapsuudessaan mukana kahdessa elokuvassa. Vuonna 1940 hän oli sisarensa kanssa osana lapsilaumaa isänsä ohjaamassa musiikkihupailussa Eulalia-täti ja samana vuonna hänellä oli pieni sivuosa juoksupoikana Hugo Hytösen komediassa Ketunhäntä kainalossa.[89] Elokuvista kumpikin on säilynyt jälkipolville, mutta niitä ei ole esitetty televisiossa.

Jurkan ammattimainen valkokangasura alkoi vuonna 1948 kreditoimattomalla Pertin roolilla Ville Salmisen ohjaamassa draamassa Irmeli, seitsentoistavuotias. Jurkan ensimmäinen merkittävä rooli oli Junkkerin Arttu Lasse Pöystin ohjaamassa kartanodraamassa ...ja Helena soittaa (1951). Hän esitti saman roolin myös kahdessa myöhemmässä Helena-sarjan filmatisoinnissa. Rehti ja reipas Arttu ei ollut Jurkalle tavanomainen osa, hänen roolityypikseen muotoutui pikemminkin kompleksinen ja sairaalloisen herkkä nuori mies.[90] Vuonna 1952 Jurkka teki pääroolin Aarne Tarkaksen rikoselokuvassa Yö on pitkä. Kriitikot ylistivät Jurkan suoritusta heikkotahtoisena nuorukaisena.[91] Hannu Lemisen melodramaattisessa epookkielokuvassa Morsiusseppele (1954) Jurkka näytteli miespääosan Aino-Maija Tikkasen vastanäyttelijänä. Elokuvassa Jurkan näyttelemä yläluokan nuorukainen rakastuu Tikkasen näyttelemään maalaistyttöön, jolle rakkaus osoittautuu kohtalokkaaksi.[92]

Jurkan tunnetuin elokuvatehtävä lienee luutnantti Lammio Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa Tuntematon sotilas (1955). Elokuva sai miljoonittain katsojia, ja sen näyttelijät jäivät pitkäksi aikaa rooliensa vangeiksi. Myös näyttelijä Jussi Jurkka ja fiktiivinen luutnantti Lammio samaistettiin toisiinsa. Erään kerran Jurkka joutui ikävään välikohtaukseen Lammio-roolinsa takia.[93]

Jack Witikan elokuvassa Silja – nuorena nukkunut (1956) Jurkan vastanäyttelijänä oli Heidi Krohn. Laineen melodraamassa Musta rakkaus Jurkka teki miespääosan mielenvikaisena Paulina vastanäyttelijänään Eeva-Kaarina Volanen. Vuonna 1959 Jurkka sai miessivuosan Jussi-palkinnon agitaattori Puntarpään roolistaan Matti Kassilan elokuvassa Punainen viiva. Jurkan elokuvarooleista muistettava on myös Brunon osa Kassilan rikosklassikossa Komisario Palmun erehdys (1960).[2]

Jurkan komediatehtäviä olivat muun muassa taiteilijan rooli Matti Oraviston elokuvassa Tähtisilmä (1955), miespääosa lasitaiteilijana Kassilan elokuvassa Lasisydän (1959), vävyn rooli Laineen elokuvassa Myöhästynyt hääyö (1960) ja johtaja Vilhelmin osa Toivo Särkän elokuvassa Miljoonavaillinki (1961). Valtaosa Jurkan elokuvarooleista oli niin sanottua ”parempaa väkeä”. Köyhän kansan miehiä edusti muun muassa Siukolan rooli Laineen elokuvassa Akseli ja Elina (1970). Niin ikään vuonna 1970 Jurkka näytteli päämajoitusmestaria Kassilan sotadraamassa Päämaja, ja sai erinomaisia arvosteluita roolisuorituksestaan. Jurkan viimeisten vuosien rooleihin lukeutuu poliisin osa Laineen elokuvassa Viimeinen savotta (1977).[2]

Televisiotyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisio alkoi valloittaa Suomea 1950-luvun puolivälin jälkeen. Se vaikutti osaltaan elokuvatuotannon hiipumiseen seuraavan vuosikymmenen alussa, mutta myös tarjosi uusia mahdollisuuksia näyttelijöille. Alussa lähetykset olivat suoria ja ne toteutettiin alkeellisella yhden kameran tekniikalla. Niitä ei tallennettu, sillä kuvanauhureita ei ollut. Voimakkaasti teatteritaiteeseen orientoitunut Jussi Jurkka ei juurikaan kiinnostunut uudesta mediasta. Emmi Jurkka ja Sakari Jurkka sitä vastoin oivalsivat sen tarjoamat mahdollisuudet. Mainos-TV alkoi esittää Teatteri Jurkan näytöskappaleita suorina lähetyksinä. Jussi Jurkan ensimmäinen televisiorooli oli fennomaani Jonas Castrén näytelmässä Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään häät (1960). Televisiodebyyttiä seurasi kymmenittäin rooleja Mainos-TV:n ja Yleisradion tuotannoissa. Jurkka näytteli muun muassa Tauno Paloa vastaan komediassa Omena putoaa. Parivaljakko Palo–Jurkka oli osoittanut taiteellisen voimansa Kansallisteatterissa.[94]

Vuonna 1965 Emmi, Sakari ja Jussi Jurkka näyttelivät Mainos-TV:n sarjassa Asemahotelli. Sarjasta tuli lopulta kymmenosainen. Aarne Tarkas ohjasi marraskuussa 1967 televisiosovituksen näytelmästä Köysi, jossa Jussi Jurkka oli ollut mukana Intimiteatterin-vuosinaan. Jurkkaa kiinnosti mahdollisuus näytellä Rupert Cadellin rooli, joka Intimiteatterissa oli langennut Toivo Mäkelälle.[95] Huhtikuussa 1968 esitettiin Jurkka-show, jossa Jussi Jurkalla oli useita rooleja. Toukokuussa oli vuorossa Eila Peitsalo-show. 1970-luvulle tultaessa Jurkan televisiotyöt alkoivat harveta, mutta tunnetuin oli vielä edessä: Vuonna 1979 Jurkka näytteli MTV:n suositussa Parempi myöhään… -viihdesarjassa.[96]

Suomalaisia elokuvia esitettiin televisiossa jo 1950-luvulta alkaen. Jurkan tähdittämistä elokuvista ...ja Helena soittaa sai televisioensi-iltansa syyskuussa 1962. Katsojia tilastoitiin noin 390 000.[97] Morsiusseppele ensiesitettiin kotikatsomoissa marraskuussa 1966, jolloin televisiovastaanottimien määrä oli huomattavasti suurempi. Elokuva sai noin miljoona katsojaa.[98]

Runeberginkatu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Jurkka asui lukemattomissa eri asunnoissa lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Ollessaan aviossa Länsiön kanssa hän muutti isohkoon perheasuntoon Töölön Runeberginkadulle. Kotiapulaiset eivät vaihtuneet yhtenään kuten Jurkan lapsuudenkodissa: Neiti Tammimetsä Keski-Suomesta toimi pitkään kolmihenkisen perheen kotihengettärenä.[99] Avioeronsa jälkeen Jurkka lunasti Runeberginkadun-asunnon omiin nimiinsä. Hän asui siinä myös Pessan kanssa, ja jäi siihen erottuaan Pessasta. Toisen avioeronsa jälkeen Jurkka ei tuntenut tarvetta remontoida asunnosta pieleen menneen avioliiton muistoja, kuten oli tapahtunut edellisen eron yhteydessä.[100]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurkka oli ketjupolttaja. Alkoholia hän käytti harkiten, sillä hän halusi käyttäytyä julkisilla paikoilla asiallisesti. Sen sijaan runsas alkoholinkäyttö kotioloissa oli koitua kohtalokkaaksi:[101] Henkisesti kuormittava työ ja epäterveet elämäntavat johtivat terveydellisiin ongelmiin 1970-luvulla. Jurkalla diagnosoitiin haimatulehdus, minkä jälkeen hän luopui alkoholista. Hänellä oli vakavia ongelmia myös vatsahappojen kanssa.[102]

