Lasse Pihlajamaa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lasse Pihlajamaa
Lassepihlajamaa.jpg
Syntynyt 1. elokuuta 1916 Jämijärvi, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut 14. marraskuuta 2007 (91 vuotta) Helsinki, Suomi
Aktiivisena 1920-luvun loppupuoli – 1990-luku
Tyylilajit viihdemusiikki, konserttimusiikki
Ammatit muusikko, musiikkipedagogi
Soittimet harmonikka
Yhtyeet Swing-Pojat (1939-1940),
Jamsessio (per. 1946),
Pihlajamaan Pelimannit (per. 1952)[1]
Levy-yhtiöt Decca, Triola, Cupol, Leijona, Rytmi, Scandia, Blue Master, Sauna[1]
MusicBrainz

Lauri ”Lasse” Armas Pihlajamaa (1. elokuuta 1916 Jämijärvi14. marraskuuta 2007 Helsinki)[1] oli suomalainen harmonikkataiteilija, säveltäjä, pedagogi, musiikkineuvos ja soitinrakentaja[2]. Hän oli suomalaisen harmonikkamusiikin tärkeimpiä hahmoja 1900-luvulla toimien alalla monipuolisesti suomalaisen harmonikansoiton opetuksen ja harmonikkamusiikin pioneerina sekä pienten harmonikkamallien ja melodiabassoharmonikan kehitystyössä.[3]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasse Pihlajamaa syntyi Pohjois-Satakunnassa Jämijärvellä kahdeksanlapsiseen perheeseen. Perheen isä kuoli lasten ollessa pieniä ja Hilma-äiti elätti suurta perhettä yksinhuoltajana köyhissä oloissa. Perheen kotina ollut pieni torppa Ikaalisten ja Kankaanpään välisen vilkkaan maantien varrella oli useiden kauppamatkustajien ja pelimannien vierailupaikka ja myös Lassen vanhemmat veljet alkoivat harrastaa musiikkia.[3][4] Lassenkin muusikonura alkoi yksirivisellä harmonikalla, johon soittamisen alkeet omaksuttiin isoveljiltä[3][1]. Pihlajamaa sai ensimmäisen viisirivisen harmonikkansa 1920-luvun lopulla 12-vuotiaana, millä tuli olemaan suuri merkitys hänen muusikonuralleen soittajana ja myöhemmin harmonikkamusiikin säveltäjänä ja sovittajana.[3] Hän elätti itsensä jo 14-vuotiaana itseoppineena pihasoittajana Porissa. Itseopiskelleen muusikon ura johti 1930-luvulla tivoliin soittajaksi, jonka ohella hän myös esiintyi steppaajana ja jonglöörinä[1] tehden yhteistyötä monenlaisten varietee- ja sirkustaiteilijoiden kanssa[3]. Hän muutti sittemmin Porista Tampereelle[3].

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihlajamaan haaveena oli tulla hyväksi ravintolamuusikoksi, ja opeteltuaan myös trumpetin ja kontrabasson soiton hän oli päässyt jo Porissa asuessaan mukaan ravintolaorkestereihin. Radiossa hän soitti ensimmäisen kerran vuonna 1939. Sotavuodet kuluivat viihdytysjoukoissa muun muassa Eugen Malmstenin yhteistyökumppanina.[1][5]

Sävellystyössä Pihlajamaa alkoi kehittää harmonikalle uudenlaista soittokulttuuria, yhdistellen suomalaisiin sävelmiin erilaisia ulkomaisia virtauksia. Useat virtuoosikappaleet syntyivät 1940-luvulla. Esimerkiksi Noiduttu hanuri oli mukana jo Tukholmassa vuonna 1945 äänitetyllä ensilevytyksellä.[3] Levytysmahdollisuus avautui Tukholmassa pidetyssä Ruotsin ja Suomen välisessä harmonikkamaaottelussa, jossa hän oli esittänyt juuri Noiduttu hanuri -kappaleensa. Esitys herätti suurta huomiota ja kappale päätettiin ikuistaa välittömästi myös äänilevylle. Levyn kääntöpuolelle valittiin niin ikään oma sävelmä Tampereen polkka.[1]

Sodan jälkeen Pihlajamaa perusti Tampereella Jamsessio-yhtyeen harmonikansoittaja Arvo Nyströmin kanssa. Yhtyeessä oli mukana myös laulaja-kitaristi Jorma Ikävalko ja se oli eräs hänen uransa tärkeimpiä kokoonpanoja etenkin 1940-luvulla. Ohjelmistoon oli valittu myös runsaasti humoristisia numeroita, joissa koomikontaidot pääsivät hyvin esille.[1] Lasse Pihlajamaa muutti Maire-vaimonsa kanssa Tampereelta Helsinkiin vuonna 1949.[3]

