Bo Joninpoika Grip

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Bo Joninpoika Grip (ruots. Bo Jonsson; 1330-luvulla20. elokuuta 1386) oli keskiaikainen ruotsalainen mahtimies ja Ruotsin valtakunnan drotsi. Hän liittyi läheisesti myös Suomen historiaan 1300-luvulla. Hänen vaakunakuvionsa oli aarnikotka (grip).

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grip-suvun vaakuna

Bo Joninpoika oli syntyisin melko merkittävästä ruotsalaisesta aatelissuvusta, jonka vaakunakuvio oli aarnikotka ja jota siksi ainakin myöhemmin kutsuttiin vanhemmaksi Grip-suvuksi. Hän oli tiettävästi nuoresta pitäen tarmokas keräämään varallisuutta, toisin kuin useat säätyveljensä. Hän ei hankkiutunut ritariksi asti, vaan tyytyi säädyssään "asemiehen" (väpnare) arvoluokkaan. Häntä väitetään kaikkien aikojen rikkaimmaksi ruotsalaiseksi aatelismieheksi, ja joka tapauksessa hän oli kaikkien aikojen ehdottomasti merkittävin ruotsalainen ei-kuninkaallinen maanomistaja.

Uransa huipulle päästyään Grip oli onnistunut saamaan läänityksikseen kolmanneksen Ruotsista ja koko Suomen, joissa hän valta-asemaansa käyttäen keräsi vieläkin mittavamman yksityisomaisuuden. Vuodesta 1371 hän toimi Suomessa mahtimiehenä laajoin valtuuksin.[1] Tiettyinä ajanjaksoina hän toimi varallisuutensa turvin Ruotsin kruunun yksityispankkiirina ja lainoittajana. Hän oli viimeisten folkungakuninkaiden aikalainen. Hän kuoli kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen kaudella, jonka heikon aseman vuoksi hän oli onnistunut hankkimaan sellaisen varallisuus- ja mahtiaseman, että oli kuningastakin mahtavampi.

Bo Joninpoika Grip Suomen linnoittajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1370-luvun alussa Bo Joninpoika Grip asui pitkään Turun linnassa ja hän toimeenpani linnassa suuria parannuksia ja korjauksia vuonna 1373.[2]

Hän rakennutti Raaseporin linnan ensimmäiset muurit 1360–70 -luvuilla tasapainottaakseen Suomenlahden toisella puolella sijainneen vilkkaan hansakaupungin Tallinnan vaikutusta.[3] Linna mainitaan ensimmäistä kertaa historiallisissa dokumenteissa vuonna 1378.

Vaikka asiasta ei ole varmaa tietoa, on Bo Joninpoika Gripiä arveltu myös Helsingin Vartiokylän linnavuoren rakennuttajaksi.[4]

Bo Joninpoika Gripin perinnön jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bo Joninpoika Gripin läänitykset vuonna 1386. Kartta vuodelta 1880

Toisesta avioliitostaan Margareta Dumen kanssa Bo Joninpojalla oli poika Knut Bonpoika Grip, joka oli isänsä kuollessa alaikäinen. Mittavan perinnön, jota itse asiassa valtapoliittisen tilanteen johdosta oli käytännössä mahdotonta jättää perinnöksi yksityisomaisuuden tavoin, hoitajiksi drotsi Bo oli testamentissaan asettanut holhoojat, mutta kuningas Albrekt pyrki saamaan siitä merkittäviä osia itselleen ja kruunulle. Jos kuningas olisi onnistunut kaappaamaan kyseisen varallisuuden, se olisi ratkaisevasti muuttanut tasapainoa kuningasvallan ja rälssiaateliston välillä, ja siksi perinnön haltuunottoasiassa Albrektia vastaan ryhmittyivät monet muutkin aateliset kuin perinnölle asetetut holhoojat.

Holhoojat eivät pystyneet yksin vastustamaan kuninkaan pyrkimyksiä, jolloin he ryhtyivät käyttämään hyväksi Albrektin kiusana jo pitkään ollutta valmista vastustajaa, Norjan hallitsijaa, eli lopulta kuningatar Margareetaa, joka kuitenkin pystyikin valloittamaan Ruotsin valtakunnan Albrektilta eikä sitten sallinutkaan perinnön tärkeimpien osien luiskahtamista kruunulta, vaikka Bo Joninpojan liittolaisryhmä olikin ollut hänen tukijoinaan. Siksi asian yhteydessä puhutaan varastetusta perinnöstä.[5]

Bo Joninpoika oli yleisten väitteiden mukaan hankkinut suuren osan omistuksistaan varsin kyseenalaisin keinoin – kiristämällä, pakottamalla, verottamalla jne. Eri puolilla Ruotsia ja Suomea hänelle läänitettyjen linnaläänien piti sen ajan oikeuskäytännön mukaan palautua kruunulle muutaman vuoden sisällä lääninherran kuolemasta. Siten oikeudelliselta ja eettiseltä kannalta ei voida suoraan sanoa, että Gripin perinnön monien osien palauttaminen kruunulle ei ollut oikeudenmukaista.selvennä

Osa Bo Joninpojan omistuksista ja läänityksistä oli kuninkaalle annettujen lainojen vakuutena ja panttina.

Linnaläänit olivat tärkeitä valtakunnan puolustukselle ja hallinnolle, jonka takia niitä ei juuri läänitetty kuin joko elinajaksi tai kuninkaallisen luottoaseman keston ajaksi.

Hänen valtakaudellaan (1362) Suomi sai oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin ja tuli siten täysivaltaiseksi osaksi Ruotsia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Markko Palokangas et al (toim): Turun linna. Sotasokeat 1970, 1982 3.p.
  • Ruusuvuori, Juha: Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisesta. Helsinki: Teos, 2004 (2. p.). ISBN 951-851-005-9.
  • Enemark Poul: Kalmarin unionista Tukholman verilöylyyn – Pohjoismainen unioniaika 1397–1521. Helsinki: SKS, 1986. ISBN 951-717-365-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit, s. 52–54. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3.
  2. Turun linna, s. 53.
  3. Ruusuvuori 2004, s. 71.
  4. Vartiokylän linnavuori, rakennuttajat Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 9.1.2012.
  5. Ruusuvuori 2004, s. 40–61.