Jurkalla todettiin keuhkosyöpä alkuvuodesta 1981. Hän pyrki jatkamaan teatterityötään mahdollisimman normaalisti ja piti sairautensa suhteen matalaa profiilia. Jurkka kuoli syöpään pitkänäperjantaina 1982.[103][104] Jurkan siunaustilaisuus oli koruton; mukana olivat Jurkan lapset ja sisarukset. Myös Jurkan viimeiseksi jäänyt naisystävä Outi Pakkanen oli paikalla.[105]

Valikoitu rooliluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intimiteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1950 Kurittomat vanhemmat Michel
1951 Kummittelijoita Osvald Alving
Britannicus Nero
1952 Karjalan kuningas Lemmes
1953 Porvari aatelismiehenä Cléonte
1955 Etienne Etienne
Bobosse Bobosse

Suomen Kansallisteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1957 Sulhaseni Ernest Algernon Moncrieff
1958 Nuori viha Jimmy Porter
1959 Julius Caesar Marcus Antonius
1960 Ihana seikkailu Valentin de Barroyer
1962 Altonan vangit Frantz von Gerlach
1963 Dantonin kuolema Robespierre
1964 Sijainen tohtori
1966 Tango Arthur
1968 Nyt putoaa omena Ventti-Ville
1969 Tótin perhe majuri
1972 Tukkijoella Pietola
Nuori Ida Aalberg Lauri Kivekäs
1974 Kuolemantanssi Edgar
1978 Papin perhe pastori Henrik Valtari
1979 Mitta mitasta kreivi Angelo
1981 Amadeus Antonio Salieri

Valikoitu filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoillan teatterielokuvat

Vuosi Nimi Rooli
1940 Ketunhäntä kainalossa Iikka[106]
1948 Irmeli, seitsentoistavuotias Pertti[106]
1949 Kanavan laidalla Esko[106]
1951 ...ja Helena soittaa Arttu Eero Junkkeri
1952 Yö on pitkä pankkivirkailija Jussi Virta
1953 Kolmiapila Janne
1954 Kovanaama toinen vanki
Morsiusseppele Allan Smith, ylioppilas
Laivaston monnit maissa Pentti, huoltoaseman johtajan poika
1955 Tähtisilmä taiteilija Lauri Raunio
Tuntematon sotilas Lammio
Sankarialokas
Näkemiin Helena Arttu Junkkeri
1956 Ratkaisun päivät vänrikki Veikko Lepistö
Rintamalotta Erik Vuori
Silja – nuorena nukkunut Armas

Lähde: [2][107]

Vuosi Nimi Rooli
1956 Jokin ihmisessä Kauko
1957 Kuriton sukupolvi Galileo ”Kali” Varavaara
Pää pystyyn Helena Arttu Junkkeri
Musta rakkaus Pauli Haantie
1958 Verta käsissämme Viktor Aaltona
1959 Punainen viiva agitaattori Puntarpää
Lasisydän lasitaiteilija
1960 Myöhästynyt hääyö Otto Mäkinen, vävy
Komisario Palmun erehdys Bruno Rygseck
1961 Miljoonavaillinki Vilhelm, Imupainepuristin Oy:n johtaja
1970 Akseli ja Elina Aarne Siukola
Päämaja päämajoitusmestari A. F. Airo
1973 Meiltähän tämä käy Ruutanansuon Nestori
Pohjantähti Aarne Siukola
1976 Luottamus Gunnar Castrén
1977 Viimeinen savotta poliisi Karisiira

Ääninäyttelijänä
Pääartikkeli: Ääninäyttelijäroolit ovat omassa luettelossaan.