Helsinkiin muuton jälkeen alkoi useita vuosia kestänyt kiertueyhteistyö Viljo Vesterisen kanssa[3] ja parivaljakko teki myös yhteisiä levytyksiä. Erkki Pällin mukaan Pihlajamaan osaksi jäi usein vaativampien harmonikkaosuuksien soittaminen halvauksen jälkiseurauksista kärsineen Vesterisen toimiessa muutoin esiintymisten keulakuvana ja yleisövetonaulana.[1] Toinen tärkeä tuon ajan laajojen kiertueiden kumppani oli Eugen Malmstén. Pihlajamaan Pelimannit -yhtye sai myös alkunsa samoihin aikoihin ja siinä soittivat vuosien varrella muun muassa Arvo Nyström, Veikko Kiehelä, Matti Viljanen, Veikko Huuskonen ja Paavo Tiusanen. Pianistina ja vibrafonistina toimi Jaakko Salo. Yhtyeen parhaana kokoonpanona pidetään ehkäpä aikaa, jolloin kanssapelimanneina toimivat veljenpoika Raimo Pihlajamaa sekä Taito Vainio. 1940- ja 1950-luvun taitteessa Pihlajamaa osallistui myös Pohjoismaisen harmonikkaparhaimmiston kiertueille, joilla hän tutustui nuoreen tanskalaiseen harmonikkataitelija Mogens Ellegaardiin, joka puolestaan sai monia vaikutteita Pihlajamaan esityksistä ja sävellyksistä.[3]

Aloin olla kyllästynyt siihen turneehommaan ja kun tulin johonkin paikkakunnalle, niin heti soitettiin hotelliinkin, että saiskos vähän oppia. Ne halusivat kaikkia kikkoja oppia.

– Lasse Pihlajamaa[6]

Lasse Pihlajamaa oppilaansa Merja Ikkelän kanssa vuonna 1963

Ura harmonikkapedagogina käynnistyi, koska opetusta tultiin pyytämään kiertueiden yhteydessä monilla paikkakunnilla. Jo Tampereella 1940-luvun alussa oppilaina olivat muun muassa Niilo Koivisto, Toivo Marjamäki ja Toivo Honkonen. Ajatus oman harmonikkaopiston perustamisesta syntyi Helsingissä ja Pihlajamaan harmonikkaopisto alkoi joulun alla vuonna 1957 hänen ostamassaan Lönnrotinkadun kiinteistössä.[7] Harmonikkaopisto toimi Helsingissä vuosina 19571972. Vuonna 1960 julkaistu Lasse Pihlajamaan Harmonikkakoulu -teos vaikutti laajalti harmonikansoiton perusopetukseen Suomessa.[7] Harmonikkaopisto kasvatti ja nosti esiin useita nuoria lupaavia viihde- ja konserttiharmonikan soittajia, kuten Merja Ikkelän, Matti Rantasen[1] – koulua kävi myös myöhemmin oopperalaulajana tunnetuksi tullut Raimo Sirkiä[8]. Harmonikkaopiston kirjoilla oli viidentoista toimintavuoden aikana yli 500 oppilasta ja se oli toiminta-aikanaan maan suurin.[3] Pihlajamaa konsertoi oppilaineen Suomen ulkopuolella useissa Euroopan maissa, Pohjois-Amerikassa sekä Japanissa. Hän toimi myös Suomen Harmonikansoittajain Liiton puheenjohtajana 1967-1970.[2]

Lasse Pihlajamaa suunnitteli ahkerasti parannuksia harmonikkaan instrumenttina ja vaikutti myös italialaisten harmonikkojen, erityisesti Pigini-harmonikkatehtaan valmistaman Convertor-melodiabassoharmonikkasarjan, kehitykseen vuodesta 1965 alkaen.[2] Pienten lapsille tarkoitettujen harmonikkamallien kehitystyö Pigini-tehtaan kanssa vaikutti merkittävästi opetusolojen kehittymiseen ja melodiabassoharmonikan kehittämistyö laajensi puolestaan merkittävästi harmonikan musiikillisia mahdollisuuksia soittimena klassisen taidemusiikin ja nykymusiikin suuntaan.[3] Pihlajamaa aloitti Pigini-harmonikkojen maahantuonnin Suomeen 1960-luvun alussa[3] ja harmonikkamyynti tapahtui paljolti myös opetustoiminnan yhteydessä[7]. Ensimmäisiä Piginin valmistamia kolmirivisiä melodiabassoharmonikkoja alettiin tuoda maahan 1960-luvun lopulla.[7] Harmonikkojen kehitystyön ohessa syntyi myös useita keksintöjä, joista eräät olivat myös sangen hullunkurisia. Koomikkoesityksiä varten suunniteltiin muun muassa soiva tuoli, jossa oli palje sekä näppäimet.[3]

