Elina Pohjanpää

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Elina Pohjanpää
Elina Pohjanpää itsenäisyyspäivänä 1965.
Elina Pohjanpää itsenäisyyspäivänä 1965.
Syntymäaika 8. huhtikuuta 1933
Syntymäpaikka Helsinki, Suomi
Aktiivisena 1950–1996
Kuolinaika 13. tammikuuta 1996 (62 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Armi Elina Annikki Pohjanpää
Ammatti näyttelijä
Merkittävät roolit
Puoliso Pentti Siimes (1956–1996)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Armi Elina Annikki Pohjanpää (8. huhtikuuta 1933 Helsinki13. tammikuuta 1996 Helsinki)[1] oli suomalainen näyttelijä. Hän tuli tunnetuksi 1950- ja 1960-lukujen elokuvanäyttelijänä ja esiintyi muun muassa Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden elokuvissa. Pohjanpään ohjaajia olivat Ilmari Unho, William Markus ja Matti Kassila. Hän teki myös 40 vuotta kestäneen teatteriuran.

Elina Pohjanpää aloitti lupaavan elokuvauran jo teini-ikäisenä. Kaunis ja nuori lahjakkuus teki ensimmäisen filmiroolinsa elokuvassa Amor hoi vuonna 1950.[1] Hänen ensimmäinen teatteriroolinsa oli Kotkan kaupunginteatterissa 1952. Pohjanpään näyttelijäura jatkui hänen kuolemaansa asti. Hän oli vuodesta 1956 naimisissa näyttelijä Pentti Siimeksen kanssa,[2] ja heidän kolmesta tyttärestään Tarja Siimes ja Paula Siimes ovat myös näyttelijöitä.

Elina Pohjanpään vanhemmat olivat kirjailija, hovioikeudenneuvos ja sotaylituomari Arvi Pohjanpää[2] (1887–1959) ja tämän puoliso Lempi Vilma Ranttila. Hänen setänsä oli runoilija Lauri Pohjanpää (1889–1962).

Pohjanpää oli monet lajit taitava näyttelijä: joissakin elokuvissa hurmasi naisellinen ja nokkela komedienne, toisissa hänet nähtiin vakavien draamojen tulkitsijana. Hän oli kokonaisvaltaisesti omistautunut teatterille ja yleisölleen vahvan ammattitaidon ja -moraalin kautta. Hänen tunnettuja elokuviaan ovat muun muassa komediat Rakas varkaani ja Asessorin naishuolet, maalaistragedia Kuisma ja Helinä, romanttinen sotilasfarssi Tyttö lähtee kasarmiin ja rikoskomedia Komisario Palmun erehdys. Kaikissa edellä mainituissa hänellä on pääosa tai merkittävä sivuosa.

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elina Pohjanpää aloitti näyttelijänä Kotkan kaupunginteatterissa vuonna 1952.[2] Siellä hän tapasi uraa aloittelevan tulevan aviomiehensä Pentti Siimeksen.[3] He avioituivat vuonna 1956,[2] ja liitto kesti Pohjanpään kuolemaan saakka. Perheeseen syntyi kolme tytärtä: Tarja Johanna (1957), Hanna-Mari (1960) ja Paula Susanna (1963),[2] joista ensimmäinen ja jälkimmäinen ovat näyttelijöitä.

Näyteltyään jonkin aikaa Kotkassa Pohjanpää aloitti jo vuotta myöhemmin pitkän teatteriuran Helsingissä, jossa oli kiinnitettynä Kansanteatteri-Työväenteatterin ja vuodesta 1965 Helsingin kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan kuolemaansa saakka.[2] Kansanteatterissa hän jakoi pukuhuoneen Hillevi Lagerstamin, Rauni Luoman ja Marjatta Kallion kanssa.

Pohjanpää teki monia mieleenjääneitä nimirooleja Helsingin kaupunginteatterin näytelmissä, kuten Teurastamojen pyhä Johanna ja Bernarda Alban talo.[3] Hän näytteli myös muun muassa Anton Tšehovin Lokissa Irina Arkadinaa sekä Hella Wuolijoen tekstiin perustuvassa näytelmässä Isän vanha ja uusi Kaarina Pekanpäätä. Kissaleikki-näytelmän energinen päärooli jäi siellä hänen viimeisekseen. Sen myötä hän ehti viettää rikkaan uransa 40-vuotisjuhlia kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elina Pohjanpää ja perheen lapset vasemmalta lukien: Paula, Hanna-Mari ja Tarja vuonna 1965.

Pohjanpään ensimmäinen elokuvarooli oli 17-vuotiaana Tauno Palon ja Birgit Kronströmin tähdittämässä Amor hoi! -elokuvassa vuonna 1950. Hänen ensimmäinen pääosansa oli Larin-Kyöstin runoelmaan perustuvassa elokuvassa Kuisma ja Helinä. Lyyrillisessä draamassa Pohjanpää esitti Sankolan ottotytärtä Helinää vastanäyttelijänään kasakkapäällikköä Kuismaa esittävä Kalervo Nissilä. Ilmari Unhon ohjaamaa elokuvaa ei pidetty kummoisenakaan, mutta Pohjanpään suoritus nuorena vasta-alkajana sai kiitosta.[1]

Valkokankaalla Pohjanpää teki valloittavia rooleja sekä tragediennena, kuten ensimmäisessä suomalaisessa värielokuvassa Juha, että räiskyvänä komediennena, muun muassa Rakas varkaani -elokuvassa.[3] Hänen tunnetuin ja mieleenjäänein roolinsa kuitenkin oli kaunis vuorineuvoksen tytär Irma Vanne klassikkoelokuvassa Komisario Palmun erehdys. Pohjanpään valkokangasura hiljeni 1960-luvulle tultaessa. Hän teki viimeisen pääosatehtävänsä avioliittokomediassa Olin nahjuksen vaimo vuonna 1961.