Valikoituja televisio- ja radiorooleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisio
Vuosi Ohjelma Rooli
1960 Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään häät Jonas Castrén
1962 Huivi Yates
1963 Omena putoaa Ventti-Ville
1965 Asemahotelli Oiva Toivo
1967 Köysi Rupert Cadell
1968 Jurkka-show useita rooleja
1974 Nuori Ida Aalberg Lauri Kivekäs
1979 Norjasta ostettu posliinitonttu Mafia
Parempi myöhään… useita rooleja
1982 Vainajan vaivat Matin isä

Lähde: [2][108][109]

Radio
Vuosi Kuunnelma Rooli
1951 Kahle kirpoaa Jacob Hambach
1955 Kummittelijoita Osvald Alving
1956 Suuri Mozart Mozart
1960 Katarina, kaunis leski luutnantti Schildt
1961 Olviretki Schleusingenissa Patrik
1962 Karamazovin veljekset Ivan Karamazov
1966 Caligula Caligula
1970 10 päivää jotka järisyttivät maailmaa Kerenski
1971 Metsähiisi Serebrjakov
1975 Välskärin kertomukset Kaarle X Kustaa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1974. ISBN 951-30250-5-5.
  • Meri, Lauri: Tuntematon tähti : Jussi Jurkka. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2015. ISBN 978-951-1-26596-2.
  • Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1984. ISBN 951-10810-4-7.
  • Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma: Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1965.
  • Helavuori, Hanna-Leena: Jurkka, Jussi (1930–1982). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 13.10.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomen teatterit ja teatterintekijät, s. 269
  2. a b c d e f Jussi Jurkka Elonetissä. Viitattu 1.4.2017.
  3. Palkinnonsaajat Ida Aalberg -säätiö. Viitattu 14.6.2015.
  4. a b Pakkanen 1984, s. 280.
  5. Pakkanen 1984, s. 275.
  6. a b Meri 2015, s. 146–148.
  7. Meri, Lauri: Tuntematon tähti Otava. Viitattu 17.10.2015.
  8. Kuka oli lapsen oikea isä? Legendaarinen näyttelijä Emmi Jurkka piti suuren salaisuuden elämänsä loppuun asti Ilta-Sanomat. 12.1.2020. Viitattu 21.9.2021.
  9. Aunila, Seija: Kansakunnan perillinen Laura Jurkka Ylen Elävä arkisto. 8.9.2006. Yleisradio Oy. Viitattu 20.1.2011.
  10. Pakkanen 1984, s. 280, 281.
  11. Meri 2015, s. 27–30.
  12. Meri 2015, s. 35.
  13. Meri 2015, s. 36.
  14. Meri 2015, s. 39.
  15. Meri 2015, s. 44.
  16. Meri 2015, s. 47, 48.
  17. Meri 2015, s. 51.
  18. Meri 2015, s. 69.
  19. Meri 2015, s. 79.
  20. Meri 2015, s. 84.
  21. Meri 2015, s. 90.
  22. Meri 2015, s. 100.
  23. Meri 2015, s. 112.
  24. Meri 2015, s. 123, 124.
  25. Meri 2015, s. 127, 128.
  26. Meri 2015, s. 133.
  27. Meri 2015, s. 141.
  28. Meri 2015, s. 151.
  29. Meri 2015, s. 152.
  30. Meri 2015, s. 156.
  31. Meri 2015, s. 160.
  32. Pakkanen 1984, s. 195.
  33. Meri 2015, s. 164.
  34. Meri 2015, s. 165.
  35. Meri 2015, s. 167.
  36. Meri 2015, s. 198.
  37. Meri 2015, s. 203.