Lasse Pihlajamaa oli Ikaalisissa vuosittain järjestettävien Sata-Häme Soi -musiikkijuhlien keskeinen esiintyjä ja vaikuttaja [1] 1970-luvun alusta lähtien[3]. Hän sai musiikkineuvoksen arvonimen vuonna 1988[2]. Hän korosti usein äitinsä merkitystä elämässään ja vuonna 1975 synnyinkodin paikalle Jämijärvelle pystytettiin Äiti-muistomerkki, jolla hän on halunnut kunnioittaa sekä omaa äitiään että kaikkia äitejä, jotka ovat tehneet työtä vaikeissa olosuhteissa.[3]

Viimeisinä vuosinaan Lasse Pihlajamaa kärsi sydänvaivoista ja kuoli vuonna 2007. Hän oli kuollessaan 91-vuotias. Hautapaikka on Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäellä.[9]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sävellystuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasse Pihlajamaa kirjoitti noin 200 sävellystä. Sävellystyön ohella hän tuotti varsin runsaasti harmonikkasovituksia sooloharmonikalle sekä harmonikkatriolle. Hänen sävellyksensä edustivat ja edellyttivät aikanaan aivan uudenlaista harmonikan soittokulttuuria. Monet jo 1940-luvulta alkaen sävelletyistä virtuoosikappaleista, kuten Tuulen tanssi, Sudenkorento sekä Noiduttu hanuri, olivat Kimmo Mattilan mukaan paljon aikaansa edellä. Monet sävellykset ovat syntyneet luonnon ja sen erilaisten ilmiöiden innoitamana ja sävellykset ovat usein pieniä tunnelmatuokioita, jotka ovat syntyneet kappaleen nimen tai tietyn tunnelman ympärille. Oma virtuoosimainen soittotaito, musiikin tuntemus, harmonikan tekninen hallinta sekä mielikuvitus toimivat monipuolisen sävellystyön pohjana. Sävellyksissä on usein käytetty erityisesti harmonikan rakenteesta kumpuavia "hanuristisia" tyylikeinoja, joiden imitointi muilla soittimilla on varsin hankalaa.[3]

Pihlajamaa sekoitti sävellyksiinsä jo varhain myös ulkomaisia vaikutteita ja tyylilajeja, joista tärkeimpiä lienevät argentiinalainen tango ja ranskalainen musette. Tangosävellyksistä tärkeimpiä ovat Hanurini kertoo Argentiinasta, Kuhertelevat hanurit, Revontulten alla sekä Pikku ystävä, jotka ovat suomalaisessa tangomaisemassa varsin omaleimaisia teoksia. Musettevalsseista tunnetuimpia ovat Pariisin pyörteissä, Pariisi yöllä, Pääskyset sekä Utupilviä. Ulkomaisia vaikutteita on selkeästi nähtävissä myös teoksissa Romanialainen rapsodia sekä Mustalaisinspiraatio. Suomalaista perinnettä enemmän myötäilevät polkat, jenkat sekä masurkat kuvastavat synnyinseudun pelimanniperinteitä. Kansanomaisuudestaan huolimatta ne ovat soittajalle usein teknisesti varsin vaativia.[3]

Pihlajamaan suosituimpia sävellyksiä lienee valssi ”Nuoruusmuistoja”, johon hän teki myös sanoituksen.[2] Hän levytti valssin itse vuonna 1961, ja ensimmäisinä laulajina sen tallensivat Erkki Junkkarinen vuonna 1976 ja Vilho Vartiainen vuonna 1978. Harmonikalla sen ovat Pihlajamaan itsensä lisäksi levyttäneet mm. Esko Könönen, Jorma Juselius ja Taito Vainio.[10] Sävellystyö jatkui aina 1990-luvun lopulle saakka. Monia teoksia kantaesitettiin muun muassa Sata-Häme soi -juhlien konserteissa.[3]

Levytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lasse Pihlajamaa: Noiduttu hanuri / Tampereen polkka 1945
  • Viljo Vesterinen & Lasse Pihlajamaa: Konserttipolkka / ilta aurinkolahdella 1949 (Decca SD 5091)
  • Viljo Vesterinen & Lasse Pihlajamaa: Valssi menneiltä ajoilta / Metsäkukkia 1950 (Triola)
  • Viljo Vesterinen & Lasse Pihlajamaa: El Relicario / Sinfoninen marssi 1950 (Rytmi)
  • Lasse Pihlajamaa: Väärä vitonen 1956 (Scandia)
  • Lasse Pihlajamaa: Säkkijärven polkka 1957 (Scandia)
  • Lasse Pihlajamaa: Metsäkukkia 1957 (Scandia)
  • Lasse Pihlajamaa: Mustasukkaisuutta (Jalousie) 1959 (Scandia)
  • Lasse Pihlajamaa: Nuoruusmuistoja 1961 (Scandia)
  • Lasse Pihlajamaa: Lasse Pihlajamaa 1969 (Scandia HSLP 103)
  • Viljo Vesterinen: Säkkijärven polkka 1969 (Rytmi RILP 7048; duettoja Lasse Pihlajamaan kanssa)
  • Erkki Junkkarinen: Nuoruusmuistoja 1976 (Blue Master)
  • Vilho Vartiainen: Muistoja 1978 (Sauna)
  • The Accordion Super Trio (Merja Ikkelän ja Matti Rantasen kanssa): Lasse Pihlajamaan parhaat 1979 (Sauna) (LP)
  • Lasse Pihlajamaa: Noiduttu hanuri 1986 (Sauna) (LP)[1]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasse Pihlajamaan vaikutus suomalaiseen harmonikkamusiikkiin on ollut valtaisa ja häntä pidetään alallaan eräänä tärkeimmistä 1900-luvun suomalaisista hahmoista.[11] Yllättävää kyllä, omien levytysten suosio jäi hänen muuhun maineeseensa ja muihin aikalaisiinsa verrattuna suhteellisen vähäiseksi. Sitävastoin kehitystyö harmonikan parissa laajensi soittimen musiikillisia mahdollisuuksia, vaikuttaen harmonikan hyväksymiseen soittimena myös konserttinäyttämöllä sekä suomalaisen harmonikansoiton tason nostamiseen myös kansainvälisesti korkealle tasolle. Pihlajamaa toimi myös pitkän aikaa Suomen Harmonikansoittajien Liiton puheenjohtajana ja vaikutti aktiivisesti Ikaalisten Sata-Häme Soi -musiikkijuhlien aloittamiseen. Elämäntyön suurin painoarvo jälkipolville lienee kuitenkin hänen uutteran ja pitkäaikaisen opetustyönsä hedelmissä ja hänen oppilaansa ovat vaikuttaneet suomalaisen harmonikkamusiikin kehittämiseen edelleen merkittävästi hänen antamansa perusopetuksen pohjalta.[12][1][3]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikki Uusitalo (toim.): Harmonikan mestarit. Lasse Pihlajamaa (Warner/Chappell Music Finland Oy, 1998); 45 sävellystä
  • Sakari Warsell: Noiduttu hanuri - Lasse Pihlajamaan elämänvaiheet ja -työ (Modus-musiikki, 2006)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Erkki Pälli: Lasse Pihlajamaa Populaarimusiikin museo. Viitattu 17.5.2015.
  2. a b c d e Suuri Musiikkitietosanakirja 5 O-See, s. 82. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1991. ISBN 951-35-4729-9.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Heikki Uusitalo (toim.): ”Kimmo Mattila (Alkusanat)”, Harmonikan mestarit: Lasse Pihlajamaa, s. 3-4. Warner/Chappell Music Finland Oy, 1998. ISBN 951-757-475-4.
  4. Warsell 2006, s. 30.
  5. Pekka Gronow, Jukka Lindfors ja Jake Nyman: Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille, s. 211–212. Helsinki: Tammi, 2004.
  6. Warsell (2006), s. 104-105
  7. a b c d Vesa Kurkela & Marko Tikka (toim.): ”Helka Kymäläinen: Mestarit ja oppipojat. Harmonikansoiton opetus Suomessa”, Suomalaisen harmonikan historia, s. 266-313. Suomen harmonikkainstituutti, 2014. ISBN 978-952-68260-0-4.
  8. Eeva Järvenpää: Siriuksen seinät raikuivat Makasiinikadun maestron harmonikan tahdissa Hs.fi. 10. helmikuuta 2007. Helsinki: Helsingin Sanomat. Viitattu 11. syyskuuta 2007.
  9. Taiteilijainmäki V21A (pdf) (Lähde koskee hautaa) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.
  10. Gronow, Lindfors & Nyman, 2004, s. 212.
  11. Pirkko Kotirinta: Muistot. Lasse Pihlajamaa Helsingin Sanomat. 2007. Viitattu 17.5.2015.
  12. Gronow, Lindfors & Nyman, 2004, s. 212.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]