Pyjamantaskupuhe

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pyjamantaskupuheen nimellä tunnetaan pääministeri Urho Kekkosen 23. tammikuuta 1952 Maakansa-lehdessä julkaisema ulkopoliittinen kannanotto, jossa ehdotettiin pohjoismaista puolueettomuusliittoa solmittavaksi Suomen ja Neuvostoliiton välille solmitun YYA-sopimuksen jatkoksi. Tämä ehdotus sai aikaan Suomessa hallituskriisin, sillä sosialidemokraatit närkästyivät siitä, ettei Kekkonen ollut etukäteen informoinut heitä riittävästi artikkelin sisällöstä. Pyjamantaskupuheen nimi tuli siitä, että Kekkosen oli alun perin tarkoitus pitää aiheesta puhe Mynämäellä, mutta tämä puhetilaisuus peruttiin Kekkosen jouduttua yllättäen sappikivileikkaukseen (toisten lähteiden mukaan kysessä oli suolisolmutapaus). Kekkonen viimeisteli kuitenkin puheen tekstin sairaalassa ollessaan, ja se julkaistiin Maakansassa haastattelun muodossa. Kekkosen pyjamantaskupuhe oli yksi merkittävimpiä Suomen turvallisuuspolitiikan kannanottoja 1950-luvulla.

Kekkonen ehdotti puheessaan, että pohjoismaat Ruotsi, Norja, Tanska ja Suomi muodostaisivat yhteisen puolueettomuusliiton. Tämä liitto olisi poistanut YYA-sopimuksessa mainitun Neuvostoliittoa kohtaan Skandinaviasta suuntautuvan hyökkäyksen uhan ja liitto olisi näin ollut jatke YYA-sopimukselle. Liitto olisi edellyttänyt Tanskan ja Norjan eroamista Pohjois-Atlantin puolustusliitosta NATO:sta.

Kekkonen valmisteli puhetta jo tammikuun alussa 1952 ja hän lähetti siitä luonnoksen presidentti Paasikiven nähtäväksi. Paasikivi hyväksyikin puheen tekstin pienten korjausten jälkeen ja piti puheen pääsisältöä hyvänä. Kekkonen sairastui yllättäen ollessaan Tampereella 13. tammikuuta. Hänet tuotiin seuraavan päivän iltana junalla Helsinkiin, ja hän joutui välittömästi Mehiläisen sairaalaan leikattavaksi. Kekkonen jatkoi puheen tekstin valmistelua sairaalassa ollessaan, ja puhe julkaistiin sitten 23. tammikuuta Maakansa-lehdessä. Kekkonen pyrki puheellaan myös lievittämään kireän kansainvälisen tilanteen Suomessa synnyttämiä pelkoja ja toisaalta rauhanasiaa korostamalla hän pyrki siirtämään huomiota pois sisäpolitiikan ongelmista kuten kohonneista elintarvikkeiden hinnoista.

Sosialidemokraatit närkästyivät siitä, että heille ei ollut riittävästi tiedotettu puheen sisällöstä etukäteen. Kekkonen oli näyttänyt tekstiä puoluesihteeri Väinö Leskiselle, mutta esimerkiksi ministeri Penna Tervo ei ollut sitä nähnyt. Osa sosialidemokraateista piti puhetta myös liikaa Neuvostoliittoa myötäilevänä, ja he pelkäsivät sen lännessä aiheuttamia reaktioita. Kekkonen loukkaantui sosialidemokraattien arvostelusta ja ilmoitti olevansa valmis eroamaan pääministerin paikalta. Kekkonen piti edelleen kiinni puheen sisällöstä ja kertoi jättäneensä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan asiasta sivuun siltä varalta, että puhe saisi ulkomailla negatiivisen vastaanoton. Tällöin se olisi voitu selittää pääministerin yksityiseksi kannanotoksi.

Vuoden 1952 valtiopäivien avajaisissa 2. helmikuuta eduskunnan puhemies sosialidemokraattien K. A. Fagerholm arvosteli puhessaan Kekkosen ehdotusta samalla, kun hän tuki Paasikiven varovaista ulkopolitiikkaa. Fagerholmin puhe kiristi tunnelmia hallituksen sisällä ja Kekkonen harkitsi jo vakavasti eroamista pääministerin tehtävästä. Tilanne saatiin kuitenkin ratkaistua Forssassa 6. helmikuuta pidetyssä sovintokokouksessa Kekkosen ja sosialidemokraatteja edustaneiden puolustusministeri Emil Skogin, Väinö Leskisen ja ulkoministeri Sakari Tuomiojan välillä. Sosialidemokraatit tarjoutuivat antamaan julkilausuman, jossa hän ilmaisisivat tukensa hallituksen ulkopolitiikalle. Tällainen julkilausuma julkaistiinkin lopulta toukokuussa 1952.

Kekkosen puheen varsinainen sisältö jäi lopulta asiasta syntyneen poliittisen kiistelyn jalkoihin. Neuvostoliitossa puheeseen suhtauduttiin myönteisesti, mutta Tanskassa ja Norjassa vastaanotto oli kielteinen. Ruotsalaisten kannanotot olivat valtaosin myönteisiä, mutta puolueettomuusliiton toteutumiseen lähitulevaisuudessa ei kuitenkaan uskottu. Kotimaassa puhe sai myönteisen vastaanoton SKDL:n ja Maalaisliiton lehdissä. Kekkosen ehdotus sai kritiikkiä Helsingin Sanomien ja Suomen Sosialidemokraatin kommenteissa, kun taas Hufvudstadsbladet ja Uusi Suomi omaksuivat siihen maltillisemman kannan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]