  38. Meri 2015, luku 9, s. –.
  39. Pakkanen 1984, s. 201.
  40. Pakkanen 1984, s. 205.
  41. Pakkanen 1984, s. 209.
  42. Meri 2015, s. 190, 191.
  43. Pakkanen 1984, s. 214.
  44. Meri 2015, s. 211.
  45. Meri 2015, s. 219.
  46. Meri 2015, s. 237.
  47. Meri 2015, s. 239.
  48. Pakkanen 1984, s. 217.
  49. a b Pakkanen 1984, s. 223.
  50. Meri 2015, s. 278.
  51. Meri 2015, s. 323.
  52. Meri 2015, s. 444–446.
  53. Meri 2015, s. 275.
  54. Meri 2015, s. 276.
  55. Meri 2015, s. 280.
  56. a b c d e f g h i j k Jurkka Jussi Ilona. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 22.3.2019.
  57. Meri 2015, s. 281.
  58. Miljoonavaillinki Elonetissä
  59. Meri 2015, s. 286.
  60. Ihana seikkailu Elonetissä
  61. Pakkanen 1984, s. 276.
  62. Meri 2015, s. 320.
  63. Pakkanen 1984, s. 278.
  64. Meri 2015, s. 321.
  65. Meri 2015, s. 328.
  66. Meri 2015, s. 329, 330.
  67. Meri 2015, s. 334.
  68. Meri 2015, s. 336, 337.
  69. Meri 2015, s. 446.
  70. Nevalainen, Petri: Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 210. Kymmenen eniten tienannutta suomalaisnäyttelijää vuoden 1962 verotietojen mukaan. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20740-0-6.
  71. Rahanarvolaskuri (syötä vuoden 1962 ruutuun summa 3 590 000) Rahamuseo. Viitattu 22.3.2019.
  72. Meri 2015, s. 393, 394.
  73. Meri 2015, s. 394, 395.
  74. Vekkeli, Pirkko & Loivamaa, Ismo: Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 224. Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2010. ISBN 978-952-49229-6-8.
  75. a b Pakkanen 1984, s. 293.
  76. Meri 2015, s. 410.
  77. Meri 2015, s. 411.
  78. Meri 2015, s. 412.
  79. Measure for Measure by William Shakespeare Shmoop. Viitattu 23.3.2019.
  80. Meri 2015, s. 428.
  81. Meri 2015, s. 432.
  82. Pakkanen 1984, s. 296, 298.
  83. Meri 2015, s. 437.
  84. Radioteatteri esittää keväällä 2015 Yle Radio 1. 2015. Viitattu 14.6.2015.
  85. Välskärin kertomukset – 1. Breitenfeldin taistelu Elisa Kirja. Elisa Oyj. Viitattu 14.6.2015.
  86. Meri 2015, s. 414.
  87. Meri 2015, s. 241.
  88. Meri 2015, s. 253.
  89. Meri 2015, s. 242.
  90. Meri 2015, s. 250.
  91. Yö on pitkä Elonetissä
  92. Morsiusseppele Elonetissä
  93. Meri 2015, s. 254.
  94. Meri 2015, s. 353.
  95. Meri 2015, s. 356.
  96. Meri 2015, s. 448.
  97. … ja Helena soittaa Elonetissä
  98. Morsiusseppele Elonetissä
  99. Meri 2015, s. 308.
  100. Meri 2015, s. 375.
  101. Meri 2015, s. 378.
  102. Meri 2015, s. 379.
  103. Kajava, Jukka: Radioteatteri: Jussi Jurkka – monikasvoinen intohimo. Helsingin Sanomat, 21.8.1999.
  104. Meri 2015, s. 441.
  105. Meri 2015, s. 441.
  106. a b c Meri 2015, s. 446.
  107. Pohjantähti Elonetissä. Viitattu 1.4.2017
  108. Meri 2015, s. 447, 448.
  109. Meri 2015, s. 449, 450.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]