Elina Pohjanpää loisti kauneudellaan ja elävällä persoonallisuudellaan niin teatterissa kuin valkokankaalla. Hän sai uransa aikana rooleja laidasta laitaan - Rakas varkaani -komediassa hän esitti naiskriminaalia ja Verta käsissämme -draamassa tappoon syyllistynyttä naista. Jälkimmäisen johdosta kriitikko luonnehti Pohjanpäätä: ”uusi suomalainen femme fatale.” Kuismassa ja Helinässä sekä myös Unhon ohjaamassa maalaismelodraamassa Sillankorvan emäntä (1953) Pohjanpää suoritti rakastuvan maalaistytön roolit. Tämän jälkeen seurasi enemmän koomisia rooleja, jotka tekivät hänestä niin ikään kansansuosikin. Vanhemmalla iällä Pohjanpää näytteli lähinnä sivuosia äiteinä tai vaimoina.

Elina Pohjanpää näytteli kaikkiaan 28 elokuvassa aina 1950-luvulta 1990-luvulle asti, ja mukaan mahtui sekä pääosia että merkittäviä sivuosia, ja myös ihan pieniä taustarooleja. Hänen vastanäyttelijöinään nähtiin muun muassa Lasse Pöysti, Tapio Rautavaara, Jussi Jurkka ja Pentti Siimes. Pohjanpää oli myös Elokuva-Aitta-aikakauslehdessä tunnettu kansikuvatyttö.

Vuoden 1967 jälkeen Pohjanpään valkokangasuralla seurasi yli kymmenen vuoden tauko, mutta 1980-luvulla hän palasi vielä vuosiksi elokuvanäyttelemisen pariin. Teatterilavoilla hänet nähtiin läpi vuosikymmenten.

Pohjanpään ura ulottui myös musiikkiteatterin puolelle.[3] Lisäksi hänen ääntään kuultiin radiossa.

1990-luvun alussa Pohjanpää nähtiin everstinna Tossavaisena neljässä Vääpeli Körmy -elokuvassa, joissa eversti Tossavaista esitti hänen miehensä Pentti Siimes. Pohjanpää näytteli usein samoissa elokuvatuotannoissa Siimeksen kanssa.

Sairastuminen ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elina Pohjanpää oli kärsinyt pitkään kielivaivoista, kunnes vuonna 1994 hänellä todettiin suusyöpä. Saatuaan tiedon lääkäriltä hän lähti laulaen kotiin päin. Vastaan tuli ystävä, joka ihmetteli hänen lauleskeluaan, jolloin Pohjanpää ilmoitti iloisesti, että hänellä on syöpä. Hänelle tehtiin radikaalileikkaus, mutta syöpä levisi eivätkä lääkärit voineet enää tehdä muuta.[4] Elina Pohjanpää kuoli 62-vuotiaana Helsingin kirurgisessa sairaalassa 13. tammikuuta 1996.[3]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1950 Amor hoi! tyttökoululainen
1951 Kuisma ja Helinä Helinä
1953 Sillankorvan emäntä Johanna Sillankorva
1954 Kasarmin tytär Irmeli Autere
1955 Villi Pohjola Karin Turkka
Näkemiin Helena Päivi Junkkeri
Isän vanha ja uusi Kaarina
1956 Tyttö lähtee kasarmiin Hertta Vuori
Juha Marja
1957 Risti ja liekki Henrikin nuorikko
Rakas varkaani Lissie
1958 Verta käsissämme Astrid Bergas
Kulkurin masurkka Barbara
Asessorin naishuolet Aino Pakkola
1960 Komisario Palmun erehdys Irma Vanne
Vuosi Elokuva Rooli
1961 Olin nahjuksen vaimo Liisa Kaski
1967 Elokuva jalostavasta rakkaudesta Inga, Netsajevin vaimo
1982 Vainajan vaivat Sylvi Rapila
1984 Niskavuori Saima Niskavuori
1986 Näkemiin, hyvästi Eeva Valve
Liian iso keikka Koistisen vaimo
1987 Elvis kissan jäljillä lehdenjakaja
1990 Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva everstinna Tossavainen
1991 Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet
Iskelmäprinssi Martin täti
1992 Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät everstinna Tossavainen
1994 Vääpeli Körmy – taisteluni
1995 Suloinen myrkynkeittäjä Linnea Ravaska
1996 Tie naisen sydämeen Anttilan äiti

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ikimuistoinen: Elina Pohjanpää Yle Vintti. Yleisradio Oy. Viitattu 7.3.2013.
  2. a b c d e f Kuka kukin on 1978 Runeberg-projekti. Otava. Viitattu 7.3.2013.
  3. a b c d e Kajava, Jukka: Elina Pohjanpää (muistokirjoitus) Helsingin Sanomat. Viitattu 7.3.2013.
  4. Aunila, Seija: Pentti Siimes citypapin vieraana Yle Elävä Arkisto. 8.9.2009 (päivitetty 22.11.2011). Yleisradio Oy. Viitattu 7.3.2013.